Ristolan korkean kuistin edessä nousivat omenapuut täydessä kukassa
ja illan lauha tuulenhenki toi tuontuostakin tuoksuvan lehahduksen
kuistilla istuvien kasvoille.
Nojaillen aitausta vastaan istui Hellevi ja nautti tunnelmasta,
avattu kirja sylissään. Kuistin toisessa päässä näkyi sanomalehden
takaa nojatuoliin uponneesta Ristosta ainoastaan kostean valkonen,
rusketukselta säilynyt otsa ja tumma pystytukka, hiukan toista
pellavakankaista käsivartta lehteä pitelevät punertavat nyrkit ja
alhaalta suuret saappaat savisine terineen ja kantoineen.
Siinä oli Risto... heidän varma turvansa... vieraille ylpeä ja
vaitelias, kotona tuntehikas... toimi- ja älyrikas Risto.
Etäämpää rakennusten takaa kuului ilosin, rauhoittavin melu. Aili
hakkasi porsliinia kanoille, jotka hyväksyivät hänen toimenpiteensä
äänekkäällä kaakotuksella, Aili nauroi, piikatyttö huuteli lehmille
ja lypsyämpärit vingahtelivat... "tuuri-ihmisille", yhden tai pari
sukupolvea opiskelleelle talonpoikais- ja käsityöläisverelle.
Erinomaisia, heti nautittavaksi kelpaavia hedelmiä pudotti hänen
syliinsä Mantegaza, kokonaisen järjestetyn lakikirjan: eri aistien
tehtävät, niiden kehittymis- ja ulottumismahdollisuudet, rakkauden
suurimmat "asemat", välimatkat ja pysäkit y.m., y.m. Alituiseksi
ihmettelyn aiheeksi tuli hänelle Browningien avioliitto, tuo
viisitoista vuotta kestänyt jokapäiväinen, "ensikerran" sähköisyys.
Syvän vaikutuksen hänen sydämeensä teki Bizetin tulinen Carmen, joka
voitti päämääränsä kukistamattomalla ilollaan, houkuttelemis- ja
hallitsemistaidollaan. Goethe, "ensimmäinen rakastaja" istutti hänen
puutarhaansa hienoja loistokukkasia, niinkuin nauttimisen lemmityn
ääriviivojen piirtymisestä eri taustoihin ja hänen liikkumisestansa
erilaisissa ympäristöissä, ja tuon tunnetun lauseen: "Was gehts dich's
an, wenn ich dich liebe?" Se ilmaisi suurimman luontaisen taipumuksen,
se oli rakastaa "jumalan armosta"! Napoleonin liikuttavan suurelta
sydämeltä oppi hän elinkautisen kiitollisuuden osoittamisen kerran
rakastetulle. Ja vihdoin leimuavimmalta nerolta Nietzscheltä muiden
totuuksien kirkkaiden timanttien ohessa salaisen tieteensä kruunauksen:
todellisen naisen ainoan kunnian ja elämäntehtävän: rakastaa, oppia sen
oikean taidon ja rakastaa enemmän kuin häntä rakastettiin.
Siinä pilkistys Helleviin piilotettuun loistopuutarhaan! Ja hän
iloitsi, että tulevaisuus oli alituisesti kasvattava hänelle uusia
jaloja laatuja. Oppineitten vanhat tomuset kirjahyllyt kätkivät
tuntemattomia aarteita ja hänen oma aavistuksensa ei ollut vielä
ponnistanut äärimmäisyyksiinsä.
Ja kun hän taukosi tutkimasta, horjui hän sisäisen maailmansa autuutta,
odotti elämää juopunein silmin ja rakastetuinta ajatellessa heräsi
samalla riemuitsevan voittorikkaaksi ja niin antautuvaksi, ettei hän
itsestään enään mitään tietänyt...
Ulkomaailman suhteen oli hän taas muuttunut, vieraiden seuraa
hän aristi. Hänen täytyi peläten huomata, että hän vähitellen
kävi arveluttavaksi traagilliseksi poikkeukseksi... poikkeukseksi
tunteittensa voimaan ja ulkonaiseen avuttomuuteensa nähden.
Pitäjän herrasväet ajoivat Ristolaan kovaäänisesti meluten...
Huoneisiin tuli tavallisesti jotakin joko liian lihavaa, turvonnutta,
hedelmätöntä tai madonsyömää, ummehtunutta ja hapantunutta. Ja yli
sen kaikui kunniaton, pahan pelin voittanut kauppiasnauru, rovastin
horjuva hurskaudenrykäisy tai nuoren polven rakkimainen haukahtelu
yhteiskunnallisista.
Mutta ympäristönsä etevimpienkin ihmisten läsnäollessa, rupesi Hellevin
vilkkauden ja henkevyyden aika haihtumaan. Yhä harvemmin oli hänellä
virkistystä säkenöivästä, leikkivästä keskusteluhalustaan... häntä
kuunneltiin kuin ilveilijää tai puolihullua, joka välistä nauratti
välistä rasitti... Huomattuaan vaikutuksensa, herkesi hän ajoissa ja
herkesi mielellään nauttien enemmän äänettömyydestään.
Hiljaisuus oli ijankaikkisuutta.
Hiljaisuus oli rakkautta.
