Seuraavana päivänä oli kaikki seisahtunutta Hellevin maailmassa...
elämä edessä oli kivikovaa, ankaran totta, lävistämätöntä.
Hän virui pitkällään vuoteellaan ja koitti, koitti keksiä, mikä keino
toisi vähemmän tuskaa, mutta kaikki tuntui yhtä häpeälliseltä, yhtä
loukkaavalta ja paljastavalta.
Hän pudisti päätään ja tunsi itsensä tyhjäksi kuin idiootti.
Elimellinen yhteys hänen ja muun maailman välillä oli katkaistu.
Ah! Mitä ihminen merkitsi! Yksi Hellevi Kolarila! Itsellä vaan oli
pakottava tunto olemassaolostaan, toiset eivät siitä mitään tietäneet.
Mutta tämä oli omituista! Keskellä kulttuuria ja hyvinvointia, itse
hengen liepeissä kiini, kuivua vähitellen kuin märkä pilkku pöydällä
haihtua suuren, ahnaan, ryöstävän elämän mullantäytteeksi, pieni,
haaveileva nainen.
Ei Hellevi voinut itse tehdä mitään puolestaan. Lahjoittajasydän inhosi
brutaalien "hankkimisen" vaivannäköä.
Hän saattoi kulkea viikkokausia tärkeä kirje taskussaan kykenemättä
lainaamaan siihen postimerkkiä, jos rahat olivat loppuneet.
Sellainen oli luonto.
Ainoa keino oli aina lopuksi — kuolema. Mutta sekin inhotti nyt
väsynyttä. Hänen koko olentonsa nousi viimeisellä vastustamiskyvyllään
sitä kauheata melua vastaan, joka syntyi ihmisen tehtyä itsemurhan. Hän
tunsi vihaa, että ystävät ja tutut, joita hän monissa hädänhetkissään
ei ollut voinut lähestyä, nyt viimeisen turman tultua saisivat
jalomielisiä liikutuksia hänen toivottoman loppunsa kustannuksella,
itkisivät ja murehtisivat, kantaen kukkia multakummulle. Mutta vielä
enemmän häntä inhotti ja kammotti, että tuntemattoman talon pööbeli
kerääntyisi katselemaan ja koskettelemaan hänen ruumistaan, hommaten
siihen lisäksi poliiseja, sanomalehtimiehiä ja ruumiinavaajia. Mitä
tekemistä niillä oli hänen ruumiinsa kanssa? Eikö heidän yhteis- ja
ihmiskuntansa ollut varastanut hänen iloansa ja onneansa? Ainoastaan
ponnistelemalla oli hän voinut verhota kaikki ne haavat, joita he
olivat iskeneet. Tahtoivatko he nyt hänen kuoltuaan anastaa hänen
ainoansa, hänen tuskansa, ruumiinsa! Naisen ruumis, se kuului
ainoastaan lemmitylle, rakkaimmalle, mutta ei poronkerääjille! Ah,
yhteiskunnassa analyseerasi, hoiti ja viljeli moni laitos ihmisporoja,
mutta ei ihmisiä ja heidän hedelmätarhojaan.
Pitkälliseen, kiduttavaan itsemurhaan, siihen auttoi koko maailma,
mutta äkkiä tehdystä kaakatti se kuin vanha typerä, pelästynyt kana.
Hellevi muisteli katkerasti Ristoa. Olisi saanut Risto edes ymmärtää.
Juoksisiko Hellevi nyt kuin mikäkin juorutäti ja päivittelisi. Jos
ei Risto voinut ymmärtää, mikä oli Hellevin olennolle mahdollista ja
mahdotonta, sai hän olla ilman. "Se ottaa syyn, ken jaksaa sen kantaa".
Hän naurahti.
— Yhden ainoan ihmisen tein minä ystäväkseni, nostin hänet korkeimmalle
pylväälleni, liputin ja rummutin — —! Mutta kuka olisi uskonut, että
merenneidon limasista hampaista erkani näin paljon myrkkyä?
Parasta olla ajattelematta... koittaa sammua... koittaa nukkua...
itsestään.
Ei kyennyt hänen mielikuvituksensa olosuhteitaan luomaan.
Sellainen oli luonto.
* * * * *
Kello viiden tienoissa sai hän kirjeen. Se oli Ristolta.
Hellevi luki:
"Rakas tyttö! Olen kaikki ymmärtänyt vähitellen. Suo minulle anteeksi
tyhmä lyhytnäköisyyteni. Mutta takasin kotiin en voi Sinua vielä
kutsua, sillä Ailia en saa vakuutetuksi jopa hän puhuu avioerostakin.
Lapsellista, naurettavaa, harmittavaa on nyt elämä Ristolassa. Mutta
tulisin mielelläni puhelemaan kanssasi ja torumaan Sinua, ettet ollut
avomielinen ja suora vanhalle veljellesi. Kuka naisia ymmärtää!
Kirous! Suo anteeksi!
Olen kaupungissa ja tulen luoksesi säntilleen kello 5. Se Sinun pitää
suoda.