Toukokuun viimeisinä päivinä tuli Ristolta kirje, jonka sisältö
suuresti liikutti Helleviä. Pääasiana oli siinä ystävällinen kutsu ja
ehdotus hänelle tulla viettämään kesää vastavihittyjen kotiin. Riston
usko heidän kolmen yhteiselämän hauskuuteen teki hyvää sielun pohjaan
asti.
Minne hän menisi? Sinne hän menisi! Hellevi vastasi lyhyesti:
"Kiitos sydämeni syvyydestä... minä tulen vanhaan vinttikamariin, jos
sallit, jos sopii..."
* * * * *
Pari viikkoa senjälkeen istui Hellevi ja kirjoitti päiväkirjaansa
Ristolan vinttikamarissa:
"Päivällä satoi viileätä vihmaa, illalla tuli aurinko. Koivun lehdet
kimaltelevat ja tuoksuvat.
"Minunkin sieluni kimallelee ja tuoksuu sateen jälkeen.
"Aili on sitonut metsäruusuja vuoteeni reunoihin. Kello puoli
kaksitoista täytän 21 vuotta! Alkaako elämäni nyt?
"Aili on tavattoman iloinen ja vallaton kuin potkiva vasikka.
"Risto on vanha, viisas mies, pitkä parta vaan puuttuu.
"Kun tapasimme toisemme pari päivää sitten asemalla, katsoimme
heti toisiamme silmästä silmään lujina ja luonnollisina. — Kuinka
olet terveen näkönen! iloitsi Risto. Olet kuin kuusitoistavuotias
kasvoiltasi. Mitä olet tehnyt? Olen nauranut! vastasin minä. Mutta entä
sinä sitten! Korea kuin kolarilainen!
"Hyvä meidän oli olla ja on oleva!
"Kuinka syvästi kiitollinen olen elämälle. Synkin pilvi uhkasi... minne
se haihtui? Ja ainiaaksi!
"Olemme terveitä ja nuoria, sydämemme uskoo, toivoo ja rakastaa.
Tietysti me kinaamme kuin villit toisinaan, mutta monesta 'voimasta'
ollaan yhtä mieltä. Risto edustaa 'toimintaa' Aili 'leikkiä' ja minä
'unta'. Suututti minua hiukan tuo nimijako ja vannoin hiljaa, että
tulevaisuudessa saisivat nähdä unettaren sekä työssä että tanssissa.
Mutta nyt sain tyytyä.
"Sitten tulee elämänilo tyhjästä ja tempasee meidät kuin pyörretuuli!
"Hyvin hauskaa on minun katsella ja arvostella Ristoa nyt juurtuneena
maaperäänsä. Hän on maanviljelijä ja hyvä isäntä alustalaisilleen.
Oikein lämpenin tässä toissapäivänä, kun Risto sanoi: — Löytyy
ehdottomasti ihmisiä, jotka ovat kyllin yksinkertaisia tekemään muuta
kuin työtä. Katso vaan tuota parrakasta jättiläistä. Hän on valmis
nostamaan talon hartioilleen, mutta paneppas kirja eteen ja puhu
lukusijoista, niin heti käy pahoinvointiseksi ja nukahtaa, jätkä.
Miksi häntä kiusata ja valistaa katkismuksella, kun luonto on luonut
tehtäviä, joissa hän täydellisesti viihtyy?
"Puhut kuin jumalan suusta Risto! huudahdin. Sinussa on sentään
pääasioissa sitä vanhaa korkeanenäistä kuninkuutta. Tästä puhumme
toiste enemmän, mutta ei niin, että kaikki kuulevat. Ensi ehto on, että
hallitset oman valtakuntasi kuin hyvä ja viisas herra.
"Suhteessa toisiimme iloitsemme kaikista 'mahdottomista
erilaisuuksista', joita nyt vasta huomaamme. Veljeksi ja sisareksi
sovimme, noloja olisimme monta kertaa herrana ja rouvana.
"Kuinka sanoisin? Elämä huumaa minua henkevämmin, taiteellisemmin kuin
Ristoa. Mutta hän tietysti kukoistaa omastaan rehevämmin, sillä hänen
on helpompi löytää ravintonsa.
"Risto ei oikein nauti minun tavastani laskea leikkiä asioista, hänestä
se on liikaa ilveilyä, kevytmielisyyttä. Hän vaikenee usein melkein
alakuloisena peläten nähtävästi, että minä olen kadottanut pyhittämisen
tunteen monesta hyvästä seikasta.
"Se on kolarilaisten miesten talonpoikamaisuutta. He eivät ymmärrä
suuren sydämen keventävää älykästä ilkeyttä, luovan hengen tervettä
pahuutta ja armahtamattomuutta, vaan tulevat siitä synkiksi ja
epäluuloisiksi.
"Niin että mielikuvitukseni juopuneimmat linnut livertelevät Ristolle
hukkaan.
"Mutta niin saakin! Siksi me juuri olemmekin veli ja sisar. Ja Aili,
joka on aivan toisella tavoin, 'maallisemmin' vallaton kuin minä, on
siksi hänelle paljon omaisempi ja, koska hän ymmärtää Ailin 'pahuuden',
tuoksuu se hänelle ja hurmaa häntä kuin kevät.
"Mutta meidän peritty radikaalinen veremme, josta..."
Hellevi lakkasi kirjoittamasta, sillä ovelle kolkutettiin.
Nukutko, Hellevi? kuului Riston syvä ääni.
— Nukun!
— No ethän!
— Mutta minulla on hiukset hajalla
— Minä palmikoitsen ne!
— Mitä tahdot?
— Saat vielä yhden lahjan.
— Pienen?
— Suuren! Suuren!
— Rahaa?
— Arvaa paremmin!
Hellevi tuli jo niin uteliaaksi, että hän meni ovelle ja raotti sitä.
Risto pisti hänen käteensä tavallisen kuvapostikortin nurinpäin
käännettynä ja tarttui samalla kiini hänen ranteeseensa.
— Hän on hyvin kaunis, sanoi Risto salaperäisen ilosesti.
— Kuka?
Eräs nimi kuiskattiin ja käsi erkani.
— Kaikki kauniit unet sinulle tänä yönä, Hellevi! 21 vuotta!
— Risto... Risto!... Kiitos...!
Hellevi oli yllätetty.
Melkein kaikesta, mitä Risto hänelle keksi.
Mutta tämä oli rakastettavinta:
— Olisin tahtonut suudella häntä!
Kuva oli Hellevin kädessä.
Hän ei uskaltanut katsoa siihen.
Mennen pöytänsä luo, pani hän sen nojalle kukkamaljakkoon.
Pari terää sireenitertusta varisi sen viereen...
Hän sulki silmänsä...
Soittaja seisoi viulu leuan alla hänen askeleidensa edessä...
linnantyttö ei päässyt eteenpäin... ei koskaan tumman soittajan ohi.