Kun Hellevi yöllä tuli kotiin ja pukeuduttuaan iltapukuunsa, istui hän
lamppuaan sytyttämättä keinutuoliin ja mietti:
— Muistan, kuinka ennen taistelin tuskaa vastaan: koitin sen unohtaa,
ymmärtämättä unohtaa, mutta siitä asti, kun analyseerasimme suhteeni
Ristoon, olen ottanut toiset tavat: tuskan kyytä pitää puhutella
kiltisti kahden kesken, houkuttaa se näyttämään myrkkyhampaansa ja
pahan lapsen potkiessa nykästä hammas... tai tappaa mato kokonaan.
Mutta ensin tietää: mikä madon nimi, kuinka vaarallinen ja mitä
vastamyrkyksi.
Kiukkusen silmät iskee tulta, pyhää tulta! luulee välistä, mutta
voimakkaan käden polttava pihti niskassa ja toinen hampaissa,
sätkiköön, potkikoon ja luikkikoon sitten häpeissään maan rakoon.
Säikähtyä sellaista pikku hävytöntä ja paeta taakseen katsomatta...
ainahan se uudestaan väijyisi ja pistäisi meitä kantapäähän
kauneimmilla nurmillamme.
Teitä on nyt hyvin monta, harmaita, ruskeita ja mustia matoja... kunhan
saan aikaa, niin jutustetaan ja ihmettelen, tokko te sentään imenette
minut ikuiseen uneen. Pikemmin te uinutte minun povelleni!
Mutta luonani on eräs henkevämpi vieras. Kutsumaton ja pelätty, luulee
se taas. Ja yhtä ja toista se tietääkin...
Irvistelee tuossa sivullani, omaa rumuuttaan irvistelee!
Kulissihirviökin sinun kaltaistasi häpee!
Koitan katsella muualle, etsin jotakin keltasta ja punasta liekkiä
mustasta yöstä, jotakin silkkistä ja pehmeää sieluni untuvavuoteista.
Mutta silloin peto närkästyneimmin murisee:
— Se on minun, minun, mikä on kauneinta sinussa, kukkavalkeata,
suloista hunajaa! En ole ensi kertaa luonasi. Henkeä saat,
jumalallista, infernaalista, korkeuksista ja syvyyksistä! Liekkejä
sieluusi, jotka syövät kivet hauraiksi, salamoina pistävät pimeyden
peikkoja. — Mutta yhtä et! Sen olen minä vievä, merenneitojen,
koskenpoikien kanssa vien minä: kauneudet ja päämäärät sinun
rakkaudeltasi!
Niin se juttelee ja pitää seuraa, minun yöllinen vieraani, ruumiini
hienostaja, niinkuin se sanoo.
Sen nimi on yhtä ruma kuin sen näkökin, kolkko, kiljuva, pööbeliltä,
synniltä ja turmalta haiskahtava.
Harvoin sitä uskaltaa mainita hienot huulet.
Sillä kun se peto on runoilemassa ihmisen luona, on hänelle tapahtunut
jotain alhaista. Ja kun se viipyy kauan, ei häntä oikein ihmiseksi
luetakaan ja kun se tulee naisen luo, tietää tämä, että rakkaus ja
suoja hänen ympärillään on heikkoa ja kun se tulee hienon naisen luo,
tuntuu tämän sydämessä, kuin ainoakin askel eteenpäin olisi sulaa
hulluutta.
Kammottavasti, kevytmielisen naisen leikkiä laskien istuttaa äiti
luonto kirkkaan kukan myrkkyseen multaan. Kukan juuret hapuilevat
turhaan oikeata ravintoaan hedelmään pyrkiäkseen. Silloin puhuu armoton
peto ilkkuen:
— Katso, minun näköiseni olet, et kaunis kukka!
— Sinä luulit kukkaihminen, että silmäsi, korvasi, nenäsi ja kielesi
olivat jumalan armosta valmiit sopusointuiseen kehitykseen, luotu
korkeimpia tarkoitusperiä vartan, viemään ihmisiä maan päällä onneen...
