— Minne nyt menen, minne nyt menen? kyseli Hellevi eräänä
sunnuntaiaamupäivänä varustautuessaan uloslähtöä varten. Hän tunsi,
että oli aika hiukan riistäytyä alinomaisesta lukemisesta ja nähdä
ihmisiä.
— Päätä pakottaa ja sydän on yhtenä itkuna. Osottaisin ystävyyttä
vaikka sudelle!
Hellevi tuli kadulle. Talvi-ilma purasi vihasesti hänen arkoihin
hermoihinsa. Jonnekin piti hänen pian päästä sisälle, missä otettaisiin
vieraita kirkonaikanakin. Menisikö hän — niinkuin tavallisesti — rouvan
luo? Ei. Tämä saisi tulla ensiksi, vaikka menisi kuinka pitkä aika.
Tuo armollinen kylmyys rupesi jo kyllästyttämään hiukan. Ja oli hauska
nähdä, jos merenneito osasi ikävöidä naisseuraa...
* * * * *
Parin tunnin perästä oli ihmisten-etsijä taas kotona ja liikkui
silminnähtävällä tyytyväisyydellä omassa huoneessaan.
Oliko hän virkistynyt?
Mitä toi hän saaliina sydämessään?
Sen tiesi, hän ei kelvannut sinne!
Ei niin kuuma, herkkä... samalla onneton ja onnellinen.
Kuinka nytkin?
Hän menee sen ja sen perheen luo.
Seura koossa: tytär, poika, joku sanomalehtimies, joku opettajatar.
Keskusteluaineet: politiikka ja joulukirjallisuus.
Sanomalehtimies ja opettajatar, jotka seuraavat aikaansa, väittelevät
ja arvostelevat kilvan.
Kumpanenkin ovat he kansan lapsia, päämääränsä saavuttaneita, valmiita,
hyödyllisiä yhteiskunnassa.
Tuttuja tyyppejä: kylmää, kovaa, tutkintoja suorittanutta rahvasta...
keskustelevat hymyttömin kasvoin, sanovat jyrähtelevän suoraan
totuutensa äänillä, joita ei tunteet pehmennä.
Mitäs Hellevi, ei hän tunne politiikkaa, eikä almanakkaa!
Olla nyt vaan kiltti pikkutyttö kuvakirjan ääressä.
Entäs kirjallisuus? Naisten kirjoittama kirjallisuus?
Hiljaa siitä! Oli hyvä, ettei muuta kuin kymmenen tietänyt, että
romaanin julkaiseminen oli Pyrrhon voitto naissydämelle!
— Mutta neitihän laulaa, sanoo ystävällinen sanomalehtimies
pikkutytölle. Ei, ääni on vallan epäkunnossa, ehkä mennyttä. — Mutta
soittaa! Ainoastaan "kissan valssia"! — Mutta lausuu runoja! Avuton
tuhmuuden puuskaus valtaa Hellevin ja hän valitsee lausuttavakseen
jonkun sydämestään rakastamansa säkeistön. Alottaa ja... kiusaantuu
heti. Runo kuuluu kumman tyhjältä lausuttuna vieraille. Hätäillen
kiiruhtaa hän loppuun ja jää kuuntelemaan hiljaisuutta, jolla muut
kunnioittavat esitystä.
Hellevin sielu nyyhkii hiljaa. Mielettömästi oli hän pilannut rakkaan
runonsa, nyt ei sitä pitkiin aikoihin voinut sietää silmissäänkään.
Tuskin saa hän katsotuksi läsnäolijoihin. Taivaan kiitos! ne
keskustelevat jo hyödyllisimmistä. Ei sanaakaan mainita hänen
lausumisestaan.
Perheen poika ojensi hänelle jonkun kirjan.
— Lukekaa tämä, sanoi kaunis nuori mies lyhyesti.
Hellevi otti, kiitti ja lähti.
* * * * *
— Tuo nuori kaunis-kasvoinen mies sanoi nuo kaksi sanaansa: "Lukekaa
tämä", omituisen tunteellisesti... kuin haluten auttaa, puheli Hellevi,
istuen keinutuoliinsa. Tai oliko se hänen kaunis äänensä, joka muuten
vaan soinnahti korvissani! Katsotaanpa, minkä tuttavuuden hän minulle
suosittaa.
* * * * *
Kun Rouva U. illalla odottamatta tuli Hellevin luo, kohtasi hän tämän
katseen niin tulisena ja uutena, että hän hämmästyi, ja huudahti
nauraen:
— Oletteko ottanut belladonnaa?
