Oli lauvantai-ilta.
Hellevi istui huoneessa sohvan nurkassa ja katseli nauttien ympärilleen.
— Olen onnistunut ajatteli hän, uusi palvelustyttöni, jonka
fysionomiikan oppeja uskoen olen valinnut, on miehekäs, työtätekevä
nainen. Olen melkein varma, että hänelle vanhempana kasvaa parta!
Mikä pieni prinsessa olikaan edellinen, kasvot maitoa ja mansikkaa,
alituisesti hämillään, ujot silmät lattianraoissa! Pelkäsin komentaa
hänen hentoa naisellisuuttaan... Kohtaloonsa alistuen koitti hän tehdä
karkeita töitään, mutta epäonnistui hienoilla sormillaan ja väsyvillä
kissanpoika-jäsenillään. Taivaan kiitos! Hänet korjasi oma kuningas!
Olin suudella lasta onnitellessani. Tämä uusi! Nainen, joka ottaa
miestä niskasta kiini, seisoo kuin pölkky hänen tunteitaan vastaan,
nainen, taitava työssä rakastaa emäntäänsä, muille kylmä ja kiukkuinen
— klassillinen emännöitsijä!
Yksinkertainen huoneeni on nyt puhtauden ihanne-valtio!
Lampun vieressä sohvapöydällä odotti vasta-avattu kirja, jonkun
tuntemattoman kotimaisen runoilijan esikoisteos, julkaistu salanimellä
O.O.
Hellevi viivytteli lukemistansa.
Hän katseli vastaisella seinällä yksin hallitseviin tauluihin, jotka
esittivät kahta kohtausta Lermontovin Demonista.
Ja niihin hän jäi... aina yhtä ihmetellen...
Mitä etsi mielikuvitus?
Miksi vapisee ja epäilee Tamara, kun kaunis Demoni kuiskailee?
Oliko Demoni samaa kuin äitien koskenpojat? Mitä se oli... demoni...
demoni?
Taulut olivat tummat ja kirkkaat, häikäisevää valoa ja salaperäistä
varjoa, kokonaisvaikutus lumoava. Kuiskihan siinä rakkaus, mutta miksi
on Tamara synkkä? Demonikin on synkkä ja... kaunis... hän, Hellevi,
rakastaisi...
Kätkivätkö kohtaukset jonkun pelottavamman, voimakkaamman, salatumman
kauneuden, kuin Hellevi elämässään tavottaisi? Hän ei ollut lukenut
teosta "Demon".