Nyt seurasi aika, jolloin Hellevin voima oli keskitetty muutamiin
suuriin asioihin. Hänen salatuksi vakavuudekseen tuli: heränneen
"suuren rakkautensa" alinomainen kehittäminen tieteen, runouden,
taiteen ja elämän avulla, ystävyyden-tunteen kohottaminen ja hoitaminen
omassa ja sen kiitollinen ihailu valitun ystävän sydämessä ja vihdoin
kaiken kauneuden nauttiminen luonnossa ja ihmisessä ja kehittäminen
itsessään.
Hän luopui entisistä taisteluistaan ja tuskistaan melkein yhtä
keveästi, kuin olisi riisunut rasittavat ja ahtaat vaatteet
yltään, kylpenyt raikkaassa lähdevedessä ja pukeutunut harsoon ja
keijukaissiipiin, jääden uusien aurinkoisten maiden asukkaaksi.
Valoa oli tullut tulvimalla...
Oli tavoitettavissa varmoja, naiselle ja ihmiselle arvokkaita
päämääriä, jotka sopivat hänenkin koviin kuiviin olosuhteisiinsa.
Ainakin mielikuvituksen mailla saattoi hän mullata valmiita kylvömaita.
Ehkä elämä kerran kuitenkin tulisi, ottaisi ja antaisi.
Monta voittoa tai aikainen kaunis kuolema kangasti tulevaisuudessa.
Ja ne tuskat, jotka näistä taisteluista syntyivät, olivat toki
toisenlaiset, suloisemmat ja haihtuvammat, kuin entinen ymmärtämätön
pilkkopimeässä hapuileminen ja kompasteleminen vältettäviin kuoppiin.
Tärkeä askel muun muassa oli itsetietoinen itsevarjelus. Hänen
ympäristöstään aina väijyvä, häntä kohtaan hyökkäävä vihollinen oli
ihmisten tunteettomuus ja köyhä mielikuvitus, heidän ainoastaan
alhaisen, pienen ja keskinkertaisen suosimisensa ja kannattamisensa.
Hän näki vavisten, kuinka säännöllisesti miesten ja naisten
ensiarvoinen kitui ja kuihtui, missä keskinkertaisuus nosti
ihanteellisuuden lipun olkapäilleen ja väsymättä rummutti menostaan.
Karkeahermoinen pööbeli otti nimekseen "toiminta" ja "todellisuus" ja
ylhäinen pakeni nenäänsä tukkien kamarihaaveisiinsa, kiitollisena,
ettei katuloka tunkeutunut akkunoista sisälle... Ajanhenki vellotti
mutaisia laineitaan aina hänen "pikku kauppalaansa" asti, rasitti
ja masensi häntä enemmän kuin hän itselleenkään tahtoi tunnustaa.
Hän suri tuntemattomien miesten puolesta, joiden ylevät valkoiset
otsat kohosivat taistelun telineestä villipetojen keskellä. Niin että
"maailmanmeno" lepäsi kuitenkin hänen nuorella sydämellään, vaikkei hän
ammentanutkaan tietojaan päivän sanomalehdistä eikä kuntakokouksista.
Mutta maailmantuskaa täytyi voimakkaasti hillitä ja hallitsikin sen
sentään jotakuinkin valjaissaan, jotta sekin palveli ja vei eteenpäin.
Outojen ja tuttujen julkeimmasta pahuudesta oppi hän yhä onnellisemmin
varjelemaan itseänsä tieteellä osata lukea ihmisten ulkomuodoista
sielulliset ominaisuudet. Hän rupesi tutkimaan fysionomiikan
oppikirjoista ihmismuotoja, liikkeiden, ilmeiden ja värien
salaisuuksia, ei kirjoittaaksensa niistä, eikä kerskaillakseen
tieteellisestä tuntemuksestaan, vaan oman persoonallisen elämänsä
täydentämiseksi. Ja hän huomasi, että naisäly saattoi "jumalan armosta"
fysionomiikan alalla aavistaa uusia totuuden jyväsiä. Pahimpaan pulaan
saattoivat hänet kauniit problemaattiset ulkomuodot, jotka usein
pettivät niiden sydäntä ja henkeä etsiessä. Mutta näistä asioista
saisi hän sitten tulevaisuudessa enemmän tietää "viisailta", kun hän
sellaisia rakastettavia kerran kohtaisi. Pettävä kauneus jäi hänelle
niinmuodoin yhä vaaraksi, kun taas ehdottomasti ruma oli jo kokonaan
eristetty hänen huomiopiiristään.