Luulit että sielusi ihmeellisiä soittoja kaikki rakastaisivat!
— Minä, minä sinua rakastan, viivyn luonasi vuodesta vuoteen. Yhä
syvempi seura olen sinulle, kunnes syvyyteeni hukut. Minä kiihoitan
sinun sydämesi punaset solut riehuvaan tanssiin, niinä myyn ne iloset,
tanssivat linnut ja maksan sinulle kylläisten vatsojen naurulla.
Keruubit pyörivät sinun pensselisi vedoista seinillä, sävelet kiirivät
taivaitten ilmoille, luomisvoimasi elämän helvetissä kymmenkertaisesti
paisuessa, istun minä ja irvistän sinun kasvoistasi, kukkaihminen,
niin että he säikähtävät ja hohottaen osottavat sormellaan: — katsokaa
kukkaihmistä ja kauneuden rakastajaa!
— Ja kun ne ovat lakanneet nauramasta ja unohtaneet sinut, on
minulla vielä viimeiset pienet keinoni sinun suhteesi: minä hankin
sinulle ikuisuuden! Rikkaan sielusi viimeinen hengähdys on: kirous,
lemmekkään silmäsi yli on kasvanut likanen kaihi. Rumuus, jota vihasit
kukkaihminen, polttaa kuolinkynttelisi!
Kehdata kuunnella tuota!
Hellevi haparoitsi vettä pöydältä ja joi... kaksi lasia yhteen
kyytiin... saattoi hetken taas ajatella muutakin.
Hänen sielussaan tummeni... hän tiesi, mitä nyt tuli... täytyi nyt
sitäkin ajatella...
Ihmiset olivat ihmisiä, eivätkä runoja! Mutta Hellevi ei uskonut,
ennenkuin teki oikein kipeätä.
— Tähän asti ovat kolarilaiset pelänneet häntä, merenneitoa! mutta
nyt pelkää hän meitä. Näen sen hänen välttelevistä ilmeistään, hän ei
tahdo katsoa minua, ei olla kahdenkesken kanssani, tämä mato, mutta
tartun häntä sätkähtelevään pyrstöön, kohotan kosteista pitkistä
hiuksistaan... nähdä tahdon merenneidon ylhäällä vesistään, tietää,
kuka on isiäni pelotellut.
Hän painaa ja kiemurtelee ja nytkii, vieläpä pureekin minua ranteisiin,
mutta pienet käteni ovat nyt niin voimakkaat, että pitelen häntä niin
kauan kuin tahdon ja lasken hänet minne tahdon.
Hellevi Kolarila, viimeinen nainen kuumaa, kärsinyttä heimoa,
kirjoittaa jälkeentuleville uudelleen koskitarut.
Kas, merenneito! Oletkohan kaunis! Kaunis, kaunis, kaunis! lauloit
meille päivisin. Voima, totuus, ja viisaus! Merenneidon mielisanoja!
Mutta yöllä... joka kolarilaisista yöllä saa merenneidon kiini, se
näkee sen oikean ruumiin, kuulee sen oikean kielen, joka on kummallista
kylmää sekotusta todesta ja valheesta. Kohotan sinut korkeammalle! En
naisen ruumista löydäkään... vaan kovan suomuisen rinnan ja kynnet
rinnoissa. Sydämen kohdalla on aukko, josta vierii simpukan helmiä,
se on merenneidon kiteytynyttä naurua. Viheriäistä sylkeä tuiskuaa
kylmiltä huulilta ja silmissä kipinöitsee kiukku.
— Mutta istuhan, merenneito, ja puhu!
— Ei ole mitään tapahtunut, en ole mitään tehnyt! Minä olen ystäväsi ja
sinä olet minun rakkain lapseni!
— "Se, mitä ei kerrota, ei ole tapahtunut", sinä tarkoitat, merenneito?
