On yö... jo neljäs järjestyksessä tuskaisia öitä.
Hellevi ei voi nukkua.
Hän nousee ylös... heittää hartioilleen valkosen aamumanttelin ja istuu
matalaan keinutuoliin akkunan ääreen.
Taivaalla ovat samat vanhat tähdet, jotka katselevat samaa vanhaa
onnetonta.
Kuka rakastaa öitä, joita ei nukuta!
Parempi nousta ja kuunnella mustien tuntien runoja.
— Minä voisin langeta polvilleni ja rukoilla — ketä? Kohtaloako? Minä
tahtoisin nähdä elämän hengen kasvoista kasvoihin ja kysyä siltä
ankarasti: mitä hän tarkoittaa? Eikö minun sisimpäni pyydä korkeinta
itseltään? Miksi saan minä vain sauhua, tuhkaa, lokaa? ja minä peräydyn
kalvenneena ja olen kuolla nälkään.
— Sanoja minä saan, hymnejä, suitsutusta Ja silitystä. Ja kun luulen,
että jumalat tulevat ja luovat minulle uuden maan, katso: varkaat ovat
vieneet ainoani!
Minä tiedän, sydän, mitä tahdot tänä yönä. Minä vien sinut kosken
ääreen ja luon loistavan kuutamon.
Ja katso, äitien taru toteutuu: vaahtoavasta kivenkyljestä nousee hän,
joka on nuori ja huima ja hullu.
Ryöppyruhtinas!
Hän on valmis.
Tänä yönä on hän sanova viimeisen sanansa, hän, Georg Braun.
Hellevi Kolarila on luotu öisiin keskusteluihin merenneitojen ja
koskenpoikien kanssa.
Kuule, kuinka hän huutaa! Tai onko se hänen lauluaan?
— Muistatko sävelen, valkea tyttö? ilkkuu ääni. Muistatko, kun
orkesteri soitti koulusi salissa? Sinä makasit pimeän huoneen lattialla
ja kuuntelit. Ensi kerran hurmaantui silloin nuori veresi.
— Sinä kesänä kuljit usein kosken kuutamorantoja, katselit vesien
huimaa kiitämistä ja lauloit ryöppypojalle:
"Es träumte mir einst
von wildem Liebesglühn..."
Ja kohotit kätesi ja huusit: koskenpoika, koskenpoika, tumma kuin yö!
— Muuta et osannut etkä ymmärtänyt, olit silloin neljäntoistavuotias!
— Viisi vuotta myöhemmin kuuntelit kammiossasi Demonin kuiskauksia
Tamaran korvan juuressa.
— Silloin osasit enemmän: kuka on maailman valtias ja naisen
valloittaja?
— Nero.
— Nero, jonka otsa on valkeaa, kovaa kaarta, kulmat mustat ja
leikkaavat, silmissä tuhat-yksi yötä, huulilla lupaus ja hedelmä. Hän
kaartuu luoksi kuin humaltunut honka, kuiskaa ja hymyilee kuin aurinko
itämailla. Niin hän tulee ja menee, jättäen jälkeensä muiston ja
kaihon. Sekö oli suurinta?
— Niin silloin lauloit.
— Mutta sitten tyhmistyit. Otit "ikuisen unesi", "ikuisen rakkautesi",
joka on mahdotonta.
— Ja mitä nyt laulat?
— Nyt laulan minä. Kuule ja katso minua, niinkuin äitisi ovat minua
katsoneet. Kolarilan vinnillä on puoleksi palaneita kuvia, joita
tuskista kosteat kädet ovat peloissaan polttaneet. Niiden kuvien
näköinen olen minä, Georg Braun.
— Näe nuoruuteni, vartaloni voima. Katso silloin, kun kuu lankeaa
kiireelleni ja kiharani ovat kiiltävää kultaa. Salamat singahtaa
silmäini teristä, ääneni komentaa yli kuohujen kosken.
— Näe miljoonat pisarat, jotka särkyvät ilmaan, kun minä lyön
vettenputoukset kiviä vastaan. Minä seison, muut murtuu. Ja sormellani
sekotan viheriäistä vaahtoa...
— Ah! Minä, minä yksin elämän kestän, sen mehuisamman sisälmyksen syön.
— Todellisuus on nimeni ja rautainen toiminta!
— Katso minua tarkemmin!
— Minä olen sinun sisimpäin uniesi nero! Minä se olen, jota sinä paljon
rakastat, kiitollisena rakastat, itsetietämättäsi.
— Minä olen se voimakas, joka vien naisen yön loistoon ja päivän
aurinkoon, vapauteen...!
— Olen uusi aika, uusi kauneus, uusi rakkaus. Tulevaisuus!
— Teitä on vuosisatoja kidutettu. Teitä on sidottu ikuisiin liittoihin,
ikuisiin kieltäytymyksiin, kotien kahleisiin ja tuskaisiin synnytyksiin.
— Minä vapautan sinut pyhällä voimallani, jumalasuutelolla. Ole minun!
— Itse seisot, oman kätesi ansio sinut ylläpitää, omat askeleleesi
määräät, uskollisuutesi ja uskottomuutesi. Olet vapaa. Tee mitä tahdot.
Ja voimakkaimman elämänruhtinaan nainen elää miehen tähden, miehen
autuuden tähden, sellainen jumalatar älköön enään synnyttäkö!
Minä rakastan naisessa sitä tulista intohimoa, joka ei kammoksu
mitään, jolle ei ole mitään esteitä ja joka riemuisena antautuu, sillä
ainoastaan tuo pyhä, tulinen epäitsekäs intohimo, ainoastaan se voi
voimakkainta kahlehtia.
— Minä kunnioitan pyhän intohimon tulipunaisia jumalia niin
äärettömästi, että olen valmis uhraamaan itseni niiden tähden. Niitä
jumaloin, sillä minä tunnen niiden valtavan voiman!
— Sinua, sinua, minä rakastan, tyttö-parka, jos suureksi nouset, muita
rohkeammaksi ja kauniimmaksi, voimaihmisen uudeksi naiseksi, joka
yksin seisoo, yksin kestää ja yksin kuolee, herransa ja käskijänsä,
voimaihmisen tahtoon alistuu, milloin hän tulee ja menee.
— Sellaisen naisen tuleen en koskaan kyllästy...
Niin laulaa koskenpoika runonsa yöllä ja sukeltaa mustaan veteen.
— Minä olen väsynyt, väsynyt, sanoi Hellevi ja painoi käden otsalleen.
Mitä minä ymmärrän tuosta, jota hän laulaa korvissani kauniilla ja
rumilla sanoilla päivät päästään?
Hän ottaa minun rakkaita sanojani voimasta ja kauniista, mutta ne
kiusaavat ja kiduttavat minua hänen suustaan.
Minne menen...? minua vainoo toisaalla elämän pienuus, toisaalla sen
turmelus... ah... ne imevät vereni yhtä kiihkeästi, kuluttavasti
kumpanenkin. Ne ovat yhtä vaanivia vihollisia kumpikin.
Rukoilen elämää: vie minut pois. Mutta elämä vastaa naiselle: odota ja
kärsi tai ole mies ja tartu miekkaan.
Hellevi nousi ylös, sytytti lampun, otti peilinsä ja asettui sen eteen
istumaan.
— Minä olen tullut harmaaksi. Mustat renkaat kiertävät silmiäni... minä
en ole enään Hellevi... Tumman Soittajan luo ei enään koskaan ennätä
kukkavalkonen linnanneito...