Eräänä päivänä, kun Hellevi tuli opistolle ja astui suureen
harjoitussaliin, näki hän vieraan herrasmiehen "hyppivän harakkaa"
lattialla ja ajavan takaa kirkuvia köörityttöjä.
Kohtaus oli niin suurenmoisen hullunkurinen tähän asti hiljaisessa
opistossa, ettei Hellevi voinut olla taputtamatta käsiään ja
hyvähuutoja huutamatta.
Vieras kääntyi ja ponnahti seisomaan tullen nyt kasvot totisina suoraa
päätä Helleviä kohti ja esitti itsensä:
— Georg Braun, kapellimestari.
— Tervetuloa kotimaahan, sanoi Hellevi hiukan hämillään hymyillen ja
meni läheiselle tuolille istumaan odottaakseen kiltisti osastonsa
opettajan tuloa.
Kapellimestari näytti hetken epäröivän, mutta seurasi sitten nuorta
naista ja istui hänen vierensä.
Tämä katsahti nopeasti ja huvitettuna naapurinsa kasvoihin, mutta
korjasi pian pois silmänsä verhotaksensa ajatuksensa. Hän oli heti
huomannut joukon omituisuuksia, muutamat kauneudet, mutta vielä
selvemmin muutamat naurettavan silmiinpistävät viat. Hän kuuluu
varmasti itseluottamusta puuttuvain lahjakkaiden joukkoon, päätteli
Hellevi, ja silloin on noin suurella miehellä paljon helvettiä
rinnassaan. Itseluottamuksen puute tuo nähtävästi tässä tapauksessa
mukanaan hyökkäävän röyhkeyden ja hävyttömyyden, millä kaikella hän saa
ihmisparat uskomaan itsensä ylpeäksi, rohkeaksi ja pelottavaksi, mutta
tuntijaa hän ei säikytä.
Taipumukset valheellisuuteen ja alhaisiin aistillisiin nautintoihin
ovat niin ilmeiset, ettei häntä kehtaa kauvan katsella muuten nuoriin
kasvoihin. Tuntuu kuin lahjakas miesparka ymmärtäisi, mitä hänestä
näkyy ja säälii siksi häntä. Tämän lisäksi vaikuttaa hän kaikkine
ominaisuuksineen voimakkaalta, melkein masentavalta ja tuntuu kuin
ei mitkään ohjakset häntä pitelisi, ja hän itse vähimmän sellaisia
sietäisi.
— Te viihdytte varmaan kaikkialla ja olette siinä onnellinen,
sanoi Hellevi vedoten kapellimestarin äsköiseen "harakan hyppyyn".
Äänettömyys oudossa seurassa oli jo ruvennut tuntumaan saamattomalta.
Kapellimestari ei vastannut mitään.
Miksei hän puhunut...? vaikeneminen ei sopinut hänen lyhyelle
pystynokalleen... sellaisten alla oli tavallisesti lörpöttelevä suu.
Eikä äsken faunimainen, "harakkaa hyppivä" herrasmies ollut ujo missään
tapauksessa.
— Meidän johtajamme varmaankin vielä makaa, alotti Hellevi taas
laskeakseen leikkiä heidän tunnetuista oloistaan opistolla.
— Millainen ääni teillä on! keskeytti kapellimestari hänet vakavasti.
Hellevi nosti nopeasti silmänsä ja näki tällä kertaa totisen ilmeen,
suuret ulkonevat silmät, purppurahohteen täysissä huulissa ja
hiuskiharat ohimoilla.
Polttiko ehkä hiukan...? Oli parasta olla tarkastamatta liian usein
noita silmiä ja huulia tai katsoa sitten vaan niihin heräämättä
kuolemaansa asti.
Kun huomaa hänen kauneutensa, niin siihen jää, puhui arvostelija
itsekseen. Mutta kuinka hullunkurinen hän on: imartelee minua, eikä
edes hymyile. Mitenkä tunnenkaan, eikö minussa herää aivan sama rohkeus
sanoa hänelle mitä tahansa, aivan kuin Rouva U:llekin? Jos sanon
kohteliaisuuksin, teen sen lohduttaakseni häntä tuon alakuloisen nenän
tähden.