Vaarallisin hänen kaikista vihollisistaan oli miesten itsekäs
rakkaudenkaipuu. Hänen tuhlaava lahjoittajasydämensä ja runollinen
mielikuvituksensa hulmahti sokeasti heti, kun rakastunut osasi
näyttäytyä nääntyvänä ja herättää sääliä. Kuinka hänen kävi surku
kaikkia niitä, jotka rakastivat! Hän oli pahassa pulassa, lohdutti ja
tarjosi ystävyyttään. Mutta avuttomat olivat säälistä syntyneet tunteet
ja kalliin hinnan vaati elämä kokemuksistaan.
Sydämen sisimmän ja salaisimman oli hän ehdottomasti pyhittävä
yhdelle, mutta veressä pulppusi nuoruus, jonka oikeutta monenlaisiin
luontaisiin, kauniisiin suhtautumisiin ei saanut polkea. Kaksi
kauneutta rakastavaa ihmistä omasivat oikeuden toisiinsa suuremmassa
tai pienemmässä määrässä. Oli kieliä ihmisen sielussa, jotka helähtivät
soimaan ainoastaan sen ja sen kosketuksesta herättäen korkeimman
nautinnon. Mutta nautinto pysyi puhtaana ainoastaan silloin, kun
taitavasti osasi etsiä oman osansa toisessa ja jättää muu rauhaan sitä
turhaan hämmentämättä. Hän näki alituisesti, kuinka pimeät miehet
hyökkäsivät brutaalisti naisen koko olennon kimppuun ennen kaikkia
vaatien ainakin alimpaa aistillisuutta, mikä ei kuitenkaan siinä
naisessa saattanut luontaisesti heille kukoistaa, vaan raiskaantui
tai turmeltui. Mutta saattoi todellakin kehittää ihmeellisiä,
nautintorikkaita suhteita, jotka juuri ankaran yksipuolisuutensa
takia pysyivät terveinä ja kauneina ja jotka erinomaisesti he
hedelmöittivät milloin minkin inhimillisen ominaisuuden. Alhainen
ulkomaailma tappoi tietysti alituisesti väärinkäsityksillään ja
tunkeilevaisuudellaan tällaisia tunne- ja sieluelämän loistokukkasia,
leimaten ne ijänikuisella turmeltuneella käsityksellään luvattomiksi
rakkaussuhteiksi. Mutta sai olla juoruista välittämättä tai verhota
arimmat nautintonsa niin, etteivät muut niistä mitään tietäneet.
Lisää vauhtia saivat kaikki harrastukset, kun rouva U. palasi
Tanskanmatkaltaan.
Ensi päivinä oli hän hieman kylmäkiskoinen ja vanhaan tapaansa
mestaroiva, halveksien sanomattomasti kaikkea kotimaista, mutta kun
ensi kylläisyys ulkomaamatkaseikkailuista rupesi haihtumaan, tuli hän
lähemmäksi, oli lempeämpi ja näytti viihtyvän.
Ja Hellevi seisoi lujana ja rohkeana, sillä hänellä oli mielessään
monta aarretta lahjoitettavana. Ja rouva ei kyllästynytkään tähän yhä
enemmän aukenevaan avomielisyyteen.
Alussa oli keskusteluaineena yksinomaan elämäntaito ja taide "siellä
ulkona" ja kaihottiin kovasti toisiin, suurempiin oloihin. Mutta pian
sanoivat he lohdutuksensa: ihmisen pitää itse viedä itsensä eteenpäin,
niin naisen kuin miehenkin. Luoda uudet sisäiset maailmansa, sen mukaan
muodostuivat ulkonaisetkin mieltäkiinnittäviksi. Oli siis keksittävä,
mitä juuri nyt saattoi tehdä ensi työksi elämän laajentamiseksi. Jos ei
olisi vaan niin epäilyttänyt nuo naisten itsenäiset taiteilijatehtävät.
