Hellevi seisoo kulissien takana erään pääkaupunkilaisen
operettiseurueen jäsenenä. Joukko oli kirjavaa väkeä, taiteiden, kotien
ja kaikenlaisten ammattien takasin sylkemiä, sulattamattomia aineksia,
vanhoja piintyneitä teaatteri-ihmisiä ja harhailevia ulkomaalaisia.
Operetti menee kolmatta kertaa. Teaatterihirviö irvistelee kyynillisen
tyytyväisenä. "Pelaaminen" on sille helpontunutta, sujuvaa, siihen
ralliin juoksevaa kuin oli toivottavaa.
Ilma on täynnä parfyymi-, puuteri ja sminkkimolekyylejä, tomua ja
paperossin sauhua, käytettyjen vaatteiden ja vanhojen huonekalujen
hajua.
Hellevi on vetäytynyt seisomaan muurattuun seinänkomeroon.
Hän ei tahdo nähdä eikä kuulla. Pää nojaten seinää vastaan seisoo hän
laihtuneena, kalvenneena, voimattomana.
Hän vihaa ja inhoo...
Joka hetki olisi hän tahtonut paeta, joka hetki aikoo hän paeta...
Teaattterihirviö kurkistelee muurin takaa... tulee lähemmäksi ja
liehuttaa suurta rotanhäntäänsä, panee sameat silmänsä imelään viiruun,
hymyilee kyynillisesti, maiskuttaa kieltään ja puhelee kutkuttavin
äänin.
Mutta Hellevi ei usko sitä, ei alkuunkaan:
— Kun tulin, niin luulin, että sinä olisit viekas, taitava,
kumartaja, tai naurava, kevytmielinen, hillitön, tai loistelias,
hekkumoiva, pyörryttävä, tai taidenarri, peijakas-parka! Mutta
sinä olet sen lisäksi ja ennen kaikkia: tylsä ja typerä, harmaa ja
kuiva, hiukan likasta limaa kuonollasi, raaka ja hapan, karvas ja
kitkerä! voimattoman mätä, myrkkyinen, hajoava, peto, murhaava,
teurastava, rääkkäävä. Mutta kun sinä esität itsesi, sanot sinä: taide,
taidelaitos, taiteilija... ilosta väkeä! ja sinun pintasi höyryää sitä
sanoessaan.
Mutta jättihirviö iskee kiimaista silmäänsä ja liehuttaa suurta
rotanhäntäänsä:
— Puhu minusta vaan, niin — nuolasen kättäsi. Piiskaa minua vaan kautta
koko ruumiin, yhtaikaa sinne tänne, ropsis, ropsis! Minun karvassani on
paljon, mikä minua kiusallisesti kutittaa ja kaipaisi kyhnyttämistä!
Mutta älä erikseen kajoa minun päähäni eikä häntääni, ei silmääni eikä
korvaani, ei sormeeni eikä varpaaseeni, ei kylmääni eikä kuumaani, ei
makeaani eikä happameeni, sillä sinä päivänä, jolloin siihen kajoat,
olet sinä uudella kuolemalla kuoleva: minä purskutan sinun yllesi
kauheimpani.
— Poistu, pesä, älä tukehuta minua höyryilläsi!
— No, mutta, mutta...! Kyllä minä olisin sinun ystäväsikin, sinulla
on niin värisevät huulet ja erinomainen tunnepohja, tarvitset vain
pikkusen avausta! mutta sinun pitää ottaa jotakin minun silmästäni
tai korvastani, minun kurkkuni murinasta tai vaikka vaan minun
aivastuksestani! Jotakin todellisuudesta, toiminnasta, _minun_
avuistani ja kyvyistäni.
— Poistu, valehteleva saasta, tai puhkasen vanhatkin silmäni, tukin
korvani, nyhtäsen kieleni, sammutan älyni...! Sillä sinusta en ota,
enkä sinulle mitään anna. Se on jo kyllin, että saat kerskailla
käynnistäni ruttoisessa valtakunnassasi.
Teaatterihirviö poistuu mutisten halveksien ja ivaten:
— Avuton, kyvytön, heikko, hullu, omia piruettejansa hyppii...
Ja seinät säestävät: heikko, hullu, heikko, hullu...
* * * * *
Hellevin silmät ovat ruvenneet kuumeisesti loistamaan ja poskilla on
kaksi punasta täplää.
Eikö kukaan kanna häntä pois, eikö kukaan silitä hänen hiuksiaan ja vie
viileätä juomaa huulille...?
Mutta kaukaa kuuluu vain hirviön kyynillinen nauru, kun se nielee
rahaa, mainetta, sieluja ja ruumiita.
* * * * *
Äkkiä muuttuu ilma tummaksi, sinertävän viheriäiseksi... näyttämöllä on
kuutamo.
Hirviön poika, hymyilevä Satu (Hellevi luulee varmasti, että poika
on varastettu) kulkee leikkivin, joustavin askelin sinne tänne,
tarttumatta kiini. Sillä on lapsen avonaiset silmät ja lapsen hellät
huulet. Sen nenä on korkea ja valkoinen, hienosti vainuava prinssin
nokka, otsa matala ja kulmat suorat. Keltaset hiukset ulottuvat
olkapäille, päät käheröittynä. Yllänsä on sillä sininen samettipuku,
päässä leveä hattu liehuvine sulkineen, toisessa kädessä miekka ja
toisessa ruusu. Pyörähtelee korkeilla koroillaan ja katselee itseksensä
hymyillen suuriin kengänsolkiinsa.