— Te näytitte äsken niin virmalta, kun leikitte tyttöjen kanssa, sanoi
Hellevi ääneen. Teillä oli kuin kolmen nuoren miehen voima menossanne.
Kapellimestarin silmäkulmain välissä oli juopa ilme oli yhä tutkivan
huolestunut.
— Älkää nyt katsoko minua niin totisesti pyysi Hellevi hiukan
harmistuneesti. Toisen itsepäisyys rupesi häntä hermostuttamaan.
— Meillä on niin vähän täällä iloa ja leikkiä, että kaikki, mikä nauraa
ja paistaa on meille suuri helpotus.
Mutta nuori kapellimestari sanoi miehekkään vakavasti:
— Minä kuuntelin teidän ääntänne eilen, kun te lauloitte viereisessä
huoneessa. Sillä on hämmästyttävät mahdollisuudet. Ei niin suuri,
mutta sen väri. Teillä on tunteet huulillanne. Enemmän, huolellisemmin
harjoitusta! Minä rupean antamaan teille lisätunteja, jos suostutte.
Saatte käydä minun luonani kotona.
— Kiitos vaan, olette minulle kovin ystävällinen, vastasi Hellevi,
mutta tunsi samalla omituista levottomuutta. Oli omituista hänen
mielestään, että vieras lupasi tehdä hänelle jotain hyvää, eikä
hymyillyt niinkuin lahjoittaja, vaan oli kuin alakuloinen pyytäjä,
jolta kiellettiin. Miksi hän vaivasi itseänsä antamaan tuntemattomalle
lisätunteja, jos ei se kerran tuottanut iloa hänelle!
Äkkiä nousi kapellimestari tuoliltaan ja meni sanaakaan sanomatta tai
kumarrusta tekemättä pois.
Hellevi ihmetteli. Kenties ei herra Braun viihtynyt hänen kanssaan...
mitä kummaa... omituinen vaikutus, sekava... Hän katsoi kapellimestarin
jälkeen. Askeleissa oli ponnistettua päättäväisyyttä, kuin olisi
niiden ottaja tahtonut vakuuttaa: seison kuitenkin! Vartalossa oli
nuorta voimakasta penikkaa ja lurjusmaista rantajätkää... ja olkapäät!
kummallisen pahat pelottavat olkapäät!
Jo katosi mies ja löi oven kiini häikäilemättä...
Hauskin katseltava ehkä täällä. Katseltava vaan! Ruskeata voimaa
kiharoissa, nuorta viiniä huulissa ja kaksi ahnasta silmää! Se oli
kauneinta hänessä.
Päänmuodon ääriviivat olivat levottomuutta herättävät, kolmikulmainen
kasvotyyppi, leuat luisuivat kulmaa muodostamatta korviin...
Mitä Hellevi tiesi! Leikkiä hän laski tieteillä ja tiedoilla... mutta
hänen ei ollut hyvä olla.
Kello soi!
Aamupäivänsä nukkuva, juoppo opettaja tuli ja alotti koomillisen
ärtyisenä harjoitukset.
* * * * *
Parin tunnin kuluttua tulvahtivat meluavat oppilaat eteiseen, pukivat
yllensä ja juoksivat tai hyppelivät alas korkeita portaita ulos kadulle.
Hellevi tuli yksinään viimeiseksi.
Kas vaan! Hän oli alhaalla ovella! Hän ensin hyppelevä fauni,
sitten tutkiva nuorimies ja nyt gentlemanni! Komeat päällysvaatteet
miedonsivat seikkailija-vaikutusta.
Kapellimestari suuteli Helleviä kädelle ilme taas vakavana.
Tyttö naurahti.
Tuo vakavuus ja pitkä suutelo oli kuin erityisesti aiottu vaikuttamaan
hänen vereensä, mutta hän tappoi aikeen silmänräpäyksessä naurulla.
Niin tulisi hän aina tekemään, nauru oli hyvää itsevarjelusta.
Kiitos... kernaasti saisi herra Braun tulla saattamaan ja kantaa
nuotit... lisätunneilleko? kyllä, erittäin kiitollinen... hän sairasti
nyt jo esiintymiskuumetta ja oli kiire muutenkin tulla kuuluisaksi.
