Myöhään samana iltana kirjoitti Hellevi ystävättärelle:
"Ystäväni! Kiitos! Kiitos sanoistasi, jotka tuoksuivat kuin
aroneilikka. Aavistan niistä, mikä rikas maailma ympäröi Sinua
elämänhalullaan, kuinka hyvin itse siinä hengität ja liikut. Meidän
hankemme ovat Sinulle liian kylmät! Suo se anteeksi.
Tahdot, että tarkasti kaikki kertoisin. Sitä en voi, tuhlaaja ei tee
mitään tarkasti, ei edes tuhlaa.
Akkunani on auki. Ulkona on yön alkua. Akkunan edessä nousevat
korkeiden koivujen latvat, joita huojuttaa Jumaselän tuulet. Tumman
Miihkalin takana kuuluu koskemme laulua... vanhat tarut elävät...
Jotakin nyt kerron... tuoksuvan salaisuuteni... viimeisen, joka
minulle jäi.
Sinun kanssasi kiidämme hengen kylmiin korkeuksiin, tavoitamme
kultatähtiä.
Sinulle siksi kesäyönä salattuni tarinoin.
Sano ensiksi, uskotko, että elämä on ihmeellistä?