Soitto soi. Kappelia ympäröivät vihertävät puut. Kevät on aikainen,
hurmaava, kuin nuori rakkaus pohjolan pojan rinnassa.
Hellevi ja Georg Braun istuvat yksinäisessä lasiseinäisessä
syvennyksessä. Akkunasta tulvaa nuorten lehtien tuoretta tuoksua.
Syvä hengitys on sieraimille autuutta.
Hellevi on kuin herännyt. Naisten hymyilevät valkoset kasvot, miesten
terävät otsat ja korkeat nenät, välkkyvät lasit valkosilla liinoilla Ja
punanen palava viinin väri, polttavat hänen silmiään.
Hänen korvansa sytyttävät soiton sävelet, lehtien suhina, matalat
bassot ja naisten heleät naurahtelut.
Hän on vapaa ja valloillaan.
Pahan valta on heikko.
Tai oliko Braun täällä toinen?
Hänen otsansa on leveä ja valkonen, huulilta tulvii hengen rikkaus.
Kun soitto kiihtyy, kiihtyy Braunkin ja — pyörryttää...
Hänen silmänsä hymyilevät. Hymyilevätkö varkaankin?
Hänen henkensä taistelee. Taisteleeko turmeltuneenkin?
Uudesta, maailmaa valloittavasta voimasta, kauneudesta ja rakkaudesta
puhuu taas Braun.
Kappelin valot heilahtavat vienosta tuulenhengestä.
Hellevin sielu kuuntelee Braunin runojen, sanojen voimaa.
— Niin ne, jotka uneksivat erillään, ne, ne ovat hienoja,
aristokraatteja... mutta me, jotka toimimme, pööbeliä, turmeltuneita.
Älkäämme rakastako, ainoastaan kieltäytyminen on kirkasta.
Soitto paisuu.
— Mutta minä sanon: elää sormenpäihin asti ja kuitenkin nousta
Parnasson huipuille, edessä tuhannen rautapukuisen miehen.
Hän kohottaa lasin ja kuiskaa hiljaa:
— Min ælskerinde...!
Hellevi naurahtaa. Hän on jo tottunut tuohon.
Soitto soi hiljemmin.
Hellevi puhuu.
— Mutta minä väitän, ettei se ole unta. Tai on se sitä unta, joka on
puoli elämää, joka toteutuisi toisenlaisissa olosuhteissa, vaikka
se näissä on mahdoton. Parempi kuitenkin nähdä sellaista unta kuin
tyytyä todellisuuden likaiseen kosketukseen, parempi astua yksin kuin
istua rapakkokapakoissa. Ei saa sekaantua kaikkeen, ei tunkeutua joka
soppeen, varsinkaan ei nainen.
Soitossa nyyhkii hiljainen riemu. Ruusun lehtiä varisee Hellevin
rinnalta pöydän liinalle. Braunin paperossista leijailee sinisiä
renkaita.
— Ja siksi minä en voi, en tahdo. Minulla on täysi illusioni, täysi
onni, kun säilytän kokonaisena "valkosen uneni." Olen kertonut sen
teille siksi, että ymmärtäisitte, miksi en ota osaa elämään. Tahdon
astua kokonaisena hänen eteensä.
Hellevi laskee keveästi kätensä Braunin sormien päille herättääkseen
tämän huomion, katsoo alaspäin ja vaikenee hetken...
— — Te teitte minulle paljon vääryyttä ja väkivaltaa tuona iltana,
jolloin hevosenne veivät meitä kuutamoyössä... siitä asti on pahin
onnettomuus yllämme...
— Te ryöstitte huuliani, minulla ei ollut mitään turvaa. Ja vaikka te
tunsitte, kuinka taistelin ja vastustin ja voihkin, ette armahtanut...
kovia suuteloja kasvot täyteen, loppumattomin määrin... hattu vääntyi
päästäni... Olin tukehtua, en uskaltanut huutaa, peläten ilmeistä
skandaalia...