Leppyneen Hellevin silmään kihoaa suuri liikutuksen kyynel.
Omituinen uusi, hellänkattara tunne täyttää hänen sydämensä. Kuinka
hoitamattomalta näyttääkään Satupoika, lapselliselta ja kodittomalta!
Niin paljon naivia leikinhalua ja niin vähän puhtaita leikkikaluja
Mutta tänä iltana on satupojan kuitenkin hyvä olla, hän on nyt
onnellisimmilla huipuillaan. Myös hiukan taiteilija-unta! Myös hiukan
rakkaudenjanoa!
Satupoika tulee Hellevin luo... he vastaavat toistensa hymyihin ja
poika puhuu ilosesti ja salaperäisesti.
Hän oli tehnyt virheitä näyttämöllä, huomasiko Hellevi? Vaihtanut
etukirjaimet parista sanasta toisiinsa.
— Te olette sellaisia järjestymättömiä luonnonvoimia, sanoo Hellevi
nauraen.
Satu tekee villin ilmeen, kumartuu eteenpäin ja on riehuvinaan... Niin
hän on järjestymätön luonnonvoima!
Hämärä on viehkeä... Hellevi horjuu ruumiinsa heikkoudesta, mutta
tunteet ovat taas suloiset. Kätensä korkealla ristissä rinnan yli,
leikkii hän sormillaan ja katselee kynsiensä muotoa.
Satupoika on tänä iltana miellyttävä, herkkä ja juttelunhaluinen. Saisi
olla hänen veljensä, saattaa hänet pois...
Yllätyksenä värähtää Hellevin korvaan pojan kuiskutus:
— Te puhutte aina...
Hellevi hämmästyy... ei hän ollut mitään sanonut pitkään aikaan,
seisonut vaan haaveissaan katsellen ja kuunnellen, kuin imien ravintoa
näkymättömistä utareista.
Hymyilevä Satu jatkaa:
— Te puhutte silloinkin, kun olette ääneti teidän silmänne ja huulenne
puhuvat. Ja alituisesti teidän ilmeenne vaihtuvat, ajatukset liitävät
kuin päivänpaiste tai varjot teidän otsallanne. Huulet värisevät...
minusta on kuin kuulisin sanat...
Hellevi on yllätetty herkimmässään. Hän on samalla hämillään ja
onnellinen.
Sadun sanojen tuoksua! Mitä tarvitsi Hellevi enempää! Sanoista joi hän
elämää ja viehättyi, sanoista joi hän myrkkyä ja uupui. Hän osasi elää
ja kuolla sanasta.
Mutta mitä on Satu ymmärtänyt? Mitä hän tiesi värisevistä huulista,
kuiskauksien enteistä, joita ei kuiskata...
Satupoika hengittää hiukan kiihkeästi.
Hän onkin nuori ritari, valmis taistelemaan ja lempimään, kumartuen
Helleviä kohti, saa hän seinäkomeroon ahdasta.
Kuinka heikko olenkin tänä iltana! huudahtaa Hellevi pelastuakseen.
Olen lukenut liian paljon.
Satu oikasee itsensä suoraksi.
— Kun me miehet tulemme noin heikoiksi, niin me juomme! sanoo hän
uljaasti kuin sotajoukkojen johtaja.
Mitähän Satumies sanoisi, jos Hellevi kertoisi oikeat syyt
heikkouteensa, jos hän kertoisi kaikki... inhonsa teaatterihirviöön,
taistelunsa erään toisen hirviön kanssa, joka odotti illalla ikävässä
asunnossa. Kertoisi äidistä ja koskesta Ristosta ja Tummasta
Soittajasta ja merenneidon viimeisestä kepposesta. Kaikki muistaa
Hellevi tänä iltana, muistaa polttavin sinisin ja punasin sanoin. Hänen
sielussansa on kaikki ohjatonta ja samalla hurjan ankaraa, kuumeista ja
kummallista...
Niin, viimeinen salaisuus, se on pahin!
Se on niin syvä ja onneton, että ujostutti sen olemassaolokin.
Mitähän Satu sanoisi, jos Hellevi äkkiä pyytäisi:
— Anna minulle ruokaa, minun on nälkä.
Ja mitä, jos kulissihirviökin sen kuulisi... kuinka se kävisi
kummallisen kirjavaksi kasvoiltaan... ehkä se sylkisi palan leipää...!
Mutta kaunis Satu silloin varmaakin ujostelisi ja menisi pois.
Poika Hellevin vieressä ei kuitenkaan mitään tiedä eikä kuule. Yhä
uljaammin ja leikinhaluisemmin se kertoo ja kuvaa.
— Mutta Hellevi ei myöskään enään mitään kuule... hän on kadottanut
tajuntansa ja pyörtynyt seinää vastaan.
Mutta Satu luulee, että tyttö kuuntelee silmä ummessa, sillä huulet
hymyilevät ja värähtelevät...
Kun Hellevi taas katsoo, on hänestä Pojan silmät kuin kaksi
tulikaivoa... ne suurenevat ja suurenevat... hän horjahtaa eteenpäin ja
putoaa ja uppoaa...
Hellevi kadottaa taas tajuntansa.
Viimeksi kuulee hän kuin unessa sanat: — Katso, hänellä on nuoli
kädessään ja hän miettii, singoittaako sen...
Samassa huutaa hirviö poikaansa. Se menee nopeaan tanssivin
askelin. Se suuri lapsi, jossa oli hiukan taiteilija-unta... hiukan
rakkaudenjanoa...