— Oi jos te tietäisitte, kuinka, minun on helppo teitä ymmärtää! Kaiken
me yhdessä. Mikä on kyynpoika, joka pistää.
Antakaa se minulle. Minun rinnallani se uinuu ikiuneensa. Rakas neiti,
rakas neiti...
— Kerron sen teille... pakoitti onneton väkivaltaisesti huuliltaan. Jos
teillä on aikaa kuunnella — — — olin salakihloissa ja rakastin paljon
sulhastani, joka nyt on ulkomailla. Vuoden päästä piti meidän mennä
avioliittoon — — — oi, neiti — (hän hymyili kummallisesti) te olitte
kaikille niin hyvä, olette hyvä ihminen, huomasin sen heti — — — olen
nyt onneton, kovin onneton — — kerron sen teille — — tarvitsen apua — —
mutta teidän täytyy antaa kunniasananne!
Hänen silmänsä leimahtivat.
— Oi, olen nyt arvannut, joku on tehnyt teille kovin paljon pahaa, eikö
niin? Hellevi piti itkevän molemmista käsistä, jotka vapisivat kuin
kouristuskohtauksessa.
Mutta silloin Hellevi todellakin aavisti... aavisti äkkiä kammottavan
totuuden tulikirjaimilla:
— Braun!
Tyttö heittäytyi maahan, painoi kasvonsa hänen syliinsä ja nyykki
rajusti, ruumis vavahdellen.
Minä itken, että minun täytyy kertoa se, sanoi hän valittaen.
Äkkiä kohotti hän päänsä ja katsoi Helleviä tulisesti silmiin. Hänestä
säihkyi niin voimakas viha, ettei Hellevi uskaltanut liikahtaakaan.
— Se, se... on pakottanut minut... tiedättekö mitä se merkitsee
minunlaiselleni, tiedättekö sen seikan kolkointa helvetillisyyttä! — —
Minä rakastin sulhastani — —
Tyttö itki.
— Minä itken onnemme hukkaa, sanoi hän.
Hellevi ei saanut sanaakaan mielenliikutukseltaan. Hänen ruumiinsa
aaltoili ennen kokemattomassa tunnemyrskyssä. Sinä hetkenä olisi hän
voinut tappaa kapellimestarin.
— Minä revin, purin, pieksin häntä — — — hän kuristi minua kurkusta ja
silmät pyörivät julmina — — menin voimattomaksi...
Raukka ei voinut enään kertoa.
Kyyneleet tulvivat herkeämättä, hän painui maahan ja virui siinä
ryhdittömänä kasana.
— Ensi kerran itken sitä, kertoessa on tuska lisääntynyt.
Hellevi koitti auttaa häntä ylös.
— Rakas, rakas neiti...
Tyttö koitti rauhottua. Ilme hänen kasvoillaan kylmentyi, kyyneleet
lakkasivat vuotamasta ja hetken kuluttua jatkoi hän kertomistaan
kuin vieraan tarinaa. Vaikka hän nähtävästi koitti puhua verhoten,
sai Hellevi kuitenkin aavistuksen todellisuudesta ja oli tämä niin
armahtamattoman raaka, että Hellevi kuunnellessaan pari kertaa kadotti
tajuntansa.
Tyttö vaikeni pitkäksi aikaa. Hän katsoi Helleviä tuskallisen kysyvästi
silmiin. Ja uudelleen rikkui hänen rauhansa. Huippukohta hänen
tuskistaan oli vielä nousematta. Hän rupesi sammaltelemaan:
— Ja sitten, sitten — — ymmärsin sen — — sentähden täytyi tämä kaikki
jollekulle kertoa — lapsi on syntyvä — — —
Hellevi hyväili häntä niin hellästi kuin taisi pannen koko sielunsa
onnettoman ympärille.
Naisen syvintä tuskaa tiesi hän painavan poveansa vastaan.
Kyynelten ja vavahdusten lomasta puhui vielä tyttöparka:
— Ei Braunille auta puhuminen. Enkä häntä inholtani voisi lähestyäkään.
Niitä on liian monta, jotka saisivat lausua samoja vaatimuksia...
Helleviä poltti:
— Minä luulin, että hän raiskasi sydämiä ja vietteli ruumiita. Nyt
tiedän, hän osaa myös vietellä sydämiä ja raiskata ruumiita.
Äkkiä hypähti hän seisomaan, samaten vieras.
Syntyi pitkä jännittävä hiljaisuus.
Molemmat naiset vapisivat.
Mitä nyt tapahtui?
He katsoivat toisiansa hellittämättä silmiin, ankarina, mitaten
ja arvostellen. He tahtoivat nähdä toisensa perin pohjin, kaksi
epäluuloista naista, tuntea toisensa elämänsä loppuun asti. Kaksi
yhdenvertaista seisoi vastatusten, kaksi onnetonta, kaksi särkynyttä.