— Ette te ollenkaan näytä siltä, kuin tahtoisitte tulla kuuluisaksi,
sanoi kapellimestari. Teette päinvastoin omituisen aran vaikutuksen,
niinkuin pelkäisitte jotakin. Olette varmaankin liikkunut kovin
ahtaassa ympäristössä... kenties teitä on joku pettänytkin...?
Hellevi tuli kovin pahoilleen. Näyttikö hän aralta? Ei hän tahtonut
olla arka... varovainen, väistyvä, tai sillätavoin, mutta ei arka!
Eihän kapellimestari ollut nähnyt häntä vielä "ihmisissä". Mitä
tekemistä Hellevillä oli kehittymättömien köörityttöjen kanssa, muuta
kuin laulaa? Arka, hyi, se oli jotakin rumaa.
Kummallisen pahoilleen tuli Hellevi. Hän ei voinut vastata mitään.
Miksi sanoa sitä hänelle näin heti suoraan, kuivalla ilmeellä ja
kylmällä äänellä...
Vaikka hän koittikin, ei tahtonut mitään sattuvaa vastausta muodostua.
Aivan keskelle hänen rauhanlinnaansa oli ajettu... revästy hänen
hienoja verhojaan.
— Teillä on varmaankin ollut viime aikoina raukkamaista seuraa, jatkoi
tunteeton kapellimestari samaan tapaan.
Hellevi vaikeni merkitsevästi. Ja ilmoitti sitten äkkiä sähköisesti:
— Sanonko teille, ei raukkamaista, vaan rikoksellista!
Kapellimestari käänsi päänsä pois ja oli nolon näköinen.
— Sitä en usko sanoi hän matalasti, melkein mutisten.
Hellevi kummasteli vaikutusta.
He menivät vaieten eteenpäin.
Ja taas heräsi Hellevissä naisen omituinen syttyvä ja sammuva
intelligenssi, kuin leikkien otti hän huomioonsa vaikutuksia, joista
hän ei itsekään tietänyt, pitikö niitä uskoa vai ei.
Näin hän jutteli hiljaa kulkiessaan: me kaksi tulemme nähtävästi
kiinnittämään jonkun verran toistemme huomiota. Mutta siinä ei vielä
liene mitään kummallista. Hän on minulle tekomuodoltaan hyvin uusi
ihminen, konsentreerattu voimakkaasti — ota huomioosi: voimakkaasti! —
kauniista ja rumasta... mies, joka ei ujostele mitään... Kasvan taas
jyrkän vastakohdan herättämään ajatusrikkauteen... tässä tapauksessa
ehkä pakolliseen... tahtomattani tulen alas tunnelmistani, suloisesta
rauhastani... sekaisten kutsujen vaikutuksesta... virtailevat minuun
yhä voimakkaimmin, väkivaltaisemmin... tunnen vihamielisyyttä ja
häpeää... tässä näen turmiollisuuden "kaiken tietämisestä", "pääsyn
kaikkien luo." — Minun ei pitäisi kulkea ollenkaan hänen vieressään...
kuulen hänen hengityksensäkin... hänellä on kolme kertaa enemmän
animaalisuutta kuin minulla ja — eläin voittaa! Naisia ei ollenkaan
pitäisi päästää kulkemaan vapaasti kaikkien vieressä... tunnen jo
huimausta pyörteestä, kuilusta, tai päälle kaatuvasta murskaavasta
kallion lohkareesta... tunnen tulisen naisen turvattomuuden liikkua
suojatta maailmalla...
Nyt ottaa hän ajatuksissansa omia askeleitaan... minut unohtaneenako?
Silmät intohimoisen vakavina... kauheat hartiat kumarassa — veri
punottaen brutaalisti niskassa... ja suuret jalat astuvat kuin valmiina
potkimaan kissat kuoliaaksi — —
Mitä tietää sitten tuo valkea kaartuva otsa voimakkaine kulmineen...
sen alla kätkeytyy kaikki se, millä hän tulee pyörryttämään,
tyhmistyttämään, masentamaan minut, haihduttamaan ensi vaikutukset.