— Ei saa kertoa, ei saa, ei saa! On saatanallista, jos kaikki
kerrotaan, mitä tapahtui.
— Siis tapahtui jotain, merenneito, mutta sinä et tahdo sitä kertoa.
— En, sillä olen ystäväsi, sinä suurisilmäinen elämän-eläjä!
— Ja siksi vaikenet sen, mitä sinä teit...! Mutta nyt, merenneito, olen
minä julma ja kylmä, kylmempi kuin napojen jää, sillä nyt valokuvaan
sinut ja kynnet rinnoissasi, ja maataan sinut omain silmäisi kirjavilla
väreillä... Mitä silloin teet, merenneito?
— Lakkaan kiusaamasta kolarilaisia.
— Miksi sanoit totuuden!?
— Minussa ei ole mikään mahdotonta. Mutta vaikka minun voimani
veisitkin, niin peijakkaan, voima elää, hänen, joka nousi takanani, kun
puhuttelit minua siellä kammiossasi.
— Nyt elämme ne hetket uudestaan, merenneito! Olen nyt niin herkkä
ja älyävä... ymmärrän kaikki aivan toisin kuin ennen. Sinä tiedät
kyllä, mikä on tehnyt minut niin ilkeän henkeväksi, sinä tiedät, kenen
käskystä tuli minun viimeinen vieraani, ruma, irvistelevä, kiljuva,
pööbeliltä ja synniltä haiskahtava...
— Mutta ei se minun kammioni ollut, vaan rouva U:n!
— Rouva U:n! Kuka oli sitten rouva U!
— Kyllä se olin minä, sinun merenneitosi.
— Ja siis oli sinun kaikki se halpa, jonka näin, kun ensikerran astuin
sisään... ensin ahnehtivan, varastelevan, matalan, tunteettoman
naisveren sattumalta synnyttämä, sitten koristusten, hienouden, hengen
kouristuksia sairastavan käden erehtyviä, pettäviä, hävettäviä siirtoja?
— Oli, niin oli, mutta anna se anteeksi, todellakin häpeän, mutta
välimme ei saisi rikkoutua, ei sinun kanssasi koskaan. Olen ylpeä, että
olet ystäväni.
— Miksi häpeät ja miksi pyydät anteeksi?
— Ei saisi tulla ilmi, että minä tein kolarilaisten veret
rutiturmeltuneiksi, rumensin sinun äitisi demi-monde-naiseksi ja annoin
Ristolle ja Helleville lapsen... ja, ja...
— Sekö vaan ei saisi tulla ilmi?
— Ja että... mutta eihän kukaan vaan kuuntele, ei ainakaan minun
peijakkaani, hän, minun lunastajani ja vapahtajani ja mukavin
fanttasiani.
Ole huoleti! Peijakkaat ovat kuuroja, kun tarkoitus pyhittää keinot!
Mitä hyödyttää rakkaus, kun tulee se, joka näyttelee rakkautta. Yhdellä
naurulla voittavat merenneidot rakkauden naiset. Mutta kyllin rikas
olen jättämään sinulle lunastajasi! Mutta kerro lisää, näen että
sanojesi suolanen sylkeminen helpottaa sinua.
— Ja kun sinä sanoit, ettet enään voinut olla Ristolassa, eikä sinulla
ollut muutakaan majaa, missä olisit pääsi kallistanut, lupasin sinulle
kultaa Kolarilan koskesta sillä ehdolla, että antaisit minulle
rakkautesi Tummaan Soittajaan, niinkuin se olisi minun rinnastani
noussut ja minun laulunani helkkynyt.
— Se olikin ehdotus!
— Mutta sitä et tahtonut, vaikka tiesit, kuinka suuri minun sympatiani
oli sinua kohtaan ja silloin suutuin ja kirosin sinut ja vannoin
itsekseni, että olisit vielä taipuva tahtooni, kun hätä tulisi.
— Ja sitten!
— Olin tulla mielipuoleksi tai olin kuolevinani synnytystuskiin, joilla
ei ollut mitään synnytettävää!
