Ilonen, onnellisten kesäpäivä solisi ja soi. Hellevi oli täyttänyt
kaksikymmentäkaksi vuotta. Mitä ne sanoivatkaan siitä iästä? Jotakin
kaunista kaiketi.
Kaunistahan hänkin uneksi, yliluonnollisen korkeata. Siksi kai se
olikin niin raskasta.
Oli raskasta varsinkin aamupäivästä asti, jolloin oli lähettänyt
kapellimestarille kirjeen, joka lupasi ilmoittaa tärkeitä asioita.
Ehkä hän tulisi tänään, ehkä huomenna...?
Mutta älkäämme kiusatko Helleviä.
Hän tahtoo vaieta.
Kylmänä, harmaana ja tyhjänä istuu hän keinutuolissaan.
On ilta ja hän odottaa.
Antakaamme hänen olla.
Kuka on julma ja nostaa joka tuskan verhoa, kuka uskaltaa kuvata
jokaista onnetonta?
Ovikello soi!
Hellevi hypähti paikoiltaan.
Mutta ovella kuuluikin heikko epäröivä kolkutus... Ihmetellen huusi
hän: sisään!
Ja sisään astui eräs kaunis, erittäin hienon näköinen tyttö, jonka
Hellevi tunsi lauluopiston ensimmäisiltä viikoilta. Hän oli paljon
miellyttänyt ihailevaa Helleviä sekä muodoltaan että käytökseltään,
mutta vierasta lähestymästä pidätti häntä tunne: tahtoisin voittaa
hänen sydämensä täydellä todella ja siksi en hätiköi. Mutta kun hän
muutamien viikkojen kuluttua oli kokonaan kadonnut, oli Hellevikin
hänet unohtanut.
Mutta, hyvä jumala, miltä vieras näyttikään! Kuoleman kalpeana tuijotti
hän Helleviin.
Joku onnettomuustoveri?
Hellevi sai heti voimia. Toisen kärsivän aikana heräsi hän
vastakohdaksi, hänen täytyi olla voimakkaampi.
Kaunis tyttö seisoi jäykkänä esittämättä asiaansa.
Hellevi ei ollut huomaavinaankaan, meni hänen luoksensa ilosena ja
talutti hänet istumaan, virkkoen sydämellisimmällä äänellään:
Rakas neiti, miten hauskaa, että tulette minun luokseni! Olen täällä
vaikka kuinka yksin!
— Minulla on teille asiaa, sanoi vieras neiti kylmästi, melkein
vihamielisesti.
Hellevi istui hänen viereensä.
Ah, minulle teidän juuri pitääkin puhua!
Meille naisille on paljon hauskempi, kun saamme heittää pois kaikki
"asiamme."
Hellevi luuli varmasti, että tytöllä olisi rahahuolia ja heti oli hän
päättänyt jakaa viimeisensä.
Ylpeä vieras taisteli silminnähtävästi, ilme ei muuttunut, mutta
kasvojen lihakset vavahtelivat. Posket punastuivat vienosti ja vaalean
ruskeat silmät olivat kokonaan auki.
Hellevin teki niin kipeätä kuin olisi häntä leikattu.
Äkkiä koitti tyttö hymyillä, mutta huulet vääntyivät.
— Niin, nyt on leikki kaukana, sanoi hän sitten naurahtaen.
Kuinka hienostuneen vaikutuksen hän tekikään!
— Mutta, rakas neiti, kun te minulle kerrotte, on se vaan melkein samaa
kuin itsellenne puhuisitte. Olen kaikkeen tottunut, kaikkeen, kaikkeen!
Tyttö vapisi kautta koko olentonsa, tuijotti eteensä ja huohotti
hiljaa. Taas koitti hän hymyillä, mutta kyyneleet alkoivat tippua.