Risto oli mennyt, mutta sitä ennen järjestänyt Hellevin pienet asiat.
Jos tyttö olisi taitava, saattoi hän välttää pahaan pulaan joutumisen.
Hän muutti heti miellyttävämmin asumaan jonkun vanhan rouvan luo ja
hankki pääsyn opistoon.
Oli parempi niin... ilma hieman puhdistui, hieman harventui, hieman
vaihtui.
Hellevi sai pitkistä ajoista taas hengähtää, ja äkkiä iskettyjen
surujen myrskyt rupesivat laimentumaan.
Rouva U. oli kokonaan unohdettava.
Ei olisi jaksanut kestää tämän kaikkien kepposten alituista hautomista,
siksi oli inhon tunne niistä liian sakea ja tumma. Pelkäsi Hellevi
kovin sielunsa saaneen katkeruudesta jonkun ikuisesti rumentavan
vamman. Asian laita oli nimittäin siten, että kun hän oli lähtenyt
rakkaaksi käyneestä Ristolasta ja suoraa päätä matkustanut Rouva
U:n luo selitystä pyytämään, oli tämä ilkkuvasti nauraen kuunnellut
kuvausta kasvattisisarusten yhteentörmäyksistä, vieläpä pilkannut ja
häväissytkin Helleviä muka raukkamaisuudesta ja kehittymättömyydestä.
Samalla oli rouva kuitenkin huomannut viisaammaksi yhä salata
tekonsa ja tälläkertaa vielä kieltäytyä kirjailijakunniasta. Mutta
kieltäytymystä helpottikin suuressa määrässä välinpitämättömät
arvostelut, jotka salanimellä julaistusta teoksesta lausuttiin.
Kadottaa Helleviä ei viekas rouva kuitenkaan mistään hinnasta tahtonut
ja kävi hän äkkiä aivan oudolla tavalla imelän mairittelevaksi.
Syyt siihen sai Hellevi pian aavistaa paremmin kuin selvästi, mutta
silloin tunsikin hän voimakkaasti ylemmyytensä ja loukkaantui niin
syvästi, ettei toinen millään keinolla enään saanut asiaa autetuksi.
Oudoksuttavan alentavia ehdotuksia oli rouva uskaltanutkin tehdä, ja
paljasti itsensä, miten syvästi hän oli käsittänyt, mitä oli elää
yläpuolella "hyvän ja pahan". Rouva olisi nimittäin tahtonut palkita
Hellevin luomaan kuvauksiinsa "skitsit", joille hän sitten olisi
antanut "taiteellisen muodon". Siinä tapauksessa lupasi hän olla
ikuinen kultakaivo turvattomalle. Ja varsinkin oli hän ahnehtinut
"Aurinkokello" -kokoelmaa. Mutta näistä vastenmielisistä asioista
on Hellevi jo ääneen ajatellutkin sinä ankarana yönä, jolloin
hän tuskiansa helpottaaksensa mielikuvituksessaan kaikenlaisten
satuolentojen kanssa leikitteli. Edellisenä päivänä oli kaiken lisäksi
ilmaantunut eräs kovin hämmästyttävä seikka. Sattui hän nimittäin
selailemaan sinikantisia päiväkirjavihkosiaan "Elokuun tarinasta",
jotka hän oli pyytänyt rouvalta takasin. Mutta yhdessä vihossa näytti
sisältö sangen kummalliselta, siinä oli otteita samasta "Kolarilan
aurinkokellosta", Hellevihän oli kesällä lähettänyt osan hymneistään
rouvalle. Tuttujen kohtien välillä oli vieraita lauseita. "Kirjeitä
Ossianille" luki Hellevi kansilehdellä. Syvästi koski tämä uusi petos
jo liiaksi haavoittuneeseen rintaan. Ei ollut epäilemistäkään: viime
ulkomaamatkallaan oli rouva nähtävästi tutustunut runoilijaan, saanut
sitten aikaan kirjevaihdon ja oli siinä muitta mutkitta rohkeasti
höystänyt ja värittänyt ihailunsa Hellevin rakkaudella.
Ei ollut muuta tehtävää kuin lähettää kirjekopiat takasin
omistajattarelleen. Ei ainoatakaan sanaa seurannut mukana
mielenosotukseksi.
Sangen harmillinen oli rouvalle huolimattomuutensa ja rupesi häneltä
nyt satelemaan hätääntyneitä, tympäseviä anteeksipyyntökirjeitä.
Ne loppuivat kuitenkin vihdoin, kun Hellevi keksi lähettää ne
avaamattomina takaisin. Kaikista epämiellyttävien yhteensattumisien
pelosta pääsi hän kokonaan, kun Risto muutamien viikkojen
perästä kirjoitti, että rouva oli houkutellut pyydykseensä erään
venäläisen vallankumouksellisen, jonka Hellevi oli nähnytkin hänen
vieraanaan. Uusi suhde oli jo silloin kehittynyt suuteloon asti.
Vallankumouksellinen oli nyt vienyt naisensa Tanskaan. Tämän avulla
onnistui rouvan tunkeutua erääseen piiriin, jossa hyväntekeväisyyttä
maastakarkoitettuja venäläisiä kohtaan harjotettiin ja rouva tuli
liiton hyvinpalkatuksi esitelmänpitäjäksi.