— En, vastasi Hellevi, kasvot yhä paistaen, mutta olen löytänyt
uuden epäjumalan! Sillä on kaksi naamaa, toinen hauska, irvistelevä,
naurusuinen, toinen ylevä ja hymyilevä. Kovin korkeanenäisistä on
taivaallinen yhdentekevä, pahimpia pystynokkia hän kiukkuun asti
inhottaa, mutta tällaisille (Hellevi pyyhkäsi etusormellaan pientä
hennonsuoraa nenäänsä) on hän uusi enkeli vartioiden meitä, ettemme
jalkaamme kiveen loukkaa.
— Te puhutte arvoituksia, puhukaa nyt jo suomeksi, kysyi rouva
uteliaana.
Mutta jumalien-löytäjä vaikeni ja meni yhä hymyillen kirjoituspöytänsä
luo.
— Olen tänään koko päivän kaivellut omaisteni ja muiden kuvia...
kenties teitä huvittaa... halusitte kerran nähdä äitiäni.
Hellevi toi rouvalle albuminsa.
— Tässä on hän ja vanhempansa ja tässä isoisä ja isoäiti. Isästä ei
ole. Hän ei tahtonut antaa valokuvata itseänsä niinkauvan kun oli
maalareita — lause, jolla minä tulen koketeeraamaan maalareille,
tietysti!
— Tuossa Risto... jonka etsiminen minut toi teidän luoksenne ensikerran.
— Tunnen hänet ulkomailta, huomautti rouva, välinpitämättömyyttään
aiheettomasti liioitellen.
Kun rouva kumartui alemmaksi, valahtivat lyhyemmät kiharat irti
ohimoilta, joita ne huolellisesti aina peittivät.
Hellevin silmät iskivät kiini tilaisuuteen.
Millainen otsa se olikaan... suuri, pyöreä, taaksepäin... omituinen
harvoine kulmakarvoineen?
Oliko se nyt hedelmällistä laajaa maata, täynnä kehittymättömiä
lahjoja...? Tai varsin typerän...?
Rouva oli taas vetäytynyt istumaan suoraksi tuolinnojaan. Ilme
kasvoilla oli ehjä ja vakava. Kiharat laskeutuivat entisellä
tavallaan, taidokkaasti leikaten laajasta alasta valkean madonnaotsan
yli merenneito-kissa-silmien. Mutta sehän oli todellakin kaunis,
hedelmällinen otsa! tahtoi Hellevin mielikuvitus.
— Miksi katsotte minua niin? kysyi rouva viimein.
— Teidän otsanne näyttää niin hedelmälliseltä, että, jos te joskus
synnytätte, teette sen otsan kautta, niinkuin muinaiset jumalat,
vastasi Hellevi puoleksi haaveillen, puoleksi hymyillen.
Rouva oli kokonaan voitettu.
Hän nauroi niin, että oli taittua tuolilleen:
— Te puhutte aina niinkuin maalarit ja äärettömän sattuvasti.
Mutta Hellevi rupesi nyt huvittelemaan:
— Teidän huulenne ovat kylmät ja kirkkaat, kaksi kapeata veriviivaa...
ei suutelon janoa, ei aistillisuuden hekkumaa!
— Mutta kun te niiden terävillä reunoilla tartutte kiini, niin
imette onnettoman uhrinne veret viimeiseen pisaraan... Teidän
merenneitosilmänne ovat kaksi kylmää kaivoa, joiden pohjatonta
salaisuutta oppimaan lähtevät kultakiharaiset, sinisilmäiset
nuorukaiset...
— Kun ummistan silmäni näen teidän mustissa kiharakäärmeissänne
myrkkyyn kuolleiden miesten kuivuneita ruumiita...
— Teidän uhkuvat paisuvat muotonne kohisevat viinirypäleiden
nesteitä... tunnen haaveellisten nuorukaisten tuskat, kun he rukoilevat
teiltä rakkautta ja te viivytätte... kiihdytätte... kiusaatte... näen
särkyneiden sydämien tarinoita, maailmoja, joita teidän terveytenne ei
aavistakaan...
— Kun ihmisten sielut itkevät, helisee teidän hurmaava naurunne
kiertäen ilmoja... hitaasti tappaen.
Hellevi ummisti silmänsä ja oli kuolevinaan...
Rouva uhkui iloa. Hän rakasti tuota tyttöä! Taputtaen käsiään, huusi
hän uudestaan ja uudestaan:
— Bravo, bravo, bravo!
He nauroivat ja katselivat taas albumia.
