Irma Rooth oli mennyt.
He olivat istuneet yli kolmen tunnin, puhuneet ja oppineet tuntemaan
toisensa.
Irma Rooth oli kertonut arempia yksityiskohtia... ah!
Kannattiko yrittää vielä? Niin paljon petosta varjeli maailma. Ei
hellinyt elämä loistokukkasiensa kohtaloja. Hienon naisen kärsimyksen
syvimpiä kuiluja sai Hellevi vaeltaa, ei koskaan ollut vieras tuska
tunkeutunut hänelle niin luihin ja ytimiin saakka kuin tämä. Jatkoa se
oli hänen omalle elämälleen, tunnettu hänen temperamenttinsa tapaisesti.
Hän oli ollut kauan valekuollut, nyt oli hän tulisella raudalla
herätetty. Jaksoiko hän? Tuntui niin liian liekehtivältä. Revitystä
sielusta syntyivät katkerat, polttavat, ennen vihatut räikeät sanat.
Olisivatko ne hänen viimeisensä vai veisivätkö ne uuteen elämään? Pari
totuutta tiesi nyt sekava pää.
Tuo mies... mikä mies! Oikean nimen olivat he hänelle löytäneet:
"häpeällisyyden voimaihminen."
Irma Rooth... hän oli ihmeellinen syvine onnettomuuksineen ja
hymyineen, melkein kammottava, kapellimestarin viattomin ja pelottavin
uhri. Rakkauden pyhimmät asteet oli tuo sattuman tuoma miespirsta
häneltä turmellut, korkein nautinto oli hänelle ollut kolkointa,
ilkeintä avuttomuutta ja tuskaa.
Sellainen on elämä! Yhä uudestaan, yhä uudestaan. Mitä auttoi naisia
siinä asiassa äänioikeudet, mitä vedota ulkonaisiin tuomio-istuimiin?
Jos onneton saattoi joskus tuskansa unohtaa, unohtiko sitä maailma, kun
se sen käsiin joutui? Pienimmän katupojan silmistä tuijotti kutsumaton
osanotto. Ei antaneet ihmiset anteeksi eikä unohdusta kärsineille...
verta henkeensä janosivat tylsät ruumiit.
Ei auttanut naisia vapaus yhteiskunnassa... koti, koti, rauta-aitauksin
varustettu oli ainoa suoja. Koti, jota vartioitsi mies, voimakas ja
kostava vieraalle kuin haaremin ruhtinas.
Minkälaisten ihmisten luota nousi Hellevi nyt, nousi ikuisiksi
ajoiksi, niinkuin hän oli noussut monien muidenkin, jotka olivat
ihanteellisuuden lippua liehuttaneet?
"Voimaihmisten" ja varsinkin heidän avioliittojensa luota.
Oliko hän heidän luonansa ollutkaan?
Mitä merkitsi runouden aarteita kahmaloittain ahmiva muisti, mitä
yksinäiset loistavat lahjat, jos eläin asui ruumiissa? Nämä ihmiset
kutsuivat terveydeksi, voimaksi ja kauneudeksi hämmästyttävää
tunteettomuuttaan, toiminnaksi ihmisten pettämistä, rakkaudeksi
raiskauksiaan. Nämä, joille Moseksen kymmenen käskyn oppiminen oli
vaikeampaa kuin koirille, julistivat itsensä "uusiksi ihmisiksi",
ammentaen vihalleen, hurjuudelleen ja hävityshalulleen nimityksiä
uudesta filosofiasta.
Ah! Nämä kylmät merenneidot ja liiankuumat ryöppyruhtinaat! Vanhoille
eivät he mikään vaara olleet. Ei papeille eikä kirkoille, ei heikoille
eikä rikoksellisille. Elämää, lämmintä, rakastavaa, hennointa,
vaikeinta elämää he vainosivat ja tappoivat.
Hellevi oli niin kiihtynyt, että hän puhui ääneensä.
— Sanoja, sanoja, sanoja! Jotka rakastavat sanoja, pelätkööt ne!
Eivätkö nämä puhuneet samoilla sanoilla kuin runouden ja rakkauden
suuret ylimykset! Siteerasivat kuolemattomia loistaaksensa,
kostaaksensa meille ja häväistäksensä meitä, jotka ihastuksella
rakensimme omia pikkupuutarhojamme.
Mutta vaikka he kuinka kiiluisivat ja kuumentaisivat itseään, on heille
pääsy runon, kauneuden ja rakkauden taivaaseen ikuisesti kielletty.
Järjestäkööt kylmiksi lauseiksi heliseviä sanojaan, riehukoot
näyttämöillään ja käytelkööt kiihko-ääniään, henki ja taide liiti aina
heidän päittensä ylitse.
Ja vaikka he anastaisivat ruumiilta ja sielulta ihanimmat olennot, on
heidän nautintonsa näistäkin kurja, alhainen, turmeltunut.
Mitä minä pelkäsin? Hänen pahuuttaanko? Mutta myös minä pelkäsin,
että hänessä olisi ehkä joku voima, jota minä en löytänyt. Olisinko
antanut itselleni anteeksi, jos olisin kaunista voimaa halveksinut?
En koskaan! Minulla ei ole mitään löydettävää, siksi en enään pelkää.
Nopeasti eroitan hänet itsestäni, hautaan niinkuin Irma Rooth on hänet
haudannut, Irma, jossa ei ainoakaan solu ole värähtänyt hänelle, joka
ei koskaan ollut kuullut puhuttavan "voimaihmisistä", eikä siksi
hämmentynyt.
Kuinka olen narrimaisen vakava ja totinen! Mutta minulla onkin niin
kummallinen saalis pyydettynä: raiskattu nainen! Kenen korvia se
vihlaisee, naurakoon! Nauru tappaa tuskan.
Ah! Irma, ystävä, jota olen odottanut! Nyt katsomme me vuorostamme
jäätävin silmin elämää. Kylmä, kova, kiitävä, ilkeä on myös nainen,
villi olento, pieni kipuna suuriin onnettomuuksiin! Niin tahtoo
nykyaika, jota minä vihaan. Kuuma lintu on lentänyt kuilun yli, kuka on
ensimmäinen, joka nyt yrittää katkaista sen siivet?
* * * * *
Hellevi oli vaipunut viimein väsyneenä syvään nojatuoliin.
Hän kurotti kädellään sielunsa pimeässä puistossa, mutta kouraansa sai
hän vaan jäähtynyttä tuhkaa.
Kaikki, kaikki oli palanut.
Antaisiko tulevaisuus anteeksi, että hän kaikkensa poltti?
Oli hiljaista... tuli hiljaisemmaksi... Ja värittömät huulet alkoivat
kuiskia syvään pimeyteen:
— Tule luokseni viimeisen kerran tumma lintu... Herättäisikö silkkinen
kupusi huulilleni vielä suutelon-uskon?
Ja sitten... tiedätkö, mitä sitten teemme?
Linnantyttö hautaa Tumman Soittajan.
Mutta ei ole minulla yhtäkään ruusua kummullesi. Kaikki on elämä
polttanut, kaikki olen elämän kanssa polttanut.
Kuinka mielelläni kallistaisin oman päänikin... ja uinuisin... uinuisin
sinun kummullesi syvään uneen.
Käteni kiedottuna hautasi ympäri makaan polvillani ja kuiskaan jaloille
ummistuneille silmille:
Miksi et minua tuntenut...?