Kuului nyt kylmä, kultaansa ja mainettansa kartuttava ja kaikin tavoin
ikävästi itsekäs rouva sulavan kristilliseen helläkielisyyteen kaikkien
onnettomien ja kurjien puolesta. Ja niin oli tämän, milloin henkeä,
milloin lempeä ja ihmisyyttä teeskentelevän naisen probleemi tavallaan
ratkaistu, ja hänen laatunsa ainaiseksi epämieltäkiinnittävä kärsineen
tytön sekä sydämessä että mielikuvituksessa.
Omituista kyllä, mutta onnettomien sukutarinoitten julkaiseminen ei
sattumaltakaan tullut kotipitäjän juorutätien korviin, joten Riston
ennustamaa skandaalia ei syntynytkään. Mutta sen sijaan oli yksi sydän
itsepäisesti parantumaton ja se oli Ailin. Muutosta siinä suhteessa
jäivät sekä Risto että Hellevi odottamaan.
Uudessa ympäristössä ja opistossa tunsi elämässään taas uutta
ajanjaksoa alkava Helien itsensä kuin perhoseksi, joka leijaili
epäiltävillä alueilla, joilta usein oli säikytetty. Pieninkin aavistus
vaarasta sai hänet oitis lehahtamaan lentoon toisaanne. Seuransa
tarjoomasta ravinnosta nautti hän nopeasti välttämättömimmän koittaen
täyttää omat velvollisuutensa, viipymättä tuttavallisesti kenenkään
luona.
Jotkut oppilastovereista kiinnittävät huomiota ulkomuodoillaan ja
Hellevi, aina nauttiva muotojen kumartaja, katseli nytkin kauneutta,
ensin loitolla arvostellen, mutta lopuksi etsien sievimpien kasvojen
älyä ja sydäntä, olentoa, jolle hän saattoi tulla hiljaiseksi
kohtaloksi, voimakkaampine tunteineen ja totuutta rakastavine henkineen.
Mutta hän näki suruksensa, että ne pienet ystävät, joita hän löysi,
tarvitsivat kaikki järjestänsä ensin taloudellisia parannuksia, ja
tulivatkin vain hänen onnettomuustovereiksensa, joiden kanssa välistä
ujoina, välistä rohkeimpina vaihdettiin avustuksia uskomattomissa,
naurettavimmissa tiloissa.
Vielä hän huomasi, ettei hän nimeksikään voinut ottaa osaa pääkaupungin
huvi- ja juhlatilaisuuksiin. Mutta kieltäytyminen niistä ei ollut
vaikeata toistaiseksi. Nuori Ossiankin oli matkustanut ulkomaille
ja hänen herättämänsä mieltäkiinnittävä seuraelämä oli laimentunut,
melkein sammunut.
Helleville koitui hiljainen aika. Mitä enemmän hän vetäytyi kokonaan
itseensä, sitä herkullisimmiksi tunsi hän hedelmäin kypsyvän
tunnemaailmassaan.
Hän otti, salli itsellensä levon... ikäänkuin kaikki ulkoapäinkin olisi
ollut valmista.
Se oli uskallettua, mutta hän onnistui.
Tuli hyvä olla.
Niin hiljaa ja hymyillen kuin yön tähdet aamutaivaalla sammuivat
hengen tavoittelut, voimistelut ja harrastukset, katosivat sydämen
kasvamiskivut ja lämmin, äänetön ikuisuuden päivä nousi...
Hän lakkasi kirjoittamasta päiväkirjaansa, pieniä laulujaan ja
hymnejään, aamu- ja iltatervehdyksiä suurelle runoilijalle... lakkasi
melkein ajattelemasta häntä... oli kuin Soittajan säveleet olisivat
vaienneet ja tämä itse aaltoillut suurena valomerenä hänen ympärillään.
Hän ei tarvinnut enään eri tunteita, ajatuksia, tai sanoja rakastettua
käsittääkseen, tämä eli hänessä kuin päivä, valo, ilma... hän hengitti
häntä luonnollisesti ja välittömästi... Oli suuren, "pyhän illusionin"
sopusointuisin hetki...
Ja ihmeellisintä oli, että hän seuraavana aamuna herättyään jatkoi
hiukan ponnistettuaan, edellisen illan tunnelmasta ylöspäin, tuli
kirkkaampaa, herkempää, sulaneempaa.
Eikä hän väsynyt... istui, loikoili tai käveli, aina samaa.
Hiukan laajeni tuttavapiirikin. Hienoimmat lähestyivät häntä melkein
itsetiedottoman hellästi ja kunnioittavasti, pysähtyivät hänen
salaisiin tunnesäteisiinsä... hän sai hiljaisia tunnustuksia...
kuin kukkasen tuoksu nousivat ne hänen sieraimillensa ja hän etsi
kiitollisena varastostaan vastalahjaa, milloin kukkaa milloin
runoa... mikä kevyesti vaan putosi kädestä käteen, ei sitonut eikä
velvottanut... Sillä ei saanut kukaan mitään merkitä ennen suurta
sattumaa. Ossian soittajan kohtaamista.