— Sinä olet hauska merenneito, kuka sinua ymmärtää! Mutta puhu enemmän
koska käyt huvittavaksi.
— Kuuluisuutta ja suitsutusta minä tahdon, itseriemua ja paljon
rakastuneita miehiä kylmien käsieni kuumiksi leikkikaluiksi. Minä,
minä, minä! huusin sinulle! Heikko voimaa kumartakoon. Naurun voima
minulla oli ja sanojen voima, mutta sanat eivät saaneet sisältöä, sillä
minulla ei ollut rakkautta. Siksi etsin niitä, jotka myisivät minulle
rakkautensa.
— Löydätkö?
— Emme myy rakkauttamme, vastaavat kaikki idiootit, kernaimmin
lahjoitamme.
— Sinä olit pahassa pulassa, merenneito parka.
— Niin olin. Puhuin sinulle ihanimmasta ystävyydestä (olit monta kertaa
ollut niin tuhma sinua oli helppo pettää) ja sanoin: voimaihmiset
antavat ystävilleen valmiit maailmat! Anna minulle rakkautesi tummaan
Ossian soittajaan ja minulta saat kultaa. Niin vaihetamme maailmoja!
Et kuitenkaan itse osaa rakkauttasi käyttää. Kaikki suuri rakkaus
vaikenee. Se on rumaa, jos sinä naisena rakkautesi laulat. Ja,
jos et anna, niin varastan... sinä olet minun vallassani, minulla
on sinun laulusi soittajalle. Niin hienotunteinen kuin sinä, ei
itseänsä puolusta. On ylimyksellistä kantaa syyt, jos on syytön!
Minä varastan... Ja silloin huusit sinä halveksivasti, ikäänkuin
minua sinun kunnioituksesi olisi liikuttanut: "Ota kaikki muu, mitä
löydät, kokoo pitkin varkaisin sormin, tyhjennä laatikkoni! Minun
sydämelläni on monta tuhlattua rakkautta, monta poljettua ruusua,
joihin inhoan sormillani koskea. Ota, vie! Mutta rakkaudestani Ossian
soittajaan en luovu. Se on minun. Voin kuolla rakkaus sylissäni, mutta
en siitä luopua!" No, onhan se melkein niin, sanoin minä ja kokosin
sinun poljetut ruususi, mutta ne tuoksuivat jo happamilta. Mutta
olinkin jo silloin varastanut sinulta laulusi soittajalle, hätipiti
varastinpa kuitenkin! Enkä antanut sulle antejani, en kultaa enkä
muuta. Maailmalle sait mennä. Sai tullakin luoksesi nälkäpeto ja tulee
vastakin. Ja minulla on myös sanani kuiskattava koskenpojan korvaan.
Saa nähdä, tokko opit voimaihmisiä palvelemaan, pieni, opitko oikein
ymmärtämään moderneja filosoofeja, opitko kunnioittamaan niitä, jotka
osaavat hymyhuulin ja viattomin silmin pettää, valehdella ja varastaa.
Sillä viekas nainen on maailman sielu.
— Paljon olet puhunut ja kiitän sinua. Olet huomaamattasi antanut
minulle suuremman lahjan kuin odotinkaan: merenneitojen totuuden. Se
on välistä kostea, limanen ja suolanen, välistä kiiltävä, kipunoiva,
räiskyvä ja sähähtelevä, välistä tuhma, tympäsevä, matala ja häpeevä.
Sen korkein aste on nauru ja sen vaarallisimmat houkutuskeinot ovat
viattomat, kummeksivat silmät, sanoilla ja lemmellä teeskentely. Sen
minulle annoit.
— Niin, ja se minua kiukuttaa. Mutta elä kerro kenellekään!
— Olet itse kertonut. Mutta sano minulle vielä, kenen hengenhehkua
olivat ne rivit, joilla ensikerran minut lumosit herkkänä iltana? Kuka
oli "draamasi" kirjoittaja?