Hellevi epäili pahemmin ja pelotteli rouvaakin.
— Ah, niin! muisti rouva jotakin näistä keskusteluista. Olen jo lukenut
"elokuun tarinanne" ja on se ihmeen kaunis ja kunnioitan teitä siitä.
Nyt tarvitsee se vaan taiteellisen muodon ja innolla ryhdyn työhön.
Siitä se alkaa eteenpäinmeno!
Hellevi katsoi häneen rauhallisesti hymyillen:
— Ah, kuinka se on jo muuttunut minulle toiseksi... sydämessäni tuoksuu
jo uudet ruusut... Mutta tämä! On hyvä, että se tulee taiteen omaksi,
teidän tottuneessa kädessänne, teidän terveydellänne.
Rouva oli myös hankkinut kirjoja, joissa arkoja sukulaissuhteita
kuvattiin ja analyseerattiin. Eräänä päivänä rupesi hän lukemaan niitä
Helleville.
Se oli mieltäkiinnittävää.
Hellevi tarkisti huomionsa joka lauseeseen ja sanaan kiintyen
näennäisiin vähäpätöisyyksiinkin. Mitä enemmän luettiin, sitä selvemmin
hän huomasi, ettei hänen tunteensa Ristoon ollut eroottisesti
syvä. Ja tällaisten suhteitten turmelusta ja rikoksellisuutta
alleviivattaessa, kuunteli hän silmät ja korvat auki, mutta ei
tuntenut omantunnonvaivoja. Kuitenkin läheni hänen eläytymiskykynsä
näiden onnettomien sielunelämää ja hän iloitsi, että sukukokemusten ja
taiteen leikkelyveitsen avulla saattoi näissäkin vaikeissa asioissa
päästä ymmärtämättömyyden kammosta ja tietämättömyyden pyhästä
yksinkertaisuudesta.
"Elokuun tarina" oli Hellevin puolesta valmis. Oli vaan jännittävää
nähdä millaiseksi se muodostuisi vieraan mielikuvituksen puutarhassa.
Sitä jäi hän odottaman. — — —
Jos olisi kysynyt Helleviltä seuraavina viikkoina: mikä ero oli
uneksimisen ja elämän välillä? olisi hän vastannut: — Ne ovat melkein
yhtä! Naisen unet ja elämä ovat melkein samaa!
Niin olisi hän väittänyt ylimielisesti, sillä nyt kelpasi vain se, mikä
kulki hymyten, nauraen, tanssien, ilkkuen.
Oli aika olla voimakas, antaa korvapuusti ruikutuksille, värittää
päivänsä mielikuvituksen päähänpistoilla ja pahimmassa pulassa tyytyä
itsepetokseen. Se oli usein: "kiskoa kivestä tuohta", mutta vaivannäkö
oli ensiarvoista ja sitten nauratti yhtäläisesti, jos onnistui tai
epäonnistui. Naurussa kohtasivat Rouva U. ja Hellevi toisensa ja siinä
he voittivat muut kuolevaiset.
Itseksensä tuumi elämään herännyt Hellevi, että hän pyysi päivää
taivaalta ja kerjäsi tähtiä, mutta jos kuinka kurottikin korkeiden luo,
eivät ne putoisi hänen puistoonsa... ei niinkuin hän tahtoi... mutta
sitä ei saanut nyt ajatella, kiirehtiä vaan päivät aamusta iltaan...
Naisilla on hyvä olla, kun suuret illusionit kokonaan täyttävät heidän
olentonsa. Mitä he silloin itse asiassa uskovatkaan? Että he ovat
maailman sielu! Naiset ovat pelottavia suuressa innostuksessaan, tulen
kanssa he hääräävät lähellä ruutikellareita. Mutta se juuri onkin niin
ihmeen hauskaa! Ruutikellari ei säikytä, ainoastaan harakan nauru
taivaalla! Kaikkeen koskevat, kaiken avaavat uteliaat naiset, kaiken
jättävät ja unohtavat kevytmieliset naiset.
Ja nyt vei unet vinhaa vauhtia eteenpäin.