Nainen naista vastassa. Ystävyyttä ei raikasta onnettomuudessa, vaan
onnessa. Saattoivatko he kaksi nähdä toistensa onnen, huolimatta
synkistä tapahtumista, antaa toisen rauhassa uskoa omaan onneensa, olla
ystäviä siis?
Vieras näytti jäätävän ylpeältä. Hänen kellertävä kaulansa taipui
melkein taaksepäin, korkea profiilinsa oli järkähtämättä kohotettu, ja
katse kohtasi Helleviä lasketuin silmäluomien alta.
He vaikenivat yhä.
Mitä minä tunnen? ajatteli Hellevi. Vihaa minä tunnen. Ketä minä
vihaan? Itseänikö, kapellimestaria, häntä? Kapellimestaria! Itseäni
minä vihaan ja halveksin ja eniten häntä, jota on kohdannut kylmin
väkivaltaisuus. Minä vihaan tuota naista. Enkö rakastaisi hänen
kauneuttaan, hänen ylpeyttään ja nyt tämä ikuinen onnettomuus pois
pesemättömänä tahrana! Eikö hän ennusta itselleni samaa, muistuta
minulle, että olemme naisia, ettei mikään laki suojele meitä
julmimmalta onnettomuudelta. Hän on aistillisempi, kauniimpi, tummempi,
tietämättömämpi kuin minä, elänyt ehkä turvallisimmissa olosuhteissa.
Mutta meissä on paljon yhtäläistä, täydennys on hän itseäni! Ja tiedän,
että hän nyt tuntee ajatukseni: vihaan häntä, ottaisin hengen häneltä
ja hänen onnettomuudeltaan.
Hellevi kalpeni ja vapisi.
Vieras katsoi häntä suurin, kylmin silmin.
— Te vihaatte minua. Teidän apunne on sääliä ja halveksimista... Teillä
ei ole rakkautta...
— Kuka olette ja mikä on nimenne? huudahti Hellevi kammoten.
— Nimeni on Irma Rooth, vastasi tämä lempeän surullisesti. Isäni on
työnjohtaja täällä sahalla ja kuollut äitini oli tanskatar.
Nämä jokapäiväiset tiedonannot toivat Hellevin tajuihinsa. Kammo katosi
ja sijassa oli alakuloinen, väsynyt ihmettely.
— Kuinka te tunnette? kysyi hän. Te olette voimakas.
— Olen voimakas nyt, kun olen puhunut teille.
— Miksi te olette puhunut minulle?
— Siksi, että te vihaatte sitä, mikä minussa on varmasti pahaa ja
rakastatte todellista hyvää.
— Te olette syvämielinen! huudahti Hellevi uudelleen kammoten. En ole
ikänä tuntenut tällaista...
— Oi älkää ottako sitä noin! Minä näin, että te olitte erilainen kuin
muut. Minä olen kenties myös. Voin olla kaunis vieläkin!
Hän sanoi sen säihkyen, silmät täynnä synkintä vihaa.
Tuossa on onnettomuuteni, te tunnette kapellimestarin ja epäilette
syyllisyyttäni. Mutta minä tiedän, että tuo epäilys masentaa ja
pelottaa teitä, ottaa teiltä voiman ja sielustanne puhtauden.
— Kuinka sen voitte tietää?
— En tiedä.
Hän hymyili ja vaikeni hetken.
— Olen niin paljon kärsinyt ja ajatellut itseäni ja muita ja ymmärtänyt
omituisia asioita.
Alakuloinen hiljaisuus vallitsi kauvan aikaa.
Hellevi pyyhkäsi kädellään kuumaa otsaansa kuin unta haihduttaakseen ja
puhui:
— Minä olin myös hänen vallassaan. On niin omituista kuin kipeätä
unta olen nähnyt... en osannut enään ajatella, pelätä ja kammota
vain... Te, te tuotte minulle ajatuksia. Annoitte tyrtyneelle
sydämelleni äsken valtavimmat mielenliikutukset. Väsynyt kiittää
teitä, te olette pelastajani, niin paljon kuin kukaan sitä olla voi.
Oletteko koskaan lukenut nuo kaksi sanaa: "liian myöhään"? Vaikka olen
näin nuori, tapahtuu minulle kaikki — liian myöhään. Kuluu nähkääs
se kukkavalkeus... se hunaja... jota rakastetaan. Siinä on minun
onnettomuuteni, ja se tuntuu ankaralta, kun sietää vain kauneutta...
ottakaa huomioonne sietää... Oh, tiedättekö, olen yhtä katkera kuin
konsanaan Dorian Gray, jos olette lukenut... No niin, tämä nyt vaan
siksi, että tietäisitte minun olevan sydämen, jolla on monta särkynyttä
maailmaa, yhdenvertaisen luo te tulette... Sanokaa minulle, (Hellevi
kuiskasi sen jännittyneesi) pelkäsittekö koskaan häntä sitä ennen?