Mutta merenneito ei vastannut.
Sätkien, potkien luikersi se irti, huusi ja ilkkui:
Minun voimani veit, Kolarilan kultainen kyy! Mutta peijakkaani
voimat elävät. Hän, piti pitkäänokkaa, hän vie minut muille maille,
markkinoille, toista ihmislaatua pettämään. Kelpaa niille katinkulta,
kivikova leivänkyrsä. Sinä tapetaan, tottapuhuva kyy!
Merenneito hyppäsi kosken kivillä, hytkytteli ruumistaan, riehui ja
nauroi...
Oli yö, mustaa ja kuutamoista, kohisevaa...
Ja kuului kuin laulua:
Ja kuitenkaan, ei kuitenkaan,
ei sitä kukkaa nousekaan!
Mutta virran pinnalla kellui hetken kuluttua suuri viheriäinen kupla
särkyen kuohukiveä vastaan.
Se oli merenneito, joka haihtui höyrynä ilmaan, leijaillen hetken
kirjavana huntuna kuun säteissä.
Synkkänä, myrkytettynä kyseli Hellevi itseltään: mikä olen minä ja
isieni heimo, jota turhat kuplat hurmaavat, pettävät ja turmioihin
syöksevät...
Tai: onko jokainen totuuden sirpale verellä ostettava?
* * * * *
— Mutta nyt iski nälkä lujemmin kyntensä Hellevin rintakoppaan eikä
enään hellittänyt.
Oli saaminen jotain.
Seinän takana kuorsasi perhe, joilta hän oli vuokrannut huoneen.
Eteisessä oli heidän ruokakaappinsa.
— Minä varastan noilta, ajatteli Hellevi, kernaimmin kuolen tai
varastan, kuin kellekään ilmoittaisin häpeääni: kuinka vähän minua
rakastetaan. Sillä ainoastaan niiden naisten luo, joita ei rakasteta,
tulee nälkäpeto, uskoi Hellevi.
— Minä varastan noilla hienoilla kalpeilla sormillani, hienosti
hymyillen... ensi tilaisuudessa ostan sitten lapselle omenoita...
suuret orvokkisilmät kirkastuvat ja minä suutelen niitä
kiitollisuudeksi, etteivät ne nähneet salaisuuttani: kuinka vähän minua
rakastetaan.
Hellevi nauroi hiljaa.
Hän ottaa tietysti.
Hullua epäillä ja peljätä. Voihan hän sen aamulla sanoakin... jos
kehtaa, ne näyttävät niin sivistymättömiltä.
Mutta eikö tällaisista varkauksista jo rangaistukin? Olikohan
monellakin rikoksentekijällä samanlainen tunne kuin hänellä: ei
kehdannut kenellekään tunnustaa, että oli niin kurja, ei sietänyt
lähimmäiseltään hävytöntä, halveksivaa sääliä.
Miltähän kuuluisi, jos hänestäkin tehtäisi sanomalehtiuutinen:
Ylioppilas, neiti Hellevi Kolarila varastanut j.n.e. Ja tuon ne
uskoisivat tietysti!
Tunsiko hän ihmisiä, sydämiä? Hän oli kadottanut uskonsa
inhimillisyyteen, siitä asti, kun merenneito petti.
Oliko siellä maailmalle ainoatakaan ihmistä häntä varten, joka saattoi
halveksimatta päästää pahasta pulasta? Ei, ei. Siksi hänen piti
varastaa, hänen... ilosen lemmenkeijukaisen!
Hellevi hiipi ovelle.
Nyt piti onnistua... onnistua, niinkuin kaikessa muussakin
välttämättömässä.
Ainakin minuutin seisoi hän käsi ovenrivassa... avasi sen sitten
henkeään pidättävän jännittyneesti... eteisen kaapille oli vaan
viisi askelta... joka askeleella hän pysähtyi ja kesti hyvin kauvan,
ennenkuin hän tuli perille.