Talven pakkaset paukkuivat... se oli hauskaa!
Huhtikuu itki ja nauroi keväänenteitään... se oli hauskempaa!
Vappu putkahti sen sylistä kullanruskeine silmineen ja hymykuopat
poskissa... se oli hauskinta!
Vappu puki ylle valkosen hameen, valkolakin päähän ja ruusun korvan
juureen. Pihka tuoksui metsässä ja tiet olivat kuivia kulkea.
Vappu on ystävyyden juhla.
Vappuna rakastivat kaikki valkolakit toisiaan.
Vappuna eivät naiset ole mustasukkaisia kaikkien ylle tulvii runsaasti
kultaava päivä, konfetit ja miesten ihailu.
Vilkkaana pulppusi nuori veri. Monta toivetta heräsi sydämessä. Olisi
saanut tulla mukaan joku kolmas "mieltäkiinnittävä", kun Hellevi ja
Rouva U. illalla kulkivat puistotiellä ja kuuntelivat soittoa. Henki
halusi voimistelua, ilosta leikkiä siitä, mitä talven kammio oli
ajatellut. Puhuessa ihmisten kanssa saattoi juopua mielikuvituksestaan,
juovuttaa vastapuoleenkin. Viini oli raskasta ja unnuttavaa sille, joka
rakasti sanoja soitella.
Hellevin halu lähestyä hänen mieleisiään ihmisiä oli kasvanut kevään
mukana. Antaa ja lahjoittaa, naurattaa ja huvittaa! Mitä ihmiset
odottivat, mikä vielä särki silmät ja piti huulet jäykkinä viivoina?
"Moderni filosofia" käski nauraa silloin, kun eniten kammotti.
"Moderni filosofia oli löytänyt antiikkisen elämän-ilon. Miksi eivät
kaikki puhuneet yhteen ääneen modernista filosofiasta"? Miksi eivät
pastori V. ja kauppias H. ja sosialisti A. itkeneet riemun kyyneliä
uudessa veljeydessä? Olihan heillä kullakin kohdaltaan hyvä omatunto.
Ponnistivat kaiken tahtonsa ja siinähän oli kauneus! Totuutta he
etsivät otsansa hiessä, tahtovat, viedä ihmiset kuka "ikiautuuteen",
kuka "hyödyn hyvinvointiin", kuka "kaikkien onneen". Miksi eivät ne
olleet ilosemman näkösiä, nuo ihmisiä rakastavat, suuret sydämet?
Kaikki jalot viholliset, herkkiä elämän eri kauneuksille, kohottivat
joskus toistensa maljan. Tuikkaa ja säihkyy lahjoittajan silmät!
Mutta he eivät vielä tunteneet "modernia filosofiaa", ainoastaan
"moderni filosofia" toi huimimman vapputunnelman.
Sääli V:tä, sääli K:ta, sääli A:ta!
Rahaa oli ja kunniallista työtä yhteiskunnassa, mutta ei pientä
ilonliekkiä sydämessä!
Kiitos! Konfettia naama täyteen!
— Nytpä saattekin takasin, herra Jankari, kaksin- kolmin-
nelinkertaisesti! Ja rangaistukseksi kävellä kanssamme koko illan!
Jankari oli se kiltti sanomalehtimies, joka talvella oli kuulustellut
Hellevin taitolahjoja.
— Sanokaa, hyvänen aika — nyt jo nimenne, olkaa niin hyviä, rouva ja
herra, se on ihan totta, olen esittäessäni idiootti, kieleni kangistuu,
aivoni mykistyy... anteeksi...
Jankari seisoi tukevasti jaloillaan. Vankka se oli Jankari, nimi, suku,
ruumis, sielu, ammatti...
Ja hyvä poika!
Nyt keskustellaan!
Ei, juodaan samppanjasimaa!
Ei, mennään Rouva U:lle! Rouvalla on uusi pianiino! Siis rouva U:lle!
Vappu! Vappu! Rouvalla kukkivat ruusu pöydillä. Joku kaappi kaluneen ja
kiluneen oli kannettu pois ja sijalle tuotu pianiino.
Muutakin oli viime aikoina haihtunut, oli tilavampaa ja hauskempaa.
