Meni päiviä, meni viikkoja...
Mitä ne toivat?
Kapellimestari Braunia ne toivat.
Laulavaa, soittavaa, pikkusen rakastunutta Braunia.
Ja hyppivää, ilvehtivää, hävytöntä Braunia.
Naurun oli vakava jo ottanut huulilleen katsellessaan Helleviäkin.
Ja pienet toverit opistossa kirkuivat ja olivat ihastuksissaan,
suuttuivat ja — häpesivät.
Braun oli tullut kuin tuulispää, tarttui kiini ja vei.
Ja mitä Hellevi tuumi?
— Näyttää siltä kuin elämä tahtoisi kirjoittaa minulle jotakin uutta,
mutta minä en tahtoisi. Minulla olisi niin hyvä olla näin, hyvä uida
entisissä unissani, hyvä ehkä tuntea Braun, "todellisuus", nykyaikainen
"voimaihmisyys" miehessä, mutta paha taipua Braunin toivoihin.
Mitä Braun toivoi?
Oikein kummia, oikein hassunkurisia, uusia asioita. Ja esittää
toiveensa häikäilemättömän tunteettomasti, niin että Hellevi saa
kääntää päänsä poispäin ja nauraa ja harmitella ja kummastella.
Niinkuin kaikkein ensiksi, että Hellevi lukisi realistista ja
naturalistista kirjallisuutta kapellimestarin sohvamatolla,
pukisi yllensä terrakottavärisiä verkapukuja, ja puhuisi vieraita
kieliä ihmisten sivu suhahtaessaan. Olisi mieltäkiinnittävä,
huomiotaherättävä, imponeeraava, "puheenaihe" ja muuta ja muuta! Sitten
saisi Hellevi kunnian olla ensin "yksi kapellimestarin rouvista",
viimein "ainoa."
Mutta Braun väitti pahempaakin: että Hellevin koko olento oli pelkkää
unta, arkuutta ja raukkamaisuutta, itsepetosta: "tahtoi", mutta ei
uskaltanut...
Mitä?
— Hyvä on! vastasi tyttö itseksensä. Istun hänen sohvallaan ja luen
hänen kirjojaan, lainaan Zolata ja kannan kotiin.
Hän keinui hiljaa huoneessaan ja piti kädessään kirjaa, käänteli ja
selaili sitä ja laski sen vihdoin väsyneenä pois.
— Minulla on jo omat lempikirjailijani, oma suuntani. En jaksa enään
uutta. En nyt.
— Se veisi minut pois yksinkertaisesta tunneihanuudestani. Nuo vieraat
ilmapiirit tekevät minut levottomaksi, tuskaiseksi, vievät hymyn
kasvoiltani ja sulouden sydämestäni. Yksi sivu tuollaista pahimmasta
paikasta ja ruumiissani pistelee ja kalvaa. Muistan kaiken sen,
millä alhainen on omassa elämässäni minua kiusannut. En löydä mitään
unohdusta sellaisen kirjan ääressä. — — —
— Minä en jaksaisi ottaa teokseeni, henkeni lapseen, alhaista elämää
sinänsä. Tietysti en voisi näkemääni ja sen vaikutuksia tehdä
olemattomaksi, mutta minun täytyisi asettua jyrkkään taisteluasentoon
sitä vastaan, vihaten, ivaten, nauraen. Mutta istua ja kuunnella
objektiivisenä havaintojen-tekijänä tuollaisen herrasväen keskusteluja
ja sanasta sanaan siteerata ja kopieerata ilkeitä olentoja, siihen
olisin liiankuuma, liian-kärsinyt, liian-verta-vuotanut. — — —
En siis lue. Tämä kirja on kylmemmille, tieteellisille hengille.
Ehdollani en hanki itselleni kärsimyksiä.
Mutta nyt! Enkö kärsi sittenkin? Väitän kuitenkin, etten omasta
tahdostani, vaan yhden niistä, joista on kirjoitettu: "Teidän
täydellisyytenne hetki lyö, kun hän sanoo: 'minä tahdon'."
Mutta minä en tahdo! Asialla on kaksi puolta, "kaksi tuskaa." Ensiksi:
tämä uusi ihminen raiskaa käytöksellään sydäntäni: saan rajummat
iskuni, joista menen tainnoksiin ja tylstyn. Toiseksi: hän tahtoo
muodostaa minut oman henkensä mallin mukaisesti tarjoten minulle
luonnotonta ravintoa: saan hiljaisemmat kärsimykseni, jotka alkavat
matoina kalvaa yksinäisiä hetkiäni.
Mikä on hauskuuteni: että joku tahtoo tehdä minusta "ihmistä"!
Mikä on oma tahtoni: ottaa joku kuva kapellimestari Braunista, leikkiä
sielussani hänen jäsenillään, nähdä "voimaihmisen", numero 2:den,
tavoittavan kohtaloni ohjaksia. Mutta vain yhdessä tapauksessa:
ellen pääse pakoon, sillä inhoni on suurempi hänenlaisestaan kuin
uteliaisuuteni.
Kuvia, muotoja, säveleitä, värejä hänestä otan ja vapauden!
Kas näin:
Karrikatyyri silmistä: hirmusen suuret, kaksi ahnasta merta, pupillit
liekehtivät, miehet ja naiset, rouvat ja neidit ja piiat, tyhmät ja
viisaat vetääntyvät kohti ja — rapakkoon!
Maalaus silmistä: pahan omantunnon meri.
Huulet:
Ja huulensa purppuroituu
ain' uusia suutelojaan.
Huulet kaartavat koko kauniin hymyn, muodostavat sointuvia sanoja ja
säveleitä... ojentuvat kaikkia kohti.
Ääni: kumpuaa kultana: Braun pitää konsertin: sali täyteen naisia.
Rouvat istuvat ja kuulevat, värisevät autuudesta. Neitien mielikuvitus
hulmahtaa! Braun tremuleeraa! Sillä värityksellä hän valloittaa ja
voittaa. Vilkuilee alituisesti uhreihinsa. On laulajana: Don Juan.
Braun laulaa kahdenkesken. Pakene, elä jää, ääni vie. Se on intohimon
kaikki-pyyhkäisevä virta... se on kosken alimmainen musta vesi... se
murskaa suurinta kiveä vastaan... tai naura! ja kaikki kuolee...
Sydän, tunne, rakkaus Braunissa?
Vastaus: kolme kysymysmerkkiä.
Hauskoja nuo voimaihmiset! Mahtipontisia, uhkaavia, suursanaisia,
pyörryttäviä.
— Minä vihaan, vihaan häntä, ilettävää! huudahti Hellevi lopettaen
ilveilynsä.
— Hän on suudellut huuliani, järisyttänyt koko olentoni pakottaen minua
loppumattomilla, arvaamattomilla loukkauksillaan kulkemaan pahoillani,
vihoissani vain hänestä, hänestä, hänestä! Ajattelemaan ainakin häntä,
jos en osaa rakastaa.