Helleville oli todellakin jotakin ihmeellistä tapahtunut, niin hän
tunsi... se jäi, rupesi juurtumaan ja tuoksui ruusupuulta. Mitä se
kukkisi... satoja ruusuja...
Koko päivän hän odotti, koska taas löisivät ne tunnit, jolloin hän
saattoi unohtaa asemansa, ulkonaiset tehtävänsä ja kaikki vieraat
ihmiset, joiden kanssa hänen arat hermonsa tuskin saivat muuta kuin
rauhattomuuden, loukkauksien ja muiden senkaltaisten vaikutusten
värähdyksiä.
Mutta avattuaan rakkaan kammionsa matalan oven, tulvahti häntä vastaan
huoneen tuoksuavat lämpöaallot, ensimmäiset hyväilevät enteet suuren
runollisen hiljaisuuden hedelmöittävästä rauhasta.
Eilen se ihmeellisin oli tullut, uusi ja tuttu oli puhunut ja
pää-jumala vietiin kaikkein pyhimpään...
Kun illalla kallisti päänsä, katselivat tähdet akkunasta ja tuikkivat
niin toisin ja lämmittäen, että kauvan makasi kädet niitä kohti
ojennettuina.
Kannatti katsella niitä ja kannatti nukkua... maanpäällä kukoisti nyt
sellainen, joka teki elämän täyden tavoittamisen arvoiseksi.
Aamulla oli uudestasyntymisen sabatti... hän lähti liikkeelle uutena
valkeassa kukkalihassaan... ilmeet herkkinä kauneimmalle...
Muu oli jäänyt.
Mikä oli Risto? Veli, nuoren veren ensisuutelo ja uudestaan rakas
veli... ihan omainen ja luonnollinen. Kaunis myrskyinen alkusoitto oli
"elokuun tarina" elämän suureen sinfoniaan.
Mitä olivat unet? Koskenpojat, demoonit? Vieraita, arveluttavia,
aiheita runoihin, kiihotuksia hengen ja sydämen laajentumiseen.
Tämä oli todellisuus.
Toi mukanaan tuskan ja riemun, runot ja elämän.
Niin tumma ja tulinen ja häikäisevä, että täytyi ummistaa silmänsä ja
kysyä, oliko se totta?
Ja mitä sitten uskalsi toivoa?
Ei mitään ja kuitenkin kaikki.