Tänä iltana on minulle kuvattu erään nuoren ilmiön voittokulkua.
Siitä muutama ajatuksenpätkä.
Meillä naisraukoillakin on joskus onnellinen aikamme, silloin, kun
miesmaailmassa nousee jotakin hienoa, tulista, todellisesti suurta.
Niillä oli kerran Goethe... ajattele, mitä ne saivat aavistaa!
Sellainen mies... hän luo meidät uudestaan... kehittää meidät uuteen
kulttuuriin. Millä? Lumoten meidät omalla hengellään, muodollaan,
läsnäolollaan... askaroiden meidän kanssamme, suojaten meitä.
Luontaisimmin, välittömimmin heräämme olentomme kukoistukseen.
Voitko sen tuntea! Kevät, voima, ihminen on edessämme, ympäröi meidät,
tunkeutuu sieluumme... ilmat tuoksuvat... selittämätön salainen
hedelmöittyminen tapahtuu, kaunein ihanteellisissa syttyy ja hehkuu,
jokainen verisolu pulppuaa luonnon, naisen iloa ja me tiedämme,
mitä menemme tahtomaan! Saamme nyt vasta elämäntaidon, kasvamme
ihmisiksi, ymmärrämme nyt olennaisen, ikuisen itsessämme... naisen...
hienostuneen ja voimakkaan... leikkivän ystävän...
Nainen on kulttiveerattu! Ah, kuinka tämä on jotakin aivan muuta,
kuin maisteriksi lukeminen yliopistoissa, riehua näyttämöllä ja
telmiä kulissien takana, kirjoittaa kirjoja ja romaaneja ja kaikkea
muuta tätä alempaa, jolla yhteiskunta ja nykyaika sivistyttää meitä
onnettomia, kutsuen meitä vailla todellista kukoitustamme "suuriksi",
jos vaan olemme produseeranneet jotain, jota arvostelijat ja yleisö
kolmenkertaisella hyvähuudolla tervehtivät!
Mutta älä tahdo nähdä tuota naisraukkaa hänen nukkuessaan. Silloin
paljastuisi ehkä hänen suuruutensa!
Niin, katsos, minusta ilman tätä hienoa tulista, rakastavaa ja
seurustelevaa miestä, ei nainen voi aavistaa itseänsä, tietää
mahdollisuuksiaan, hänelle ei herää noita prinsessatunnelmia, joissa
hernepapu kymmenen polstarin alla häiritsee.
Mitä Sinä luulet?
Olemmeko me vaan näissä kerroksissa, tässä maassa niin onnettomia,
vai onkohan kaikkialla jo yhtäläistä, kaikkialla luonnonvastaisia
vaatimuksia naisesta ja naiselta?
Niinkuin esim. muutamat nuoret kirjailijamme! Nuorimmat... kuinka
hauskoja, äkäsiä, potkivia! Olemme siitä puhuneet: Paljasta yhden yön
unta... tulehtunutta, hirveän meluavaa... kulttiveerattu nainen on
kokonaan jätetty lukuunottamatta. Ah, ne nuoruuttansa riehuvat pimeät
egoistit! Uskoa avioeroon heissä on, mutta ei naiseen! Meitä he eivät
tule auttamaan, eivätkä lapsiansa, ellei ihmeitä tapahdu!
Mutta satuni unohdankin. Kuinka ihanaa unohtaakin, sieluuni on jo
kyllin kylvetty unta ja tuskaa...
Niin, täällä on kuitenkin noussut jotain, jotain itämaiden öistä...
Niinkuin mielikuvituksen tumma kukka, yksinään erämaan laidassa...
En ole hänestä sinulle ennen puhunut, — itse kerran sivumennen
mainitsit hänen runojaan, jolloin vaikenin, ettet ymmärtäisi
salaisuuttani, sillä minulla on hän elänyt koko kevään
mielikuvituksessani kaiken elämänhaluni aiheuttajana.
Hän on aivan nuori, nuori kuin hoveja hurmaava Goethe kerran! Ei niin
muotokypsä, ehkä ei niin uskoton, vaan hiljaisempi, synnittömämpi, jos
uskaltaisin sanoa: — kristusmaisempi...
Hänen nimensä on Ossian, vanhaa aatelissukua. Perhe on asunut talvet
Puolassa ja kesät kotimaan saaristossa. Nyt debyteeraa poika äkkiä
pääkaupungin yleisölle salanimisellä runoteoksella, joka herättää
tavatonta huomiota, mutta vielä enemmän hän itse ilmestyessään
seuraelämään. Jo parin kuukauden kuluttua ovat nuoret kokoontuneet
hänen ympärilleen ja perustaneet oman koulun. Hän ei ole jäänyt
aivan yläilmoihin, vaan astunut alas, ottanut orjan muodon päällensä
ja on nyt keskipisteenä kaikelle luovalle ja mielikuvitusrikkaalle
taiteilijapiirille.
Voit arvata sen, että naiset ovat rakastuneet, missä hän liikkuu
heidän keskuudessaan. Meilläkin, kesken kaikkea riehuntaa, leipä- ja
puukkotaisteluja, on pääkaupungissa heräämäisillään ihanteellinen
seura- ja kulttuurielämä. Joku on sanonut, että naiset tulevat
ystäviksi häntä ihaillessa. Naiset ystäviksi samaa miestä ihaillessa!
Se on minulle uutta!
Paljon pieniä juttuja on liikkeellä nykyisistä ihastuksista. Niistä
sittemmin kahvijuoruiksi!
Tietysti on joukossa hullunkurisiakin ihailijattaria, mutta eivät
kuitenkaan kaikki ole sellaisia, jotka leikkaavat ihailtujensa nimiä
sanomalehdistä ja syövät ne voileipäinsä päällä!
Voin mainita, että neiti K:n kauniit runot olivat hänelle sepitetyt.
Ajattele, nyt jo "salainen syy" yhteen ja toiseen päämäärään, eikä
suinkaan rumimpiin.
Eteenpäin menoa meissä siis, samalla syvempää ja keveämpää, tulisempaa
ja viehkeämpää — nuoruuteen nousemista.
Sinä kysyt, tunnenko hänet?
Tunnen ja en! Lähetän Sinulle laulut 'Kolarilan aurinkokello'. Siitä
näet, mitä heinäkuu-iltapäiväni ovat uskaltaneet uneksia, miten
runollinen ja onneton kesäni on!
Pöydälläni on hänen muotokuvansa. Metsäruusut varjostavat sitä
äänettömin tunnustuksin...
Iltapäivisin, kun aurinko ulottaa säteensä kammiooni, hillitysti ja
viileästi syntyy minulle tunnelma, kuin olisin nuori linnanneito, joka
käy luostarin kappelissa polvistumassa, rukoillen, että Neitsyt-äiti
sammuttaisi hänen luvattoman rakkautensa maan kuninkaaseen...
Niin on uneni mahdoton! Yhtä mahdoton kuin elämäni uneni sammuttaa...