— Ja olisin ehdottomasti paennut seuraavana päivänä, jos vaan olisin
tietänyt, minne mennä. Koko olentoni oli järkytetty... inhoni oli
kuolettava illan seikkailusta. Kun te suutelitte, oli se samaa kuin
joku muuten vaan olisi kiduttanut. Ja sitten... suokaa anteeksi kaikki
tämä, mutta minun täytyy nyt puhua. Tähän asti olen vaiennut, mutta se
ei ole auttanut. Teidän käytöksenne on ollut alituista väkivaltaisuutta
sanoissa ja teoissa. Naisen hermot eivät siedä sellaista...
— Te erehdytte minusta. Olen kyllä avuton... huomaan nyt, kuinka
heikoksi ja herkäksi olen tullut. Uutta minä en siedä mitään uutta!
Mitään uutta ei saa tapahtua.
— Ei, elkää sanoko mitään! Tiedän sen jo! Se ei ole totta! Kuunnelkaa
minua kerran loppuun asti. Miksi ette tahdo olla ystäväni? Olen
pyytänyt sitä usein.
— Minulla ei ole varaa pitää naisystäviä, vastaa kapellimestari
jäykästi.
— Sitä en ymmärrä. — Kuuntelen tuota teidän "todellisuuttanne"
ja "toimintaanne." Me tavoitamme yhdessä kauneutta ja totuutta,
niin kauvan kun elämä pitää meitä vieretysten. Miksi kulkisimme ja
vihaisimme toisiamme "mahdottomina" ja "hirviöinä?" Minun sielussani on
säveleitä, joita teidän on oikeus soitella ja teissä minun. Teillä on
uinuvia lahjoja. Uskon niihin. Olen aina toverinne. Mutta te annatte
alhaisen elämän pitää itseänne omassa vireessänsä, te käytte liian
monenlaisten luona, liian monenlaiset tulevat teidän luoksenne, ja
kaikki on sekasta, häiritsevää, päämäärätöntä. Lujemmat kahleet, itse
asettamat! sallikaa minun sanoa se teille.
Hellevin on hyvin vaikea puhua.
— Sanon sen nyt vielä kerran, rakkaus, tyypillisin rakkaudessa ja
sen kaikki asteet — — ja, suokaa anteeksi — — ennen kaikkia tunto,
suutelot, syleilyt — — ne ovat yhden ainoan...
Hellevin kulmat rypistyvät ja silmät tummenevat:
— Te kidutatte minua...
Kulmat yhä rypyssä katselee hän alaspäin.
Braun vaikenee.
— Eihän tämän tarvitse loukata teitä. Löytyy varmasti joku toinen,
jolla on kaikki oikeudet teidän suhteenne. Antakaa hänen käskeä ja
hallita. Minä olen vieras. Minulla ei ole oikeutta teihin. Mutta olkaa
ystäväni. Näettehän, kuinka yksin olen ja kuinka minua kammottaa
maailmalla. Päiväkirjani olen sulkenut, naisystäväni kadottanut,
jumalani hyljännyt... minulla on vain "suuri uneni" ja pelastukseni on
sen oikein ymmärtäminen.
Braun puhuu viimein. Hänen äänensä on matala ja kova:
— Ja sinä luulet, että minulla on pieteettiä tuolle "unellesi." Mitä
minuun kuuluu muut miehet! Miksi minun pitäisi säästää heille? Kyllä
minä olen siksi voimakas ja intelligentti, että naisen, jota minä
rakastan, ei tarvitse enään pitää muita jumalia.
Hellevi joutuu epävireeseen. Hurmaus ympäristöstäkin on poissa. Ihmiset
eivät olleet enään kauniita ja sytyttäviä, heidän keskustelunsakin oli
sekasotkusta, tympäsevää, läpinäkyvää teeskentelyä.
Braunin viimeiset sanat olivat kovia, vihamielisiä, hedelmättömiä
ja siksi raskaita, etteivät ne itsestään varisseet yltä. Vieras
tahtoi jotakin muuta, mahdottomuuksia... ei tuntenut ystävyyttä häntä
kohtaan...
Tuskaisen kummallista...
Mutta miksi oli Hellevi pahan vallassa?
Kuinka oli hän siihen joutunut huolimatta kaikista päätöksistään?
Vieras oli suudellut tulisesti hänen huuliaan... hienot siniset
harsot olivat repeytyneet hänen kasvoiltaan, hennot jäsenet uupuneet
tahdottomina...
Ja kuolemanpelko oli vapistuttanut hänen sieluansa.