Olihan hänellä kehityskykyä, rouva U:lla! Ja kuka nyt huoneita
ajatteli, kun oli ihmisiä...
Melodraamalla ilta alotettiin soittimen koitteeksi. Rouva säesti ja
Hellevi lausui "Mignon". Nyt Jankarin sydän vavahti!
Ja sitten keskustellaan ja saadaan samppanjasimaa!
Ja nyt sai Hellevi nähdä ensikerran, kuinka rouva "käyttäytyi"...
Tuli hauskaa! Tuli mahdottoman sekasta,
vaahtoryöpyn-päällä-ratsastusta, maskeraadivalssia... risaliepeiset
keijukaiset telmivät fiikus-, oljanteri-, ja filodendraruukkujen
ympärillä... kattopaperin halkeimasta pisti Puck päätään. Aatteet,
"asiat", kommat ja paradoksit, kirjailijat ja taiteilijat, nerot ja
idiootit, jumalat ja peijakkaat heittivät kuperkeikkaa, huusivat,
nauroivat ja pyörtyilivät kun Rouva U. ja Hellevi ja Jankari
keskustelivat.
Mutta sitten oltiin vakavia.
Niin, että eikö naiset osanneet olla ystäviä?
Osasivat! Se oli uusi asia ja sen laki oli seuraava: ystävän kanssa
piti nousta seurustelun mahdollisimpaan kauneuteen, avoinna sielun
hedelmätarhojen portit. Ei ystävälle tarvinnut olla "uskottu",
ei pitänyt sen salaisuuksia vaatia. Oli mieltäkiinnittävämpää
päinvastoin, jos ei kaikkia tietänyt? Ystävän aikana ei saanut olla
huonolla tuulella, ei valittaa pikkuhuoliaan eikä taitamattomia
yhteentörmäyksiään ulkomaailman kanssa. Jos nainen uskoi kaikki
salaisuutensa miehelle, kyllästyi mies. Niin kyllästyi naisystäväkin.
Pyhänä piti ystävää katsella, niinkuin japanilaiset lapsiaan. Niin
opetti "moderni filosofia".
Sitten juotiin samppanjasimaa.
Ja taas keskusteltiin.
Mitä herra Jankari luuli, joka seurasi aikaansa? Pitikö naisten
itseasiassa produseerata taiteen alalla? Eikö se ollut merkki miesten
kehnoudesta ja dekadenttisuudesta, että naiset loivat itsenäisiä
taideteoksia, ainakin kirjoja, romaaneja? Herra Jankari ei tietänyt,
kuinka monta kertaa naiskirjailija, jos hän oli todellinen nainen,
katsoi peiliin ja itki!
— Mutta naisethan itse tahtovat! sanoi herra Jankari ilosesti.
— Eivät tahtoneet, vaan heikot miehet, joihin ei viitsinyt rakastua — —!
— Soo—o! Ja entäs naisten äänioikeus!
— Miesten syy! Miesten syy!
Jankaria vastaan olivat molemmat naiset yhtämieltä. Mutta Jankari ei
koko iltana saanut selvää, mikä oli heiltä täyttä totta, mikä leikkiä.
Eivätkä he sitä itsekään tietäneet. Naiset ovat vakavia ainoastaan
onnettomassa rakkaudessa. Kaikki muu naurattaa.
Vielä keskustellaan.
Mitä piti sitten tehdä, jos omasi taiteellisia taipumuksia, herra
Jankari?
— Niin, sanokaa nyt itse!
Ihan vanha asia! Tietysti kehittää temperamenttinsa niin taiteelliseksi
kuin mahdollista, aavistaa ja antaa ideoita, osata arvostella, olla
sieluna seurapiirissä, taiteilijan hengetär, valkyyria, sydämen sisko,
hoitaa ruumiinsa, pukeutua kauniisti, "elää sympaattista elämää."
Goethe, Nietzsche, Ellen Key...
— Riittää, riittää! huusi simasta ja naisista ilonen Jankari.
Oli vappu, vappu! Rouva U. otti nojailevia asentoja punasilla
patjoillaan, piehtaroi ja nauroi... nauroi... niin että Jankari lopuksi
säikähtyi katselemaan ja kuuntelemaan. Hellevin henki oli ilosen
hävytön ja korvan juuressa nuokkui ruusu.
