Leimahti silloin salama!
Hellevi hypähti seisomaan.
Nyrkkiin puristuivat pienet kädet.
Nyrkit kohollaan hän taivaalle puhui, kauvimman yön salamanleimahduksen.
— Jos minä rakastaisin häntä! Jos taipuisin hänen tahtoonsa.
Rakastaisin niinkuin olen Ossiania rakastanut, yliluonnollisesta
yli kaiken sen, mitä ihmissydämet ovat koskaan uneksineet. Teen
ihmeen, teen hirviöstä ihmisen, taistelen hänestä kuolemaani asti.
Mielilauseeni oli ennen: vaarallisin, vaikein on minun! Kiihottavin
tehtävä ja suurin voitto! — — —
— Uhraannun... — — —
Hellevi lyyhistyi voimatonna ikkunan laudalle. Mutta vielä kerran
leimahti salama! Hän ponnahti taas seisomaan!
— Georg Braun, olen joskus sinun, mutta sinun henkesi on myöskin
silloin minun! — — —
Uudet ajatukset, uusien maailmojen kuvat liekehtivät hänen sielussaan,
ajoivat polttavina toisiaan, syttyivät ja sammuivat. Yliluonnollista
kauneutta tavoitti mielikuvitusten lapsi. — — —
Aamu erkani yön sylistä, ilmojen sointuvat äänet laulelivat ylös, ylös!
yhä heleämmin, yhä viattomammin, mutta yönsä taistellut ja voittoa
uneksiva Hellevi oli vasta nukahtanut.