— En, en ole pelännyt, enkä pelkää.
— Te ette ole häntä rakastanut! Kuinkahan lienee minun laitani?
— Rakastanut! En koskaan! En ainoatakaan hetkeä!
Irma Rooth katseli ylöspäin ja hymyili. Hän oli ylevän rauhallinen ja
unohtunut.
Omituisen, ennen aavistamattoman hellyyden valtaamana polvistui Hellevi
äkkiä hänen eteensä.
— Irma — —, salli minun niin ja suo minulle anteeksi! Olen ystäväsi
ja rakastan sinua, niinkuin nainen voi naista rakastaa. En sääli.
Vihaan ehkä. Sinun kanssasi vihaan. Irma, kuuletko, kaiken, kaiken
jätän, kunnes sinä voitat. Sinun voittosi on minunkin voittoni.
Rintaani polttaa alituinen rakkauden kaiho, se kuolkoon, kunnes
sinun asiasi on hyvin! Sinä et saa halveksia minua, Irma, en ole
sinua huonompi, en turmeltuneempi. Sinä olet minun pelastajani.
Turma odotti minua kynnykselläni. Yliluonnollisin voimin lupasin
hirviötä rakastaa. Ei löydy sellaisia voimia! Sinä et voinut hänessä
tunnetta ja kunnioitusta herättää. Ihanimmat naiset ovat hänelle
haaskoja. Hän ei ole mies, ei nero eikä isä-sydän — — — Hän vainoaa
meitä, tunnetko sen? Kaikkein naisellisimpia, avuttomimpia naisia
hän vainoo, ajeeraa meille kohtaloa, runollisimmille ja herkimmille,
jotka eivät koskaan lähde etsimään apua poliisikamareista, inhoovat
vieraita miehiä ja kohtauksia, eivät taivu rukoilemaan. Se on hänen
pirullista älykkäisyyttään, ymmärräthän, hänen tihutyönsä pysyvät
siksi salaisuuksina, me viemme ne kernaimmin hautaan, kuin vedämme
koko maailman kirjavuuden nuuskimaan onnettomuuttamme. Ah, Jumala! —
kuka meitä auttaa? Missä on se mies, jonka käsi kykenee pysäyttämään
Braunin? Siihen tarvitaan — joko yhtä suuri rikoksellinen kuin hän tai
hänen täydellinen vastakohtansa. Minä pelkään häntä, hän ottaa minun
henkeni, rakas Irma, muista minun se sanoneen, kun se on tapahtunut!
Mutta sinä, kaunis Irma, olet voimakas!
— Niinkuin sanot, äärettömän voimakas ja äärettömän heikko.
— Sinä kammotat minua taas!
Hellevi oli taas saman kummallisen kauhun valtaama. Hänestä tuntui kuin
ihmeellinen nainen löisi häntä aseella ylhäältäpäin. Ei ainoastaan
kapellimestari vainonneet häntä, vaan tämän uhritkin.
— Hellevi, sanoi Irma Rooth. Jos olen voimakas, voitan suurimman
voiton, jos häviän, kärsin enemmän kuin muut. Minulla on paljon vielä
kerrottavaa. Ja nyt pyydän sinun kalleinta apuasi... auta minua, jos en
kestä kovaa aikaa, auta minua eroamaan täältä... kuolemaan.
— Minäkö ottaisin sinulta hengen?
— Ota minulta henki, pyysi Irma Rooth väsyneesti.
— Miksi minä? Hellevi valitti.
— Olet erilainen kuin muut, mutta et sitä vielä ymmärrä.
— Miksi et itse sitä tee?
— Vielä on se ennenaikaista. Ja kun siksi tulee, en jaksa...
— Ah! sinä olet voimakas!
— Olen voimakas, kun saavutan jälleen kauneuteni.
— Sinä olet kaunis! Vaikka äsken itkit...
— Ruma kerrottava oli edessäni, kaiken ruman kerron huonosti.
Irma, Irma! Ja mitä lupaat meille tuloksena yhteistyöstä?
— Naisen ystävyyden.
— Ja tulevaisuus?
Irma Rooth oli kuin kirkastettu.
Katso, Hellevi, sanoi hän laskien kätensä vapisevan olkapäälle,
kaunista naista rakastaa aina oikea mies. — — —
Älä puhu minusta kenellekään, sanoi hän lopuksi. Konna ei saa tästä
koskaan mitään tietää.