Huimimman vapputunnelman toi "moderni filosofia"!
Jankari meni sitten, mutta pyysi jatkaa seurustelua. Rouva U. imi häntä
merenneito-silmillään hyvästi jättäessä ja sitäpaitsi oli mies kuullut
naurun. Hoiperrellen meni vankka Jankari portaita ja katsoi pihalla
kerran taaksensa...
Naiset vetäytyivät nopeasti akkunasta...
— Minkä vaikutuksen luulet minun tehneen häneen? kysyi rouva U.
odottaen imartelevaa vastausta.
Siihen piti vastata siis:
— Tietysti miellytit häntä!
Mutta rouvan entinen heikkous kukoisti taas.
— Hän kuunteli nauruani! Etkö luule, että hänellä oli hauskaa?
Huomasitko, kuinka hoidin emännän tehtäviäni? Jos olisimme suuremmissa
oloissa, niin saattaisin enemmänkin, mutta taidolla voi näissäkin...
antaa tuollaisen hauskuuden yli kaiken... Enemmän tällaista vaan!
Luuletko, että hän tulee huomenna takasin?
Hm... olisi kernaimmin ollut uskomatta korviaan. Miten nyt selittää tuo
tympäsevä itserakkaus rikkaan naisen sydämessä?
Vappu selveni äkkiä päihtymyksestään.
— Oletko koskaan rakastanut? kysyi Hellevi kauvan valmistetun
kysymyksensä.
Ääni oli varma ja ilme kylmä, melkein ankara ja halveksiva.
Kaikki puhuvat rakkaudesta, minä en tiedä, mitä se on. Ihmettelen sitä
kaunokirjallisuudessa, ihmettelen sitä sinussa! Itse en tiedä.
— Onko tuo totta?
— On.
Sama ankaruus.
Mutta, entä kaikki rakkautesi tieteeseen, runouteen ja taiteeseen?
Meistähän väitetään, että me vaan niillä koristamme itseämme...
Rouva nauroi. Nyt hän tiesi totuuden.
Siinäpä se juuri on ero minun ja teidän muiden välillä. Minä elän
omaa nautintoani, itseriemua varten. Minä olen terve. Tietysti tahdon
kehittää lahjani ihan äärimmäisyyteen asti, mutta en sitä varten, että
miestä miellyttäisin. Mitä ne minuun kuuluvat!
— Ja kuitenkin, kuinka paljon "koketeerasit" äsken, uteli Hellevi
varovaisesti.
— Mutta sehän on vain seurustelua! Pidän heidän seurastaan!
— Tiedätkö, että sinua sanotaan "koketiksi"? kysyjä nauroi.
Ja rouva nauroi:
— Tiedän, mutta eikö se ole hullua, hauskaa! "Vaarallinen koketti",
ai jes! En minä heidän rakkauttaan tahdo herättää, pitää vaan heidän
seuransa. Inhottaa minua, kun he aina ajattelevat ijankaikkisesti sitä
samaa, samaa, samaa. Näitkös, kuinka äskönenkin oli hassu... heti
valmis! Ja niin on joka paikassa, missä kuljen... aina valmista! En voi
ymmärtää niiden hulluutta.
— Mutta tiedätkö, sinä käyttäydyt aivan niin, että olisi luullut sinun
hänestä pitävän. En minä uskaltaisi näyttää noin paljon tunteitani...
— Oh, sinä olet lapsellinen taas. Täällä ei osata seurustella.
Ulkomailla ollaan aina vapaita. Siellä minä elän.
— Mutta rakastaa on meidän voimamme ja kunniamme. Kuinka olisit
voinut luoda kaikkea kaunista draamaasi, jos ei sinulla olisi kykyä
rakkauteen? Et voi olla heikko tai abnormi tässä suhteessa. Tiedätkös,
ajattelen vaan, ettei "oikea" ole vielä tullut. Ja kuinka onnellinen
olet, kun kaikki on säilynyt yhdelle. Siltä kannalta katsoen tahtoisin
repiä tuhanneksi sirpaleeksi ensi suuteloni Ristolle, niin kaunista
kun se olikin. Sinä voit elää loistavasti kaikki yhdelle. Silloin on
ihmeellistä nähdä sinua.