Enkö tunne kuin kateutta nytkin, että hänellä vaietessaan on
miehenhengessään laajemmat alat liikkua kuin minulla... siellä on
hänen musiikkinsa, ulkomaanmatkansa, monet kielensä... ja olen varma,
että siellä myös on paljon lahjoja, rikkaita mahdollisuuksia, joita ei
koskaan kehitetä... tuollaiset liiaksi levinneet otsat leuattomissa
kasvoissa eivät keskitä voimiaan, eikä intohimojaan... kehity
itsestään... niiden hengenlennot ovat yhtä lyhyitä kuin äkkinäisiä...
effekteinä häikäisten ja hämmentäen: ei mitään odotettu ja lentotähti
räiskähtikin! ja sellaisen hillittömän ruumiin henki onkin mahdoton
säännöllisiin nousemisiin... ruumis ei tässä tapauksessa tyydytä
alhaisempia vaatimuksiaan eläimen viattomuudella... vaan siinä on aina
mukana synti ja paha omatunto... aina ylimäärien reuhtominen... henki
ei ole koskaan tunteva sopusoinnun rauhaa ja korkeutta...
He istuivat jollekulle penkille ja Hellevi rupesi rauhottumaan.
Hän lakkasi melkein uskomasta huomioittensa yksityisseikkoihin...
Tulevaisuus saisi todistaa ensivaikutukset oikeiksi tai tuoda uusia
arvoituksia.
Ja niinkuin usein jälestäpäinkin kapellimestarin seurassa antoi
Hellevi täyden laiskuuden valua jäseniinsä ei kättänsäkään hän
nostaisi omasta tahdostaan vieraalle... tämä saisi huolehtia itsestään
ja hänestä miten parhaiten tahtoisi... hän pysyisi täydellisesti
passiivisena. Eihän tämän ihmisen suhteen ollut mitään ehdotettavaa,
oli toivotonta ruveta hänessä rikkaruohoja perkaamaan tai uusia taimia
istuttamaan... hän oli kuin luotu auttamattomaan itsehävitykseen...
Hellevin rehellisyys itseään kohtaan ilmoitti heti ettei hänen
naisellisilla parannuspuuhillaan, jos hän niihin ryhtyisi, olisi
"pyhän yksinkertaisuuhen" tietämättömyyttä, ei uskovaisen voimaa eikä
puhtautta, vaan olisi hänen "epäitsekäs rakkautensa" suoraa kiintymistä
syntiseen tai avutonta lähestymistä vaaraa kohti. Hän päätti sentähden
olla kokonaan vastustamatta jättiläisvastakohtaansa ja olla silläkin
tavoin häntä kiihoittamatta, eikä mitenkään muutenkaan häntä itseensä
kiinnittää, ei hyvyydellä eikä osanotolla, ei iloisuudella eikä
henkevyydellä.
Vaivuttuaan laiskuuteen ja lakattuaan vierasta ajattelemasta nousi
Hellevi uudelleen omaan sisäiseen maailmaansa, sen suloiseen
surumielisyyteen, joka oli hänen tälle ajanjaksolleen ominaista. Olihan
hänellä syytä sisäiseen onnellisuuteen, oli oma, armas salaisuutensa
kuin harvoilla... rakkauden puutarha, jossa ruusut puhkeilivat
elävälle, saavutettavalle olennolle. — — —
Joku puotineiti ilmestyi toiselle puolelle ovellensa seisomaan. Hän
katseli tuttavallisesti ohikulkevia, vaihtaen silmäyksiä ja hymyjä.
— Tuo on morsiameni, ilvehti kapellimestari.
— Älkää menkö avioliittoon, sanoi Hellevi huolettomasti.
— Kuinka niin?
— Lakkaisitte olemasta mieltäkiinnittävä Ahasveerus.
— Minä olisin kyllä mieltäkiinnittävä avioliitossakin, mutta vaimoni ei
saisi olla mustasukkainen. Hänen pitäisi ajatella vaan kotia, rakastaa
vaan minua ja olla uskollinen. Mutta mustasukkainen! sitä hän ei saisi
olla, toisti kapellimestari vielä kerran ensi vaatimuksena.
