Mutta sitten heräsi kuvia yksityiskohdista ja niillä oli monet pienet
syntymistuskansa.
Sillä nyt piti komentaa aseisiin kaikki sotilaat rakkauden linnassa ja
houkutella vihollinen hyökkäämään. Itse ei saanut liikahtaakaan.
Näin hän näki:
Linnanneito oli kauvan vaeltanut salaisia puistokäytäviään, yhä
kulkien, yhä odottaen.
Silloin se häntä kohtasi: tumma soittaja seisoi keskellä tietä, viulu
leuan alla.
Soitti niin varmana paikallaan.
Ei askeltakaan päässyt linnnantyttö eteenpäin.
Mitä soittaja sitten tahtoi?
Soittaa sielun hänen ruumiistaan, näännyttää hänet omaan puistoonsa.
Linnantytön täytyi pysähtyä, istua kivelle ja päätään käteen nojaten
kuunnella, kuinka soittajan sielu itki.
Ei uskaltanut hän hievahtaakaan lohduttamaan.
Hän kuuli, kuinka soittajan sielu värisi, kutsui ja houkutti, hänen
täytyi uupua ja voihkia.
Hän oli sidottu ikuiseen vaikenemiseen... soittaja sai lumota maat,
taivaat ja helvetit... jäädä tai mennä...
Niin uskalsi Hellevi uneksia, kun päivän hetket olivat sammuneet ja
hämärä kuiskutti huoneen nurkissa.
Mistä oli hän sitten saanut ainetta rakentaakseen silmänräpäyksessä
tämän kaiken?
Ainetta! Sanoja hän oli saanut, säkeitä ja säveleitä!
Hänen tuskansa oli ollut raju, kun hän nousi runojen tunnelmiin... hän
huusi helpotusta, pysähdystä, mutta polttavin ohimoin täytyi hänen
yhä nousta, yhä kuulla ja tietää ja heti rakastaa... vihan värisellä
rakkaudella rakastaa, vihata tuskansa pohjattomuutta.
Mitä hän tiesi enään taiteesta, hengen kiitollisesta
kasvamistilaisuudesta, hän näki jotain muuta, jota hän ei uskaltanut
kuiskata huoneensa seinillekään.
Eikä sormeansakaan voisi hän enään muuhun siirtää. Tästä hetkestä
alkaisi hänen auttamaton alaspäinmenonsa ihmisten silmissä. Mitä
korkeammalle hän nousisi tuoksuvan tunteensa avaruuksiin, sitä
turhempana, narrimaisempana tulisi hän näyttäytymään salaisen
pyhäkkönsä ulkopuolella.
Ja kuinka kävisi, jos tämäkin pettäisi?
Silloin kannatti täydellä todella kuolla. Kuolema oli se musta piste,
joka päättäisi hänen valkosen ja kultaisen runonsa.
Kyyneleet valuivat Hellevin silmistä...
— Näin minä tunnen ja elän... tällaisiin matkoihin olen minä luotu.
Mutta enkö ole nyt ihminen, ihmeellinen itsekin...? Minulla on kuin
tuhat jäsentä... kasvan kaikkialle... joku virta kuljettaa minua...
ympärilläni on ruusun tuoksua, päivää, tulta... auta minua... älä anna
minun pudota... älä anna minun sammua... jotain ihanaa löydän... kaikki
ja kaiken suljen käsivarsiini...
Tämäkö on elämää ja rakkautta... tätäkö on olla nainen...? Niin olen
puhunut ja aavistanut, nyt elän...