Rouva vaikeni. Hän kävi miettiväiseksi. Näyttäisikö "olla rakastunut"
mieltäkiinnittävämmältä, kuin "ei koskaan rakastanut"?
Hellevi puhui kaikki tietonsa. Ystävä piti saada vakuutetuksi.
Tämä myönsikin lopuksi, että hän voi "paljon rakastaa, mutta oikea ei
ollut tullut." Täällä liikkuivat vaan "idiootit", "kehittymättömät
alkueläimet", "siveellis-uskonnolliset aasit"... teaatterin ympärillä
hääräilevät taiteilijat olivat "esimaku luomisen takaisesta
tyhjyydestä, kun kaikki henkiaine oli vielä deikiksellä", toisilla oli
"joku risainen suutelo sisässään, mutta vanha tuhka ei ollut juossut
ulos, dii, dex, dex."
Sehän oli hauskaa!
Aivan kuin joku noita olisi keskustellut kattinsa kanssa!
Mutta rouva U:n hieman sekava henkevyys oli toisille, kaikesta keveästä
iloitseville naiskorville piruetiksi hypyttävää vapunpäättäjäistä.
* * * * *
Rouva oli taas järjestänyt itsellensä ulkomaamatkan Tanskaan, mutta
lähtö tapahtui vasta toukokuun lopulla. Molemmat naiset ennättivät
vielä paljon seurustella ja elää monta, ainakin eloisaa hetkeä yhdessä.
Tämän vastakohtansa vetovoiman piirissä alkoi Hellevissä yhä useammat
uudet ominaisuudet ja tuntemustavat virkeästi taimia, jotka ehkä
hienon sopusointuisen luonteen seurassa olisivat jääneet nousematta.
Niin sielu kuin ruumiskin vaatii sairaana ollessaan myrkkyjä ja
rouva U. oli useinkin Helleville kuin kitkerä lääke, joka, jos tauti
kokonaan parantui, nostettiin kiitollisesti, mutta luonnollisesti nyt
arvottomaksi katsottuna hyllylle tomuttumaan.
Niinpä rouvan säälimättömällä, usein typerällä ja aina valmiilla
ihmisten halveksimisella oli Helleviin sangen hyvä vaikutus. Sydämen
liika senttimentaalisuus ja vaarallinen syttyväisyys sai toverilta
alituisesti kylmiä kylpyjä. Hellevi rupesi naurulla tappamaan
siellä, missä hän ennen oli odottanut hellentymistä ja lämpenemistä.
Ympäristö, puhumattakaan siitä, että se olisi suosinut poikkeuksia
ja harvinaisuuksia, ei omannut paljonkaan ymmärrystä kaikkein
luonnollisimmille yksilöllisyydenpyrinnöille. Mutta Hellevi oppi yhä
voimakkaammin jättämään huomioonottamatta yleisen mielipiteen ja
vieraiden asettamat vaatimukset ja velvollisuudet, välittämättä lopuksi
tuon taivaallista siitä sangen kiihoittuneesta mielialasta, minkä hänen
käytöksensä ja mielipiteensä herättivät varsinkin virkapiirissään.
Poikkeus haki ravintoaan ja otti sen rohkeasti ollen kerrankin tunnoton
sääntöä vastaan ja siinä taistelussa oli parhaimpana apuna rouva U.,
joka aina tuli bravo- bravo-tuulelleen kaikesta kiusottavasta ja
ärsyttävästä.
Rouva imarteli itseään Hellevin sydämen parantamisesta, kutsui häntä
"holhokikseen", ja lupasi hänelle kerran suuren maailman riemuja.
Ja niin otti vähitellen heidän suhteensa yhä enemmän ystävyyden
värityksen ja kesäkirjeissään, jotka milloin velmusivat ilkeinä ja
ilosina kaikesta maailmasta, milloin haaveilivat herkkinä ja suloisina
taiteesta ja rakkaudesta, kehittyi Hellevi omituisen voimakkaaseen
harhaluuloon heidän suhteensa todellisesta tunteesta ja kauneudesta.