Hellevi oli yllätetty seuransa koti- ja naisihanteista, sehän
oli melkein hänen harrastuksiaan. Ja ääni, millä ne lausuttiin,
viipyi kaihon hitaassa tempossa. Mutta sangen huvittava oli tuo "ei
mustasukkaisen" teroittaminen. Kapellimestari käsitti nähtävästi väärin
koko mustan tunteen.
— Mustasukkaisuus seuraa aina suurta rakkautta, sehän on luonnollinen
loukattu omistusoikeuden tunne... Rakastettu ei saa tuhlata itseään
muille. Ja muutamat miehet... kaikkein miehekkäimmät ovat sangen
heikkoja naisen mustasukkaisuudelle... Napoleon esimerkiksi. Hän
rukoili Josephineä, että tämä olisi vähemmän mustasukkainen... Hienon
naisen ujous estää häntä kiihoittamasta miehessä tätä ominaisuutta,
käyttämästä tätä valtavaa keinoa, mutta hän nauttii sen olemassa
olosta, kuin voimakkaan kukan tuoksusta, joka etäältä tulvii
sieraimille...
Hellevi vaikeni äkkiä ja naurahti... hän muisti äskeisen päätöksensä
ja jo nyt hän puhui rakkaudesta! Kaikkein vaarallisimmasta siis! Sehän
oli samaa, kuin heti ilmoittaa viholliselle salaportti, samaa kuin
paljastaa haavoitettava kantapää. Ei pitänyt tutustuttaa vierasta
herkkyyteensä, ei houkutella häntä lähemmäksi... miestä, jolla näytti
olevan liiaksikin toimintavoimaa itsestään.
Hellevi käänsi puheen vähäpätöisyyksiin saadakseen sitten kokonaan
vaieta.
Mutta kuinka olikaan! Pientä kinaa kehitti sanankin sanominen...
Lopulta syntyi väittely... oli puhe jostain kirjailijasta.
Kapellimestari väitti ettei kysymyksessä oleva ollut mikään mies.
Ja Hellevi kuuli kapellimestarin arvostelevan hennoinpia,
vaarattomimpiakin asioita niskojanurin-vääntäen, murhaavasti,
moukarilla jyskäten.
Oli mahdotonta saadakaan enään ääntänsä kuuluville.
Hellevi punastui uudelleen ja uudelleen, sillä kapellimestari
veti jo hänenkin persoonallisuutensa mukaan muka hullunkurisena
ihailijattarena. Keskustelu oli yksinkertaisesti mahdoton.
— Kuinka nyt voitte niin sanoa! kuinka sen tiedätte! älkää nyt noin!
hoki Hellevi iskujen alta.
Mutta lopuksi teki uusi vihollinen aavistamattoman ankaraan hyökkäyksen
ja vielä kaikkein pyhimpään:
— En luule, että olette niin viaton kuin olette olevinanne, iski
kapellimestari käsittämättömän huonotuulisena...
Miltä se tuntui?
Se oli kuin kaikki muukin elämässä, mikä kohtasi ihmistä kummana ja
arvoituksellisena.
Ja tässä oli lisäksi jotakin pohjattoman häpeällistä Helleville.
Tyttö ei osannut enään mitään puhua. Hän tuli tumman punaiseksi ja oli
valmis itkemään.
Kuinka saattoi suunnilleenkaan uskaltaa sanoa naiselle niin!
Kapellimestari piti häntä tarkasti silmällä ja näytti nauttivan.
— No ette suinkaan nyt liene niin hento naisluoma, että käsiini
särjytte, minun karskin miehen.
— Osch!
Hellevi jaksoi vähitellen ruveta tuntemaan vihaa, hänen huulensa
värisivät kuin myrskyssä ja rinta kohoili. Hän etsi sanoja, mutta ne
olivat avuttomia kuvaamaan hänen tunteitaan. Vihan voitti yhtäkkinen
voimakas halveksimisentunne ja sillä hän vapautui. Ehdottomasti
erottaisi hän itsensä kaikista tekemisistä vieraan kanssa.
Hän vaikeni ja nousi lähteäkseen kasvot kuumina ja silmät tummina...