Ja ympäristönsä seuraan, joka ei häntä kaivannutkaan, heräsi hän
ainoastaan kauneista kosketuksista, soitosta tai laulusta, jäi
kuuntelemaan puhtaimpien ihmisten sydäntaruja, iloja tai verhotulta
huolia.
Risto ja Aili antoivat Hellevin olla... Kun vieraat poistuivat oli
"Ristolan tunnelmatkin" palanneet, saipa Hellevi heidät nauramaankin
karrikatyyreilleen, jonka hän siitä tai siitä mahtipontisesta
sanoillaan maalasi.
Ja kun Ristolaiset vuorostaan ajoivat kartanoihin, niiden
epämieltäkiinnittävien asujanten luo, jotka olosuhteisiinsa nähden
olisivat voineet olla pitäjänsä kuninkaita ja kuningattaria, mutta
sen sijaan tyytyivät pitkään uneen, paksuun lihaan, kapinoitseviin
alustalaisiin ja pahaan omaantuntoon, lähti Hellevikin toisinaan
ystäviänsä tervehtimään.
Ne olivat omituisia ihmisiä... usein vaikeimmissa olosuhteissa
syntyneitä, mutta varustettuina elämää rakastavilla vaistoilla. Hän
löysi etsimäänsä: lahjoja, kauneutta, hyvyyttä ja viisautta.
Näiden ihmisten kanssa istui hän tuntikausia matalissa majoissa...
eli elämää, vaihtoi arkoja, helliä tunteita, pieniä, mahdollisia
auttamisia... ja ennen kaikkia paljon toivorikasta viisastelua!
Ja kun hän palasi kotiin, oli hän välistä virkistynyt, välistä
surumielinen, mutta runollinen...
Jos isäntäväki vielä viipyi, etsi hän lempikirjansa ja heittäytyi
kuistin nojatuoleihin... lukikin, mutta enimmäkseen kuunteli oman
sielunsa iltasoittoja...
Ja tiesi, mikä murheen kyynel lunnonsilmässä toi hänellekin haikeat,
kiihkeät tunteet... ne valittivat, vaativat, puhkesivat äkkiä kyyneliin
ja kävivät väkivaltaisesti myrskyilemään...
Kuinka oli hänen laitansa?
Mitenkä hän auttoi itseään?
Unen hän oli tehnyt, nostanut sen sattuman hennolle jalustimelle... ja
kulki nyt ja kumarsi, kumarsi...
Mutta jos sattuman pylväät suistuisivat ja unen jumala mukana...!
Tai jos ylistetty nukkuisi... eikä heräisi hänen kuiskauksistaan...
huutaa hän ei koskaan uskaltaisi? Kulkisiko hän ainiaan ja kumartaisi,
kumartaisi...?
Eikö hänen kuvanpalveluksensa tehnyt häntä nyt jo onnettomaksi, vienyt
häntä kohti hiljaista, kiduttavaa kuolemaa?
Vuosia, pitkiä haudattavia vuosia saattoi vierähtää... koska armahtaisi
elämä?
— Vaikka tietäisin, puheli kipeä sydän, että tunteeni olisi yhtä
harvinainen kuin suurimpien runoudessa tai historiassa, ei minulla ole
muuta tehtävää kuin kantaa se, koska olen nainen... nainen, turhin
kupla tai...
— He ovat asettaneet meidät ikuiseen vaikenemiseen, me olemme
rakennetut ikuiseen vaikenemiseen... suurin meissä... jos ei sitä
huomata, saa kuolla, kauneimmat umput rinnassamme saavat kuihtua,
tehdä meidät naurettaviksi, raukoiksi, rumiksi... Alituisesti kuivaa,
haaskaa, tappaa elämä rakkauden naisia.
— Vaikka rakastaisin häntä, niin ettei ainoakaan värähdys siitä
soittimesta, joka on rakkauden, jäisi herkistyneeltä korvaltani
kuulematta, vaikka tietäisin, että jotakin ihmeellistä saattaisi
toteutua, runo, satu, ihmiselämä... täytyy minun odottaa ja odottaa,
nilkat kahlittuina pienien olosuhteitten rautoihin, vaieta ja vaieta
— elävänä, itsetietoisena, tulisena, koko olentoni polvillaan hänen
edessään... julmimmin saan minä kuolla — — —
* * * * *
Tuli aikoja, jolloin Hellevi ei enään saattanut lukea "tuntematontaan",
jonka nimen hän nyt kuvapostikortista tiesi olevan O. Ossian.
Sen sijaan alkoi hän useimmin puhua suuresta sydänten-ottajasta
Ristolle ja Ailille.
Eräänä iltana, kun Risto oli hetken kuunnellut Helleviä, sanoi hän:
— Olenkin kuullut nyt kerrottavan hänen elämästään, olosuhteistaan ja
personallisuudestaan...
— Ja sitä et ole ennemmin sanonut! huudahti Hellevi melkein moittien.
Risto rupesi kertomaan, eikä Hellevi lakannut huudahtelemasta, niin
toteutuivat hänen aavistuksensa ja arvelunsa.
— Niin, lopetti Risto, missä tämä mies kulkeekin, voittaa hän
ulkomuodollaan ja hengellään miehet ja naiset. Ihmeellinen on!