Tutkinto-ohjelmassa oli joku erittäin vaikea laulu. Hätimmältään
piti se kerrata jossain sivuhuoneessa. Oppilaat haettiin kokoon ja
kapellimestari johti. Muutamat ilosimmista nuor'herroista pujahtivat
mukaan, neitoset lauloivat vaan sitä paremmin. Kuinka olikaan? Hellevi
ja pari muuta hänen osastoltaan erehtyivät luullen, että laulunumero
oli yhteinen kummaakin köörille, koska hekin olivat sitä harjoittaneet.
Mutta Hellevi, joka senlisäksi oli laiminlyönyt viime aikojen
harjoitukset, ei tietänyt pienestä muutoksesta, joka oli laulun suhteen
tehty, vaan lauloi vanhaan tapaan.
Hellevissä syy ja hän sieti nuhteet.
Kapellimestari suuttui kuin vimma.
Oli hyvä tilaisuus. Hellevi sai kuulla kunniansa.
Syntyi skandaali. Tyttö poistui vavisten.
Onnettoman täytti niin syvä inhon tunne kapellimestarin
raukkamaisuudesta, että hän tuskin jaksoi jäseniään liikuttaa
päästäksensä kotiin. Juhlallisuudet ja hyvästijätöt jäivät, joku saisi
kertoa välttämättömimmän seuraavan kurssin ehdoista.
Monta kurjaa iltaa oli kurja viettänyt. Tämä hänestä oli ilkein ja
pienin.
Kostaa hänelle karjumalla vieraiden ihmisten aikana!
Miksi ei Braun ottanut samalla hänen henkeään?
Lopuksi luuli Hellevi saavansa apua kaikki uuvuttavasta inhostaan.
— Enkö nyt laahaa itseäni pois? jaksoi hän sanoa itselleen. Enkö
nyt ymmärrä, että apua on etsittävä muualta? Mitä hän minulle voi?
Parjatkoon, raukka! tunteeni on syvimmästä halveksimisesta syntynyttä
inhoa. Tällainen inho pelastaa. Viha olisi vaarallista. Se syntyy
rakkaudesta... Menen Ristolaan. Ailin täytyy heltyä. On pintapuolinen,
mutta ei mahdoton.
Hellevi laskeutui sohvalleen. Hän ei tahtonut ajatella ja ajatteli
kuitenkin vain häväistystä ja Braunia.
Tuhmaksi oli Hellevi tullut, sairaaksi ja särkyneeksi. Pitkän illan
tunnit antoi hän ottaa huonon miehen.
Tuli yö.
Ei riisunut Hellevi. Ei tullut uni.
Huojutteli ruumistaan vieterisohvalla ja hoki itsellensä Titanian
tuutulaulua jonka oli lapsena ruotsiksi oppinut:
"Näktergal af toner full,
sjung med oss ditt vysjalull,
lulla, lulla, vysjalull,
lulla, lulla, vysjalull."
Sillä unta houkutteli ja viekasteli, mutta unen voitti aina sairas,
julma sana: Braun.
Braun, Braun poltti muistoa, teki sydämen ilettäväksi.