Taas hän kuunteli...
Jos joku tulisi, saattoi sanoa mitä tahansa... mutta kun juuri seisoisi
kaapilla ovi avattuna, eikö olisi sentään myrkyttävää siinä keksiä
tekosyitä...? hänen, syntejä, häpeöitä kauhistuvan...
Tämä tosin ei ollut muuta kuin pieni rikos vanhaa Mooseksen moraalia
vastaan. Toisin uudet "voimaihmiset!" Varastaa oli väkevämmän oikeus!
Isoäidiltä Hellevi varmaan oli perinyt häpeevän kristillisen ruumiinsa.
Sääli.
Kaapin ovi oli raollaan ja varas avasi sen sormellaan.
Nälkäiset silmät katselivat ja tutkivat.
Leipäkori oli tyhjä, eikä mitään muutakaan! Oi, kuinka kurjaa, kuinka
köyhiä ne olivat! Pienellä lautasella oli kastekkeen jätteitä,
sormenpäänkokoisia lihapaloja.
Ehkä "unkarilaista pihviä", tunsihan Hellevi keittokirjat.
Hän otti lihansiruista muutaman, niin ettei vähentymistä huomannut.
Kuinka viisas varas!
Joku lujasti kääritty paperipussi nojasi seinää vastaan.
Varmaankin aamuksi kahvileipää.
Jos uskaltaisi katsoa edes!
Ovi rasahti.
Moralisti oli tyrmistyä.
Kauan aikaa oli hän hengittämättä.
Rasahdusta ei enään toinen seurannut ja Hellevi uskalsi taas katsoa
kaappiin.
Vapisevin sormin rupesi hän avaamaan ratisevaa paperipussia.
Saatuaan sen auki, kohtasi hänen ahnehtiva katseensa leivän kuoria ja
kannikoita, oudon perheen jyrsimiä, nähtävästi aiottu sian tai koiran
ruuaksi.
Pienet enkelit varmaankin itkivät taivaassa hänen puolestaan ja
pyyhkivät silmiään lyhkösiin paidan liepeisiinsä. Ei kehtaisi Moses
tukistaa häntä "sianravasta" ja saattaa hänen ylleen ikuista häpeää
taivaan kirkastetun kansan edessä.
Hän valikoitsi kaksi siistiä kannikkaa, otti vielä pari "unkarilaista
pihviä", pani varovasti pussin kokoon ja lähti vavahdellen
jännittävälle paluumatkalle.
Ah! söikö turvassa kammionsa keinutuolissa. Musiikkia oli kuorsaus
seinäntakana. Hm! Kahden kuukauden vanha oli hänen nälkäpetonsa, mutta
tänä iltana oli se ollut hävyttömin. Ja merenneito väitti, että hän oli
sen lähettänyt... hm... mutta neitohan oli kupla, joka oli haihtunut
ilmaan kirjavana höyrynä kuun säteissä...
Hellevi meni akkunan luo, veti uutimet syrjään ja katsoi ulos.
Tumma salaperäinen taivas kaartui hänen edessään kuin ääretön, verhottu
silmä, syvänä ja ajatusrikkaana.
Akkunaan näkymättömän kuun säteet värisivät vastaisella seinällä,
kalpeina, arkoina, viluisina. Mutta etäämpänä nousi vanha linnantorni
uhaten yön ilmoihin julistaen vihollisilleen: joka miekkaan tarttuu, se
ei huku.
Kyyneleet puhkesivat hitaina ja suurina maailmalle työnnetyn silmiin...
jäivät värisemään pehmeinä helminä pitkiin ripsiin ja vierivät
yksitellen alas, tipahdellen avonaiselle rinnalle.
— Koska kohtaan Tumman Soittajan? kysyi rakastava talviyön taivaalta.
Siellä ylhäällä vaiettiin...
Ääretön silmä katsoi kysyjää salaperäisenä... kohtalona... elämänä...
Sellaisen uneksijan kysymyksiin ei kannattanut vastata...