— Katsokaa Riston tätä kuvaa... se on luonteenomaisin. Luja otsa
ja kova korkea nenä ja leveä leuka. Uneksiva pehmeä katse ja
täyteläisyyttään ujostelevat, hienotunteiset huulet. Sen mukaiset
ovat hänen sielullisetkin ominaisuutensa. Terve, tyyni järki.
Ihastuttava, vaikeneva, ylpeä itseluottamus, ja luja tahto. Katse on
oppinut uneksimaan Kolarilan kosken soittoa kuunnellessansa ja huulet
hymyilevät runsaita tunteitaan, niinkuin kaikkien kolarilaisten.
Pystytukka tekee hänet hiukan koomilliseksi, siihen uskaltaa koskea ja
nauraa hänelle, nauraa tuhman pojan kuitenkin kaikitenkin rehellisyyttä.
Häneltä olen saanut ensimmäiset vaikuttimet muutamista erinomaisista
mies-ominaisuuksista. Hän opetti minua pelkäämättä kapuamaan jyrkkiä
kosken rantoja, päätä ei saanut huimata, eikä lopuksi huimannutkaan.
Riston käteen juoksin, kun ukko jylläsi pilvissään, yhdessä opimme
uimaan syviä vesiä, sukeltamaan ja "lepäämään kuollutta." Pelkäsin
iltasin piikatyttöjen kummitusjuttuja, Risto nauroi, hän ei
pelännyt mitään. Tulin kerran kotia koulusta täynnä haaveellista
uskonnollisuutta. Aikomukseni oli käännyttää Risto. Sanat takertuivat
kurkkuuni, minua rupesi sanomattomasti ujostuttamaan ja suloinen
metafysiikkani haihtui. Hän oli tavattoman ylväs pitelemään rahoja,
runsas maksaja ja ylpeä lahjoittaja ja kuitenkin hänellä riitti.
Ja eräs ominaisuus vielä, mikä naisluonteelleni oli vaikein. Hän
opetti minua kantamaan salaisuuksia, omiani ja muiden, kuuntelemaan
hienotunteisesti ja hellästi, jos jotakin arkaa uskottiin! Itse oli hän
luotettava kuin hauta.
— Te puhutte hänestä lämpimästi, sanoi rouva.
— Olin kiintynyt häneen lämpimästi. Isä rakasti häntä ja vaikka hän oli
melkein minun ikäiseni, tuli hänestä aikasin isän toveri.
— Oliko hän serkkunne?
Hellevi punastui. Hän ei ollut varustautunut kysymykseen.
— Hän oli kasvattipoika ja kaukaista sukua. Mutta vastaus oli viipynyt
liian kauvan. Rouva huomasi sen eikä säästänyt hämilleen joutunutta
tyttöä.
— En ihmettelisi, vaikka olisitte häneen rakastunutkin, sanoi hän
teeskennellyn välinpitämättömästi ja käänteli muutaman albumin lehden.
— Sehän olisi luonnollisinta! Ja hetken kuluttua lisäsi hän
miellyttävästi hymyillen:
— Teillä on intresantti kotitalo. Ette usko, kuinka tuollaiset
vanhat kartanot voivat tehdä uteliaaksi. Kuulkaa, teidän pitäisi
kertoa minulle enemmän, tarvitsen juuri tuollaisen taustan erääseen
kirjoitukseeni. Olen julkaissut tanskalaisissa lehdissä. Minulla on
siellä oma kääntäjäni, täällä ovat lehdet idioottien vallassa. Apropos,
oletteko lukenut näytelmäkappalettani, joka on ilmestynyt Ameriikassa?
— Ameriikassa!
— Niin, siellähän olen ollut avioliitossakin ja siellä kuolivat
vanhempani. Vihille menoni tapahtui kokonaan heidän tahdostaan, jota
olin silloin liian nuori loukkaamaan. Mutta "liittoni" ei kuitenkaan
kestänyt puolta tuntia kauvemmin, sillä mieheni sai halvauksen häissä
ja kuoli.
— Oi, hyvä jumala! huudahti Hellevi säälien.
Rouva nauroi:
— Se on aika hassunkurista! En tietysti häntä ole surrut, enemmän kuin
juuri olen rouvakaan.
Hellevi oli ihmeissään kuulemastaan, mutta koska rouva yhä nauroi,
alkoi hänkin, ja he nauroivat siksi kunnes olivat aivan voimattomat.
Koska oli jo myöhäistä ja Hellevin emäntä pani aikasin maata, täytyi
heidän koittaa hillitä itseänsä, ja he painelivat nenäliinojaan
huuliansa vastaan, mutta sitä enemmän nauratti. Hellevi oli taittunut
sohvalle ja kyyneleet tulivat silmistä. Rouva taas oli kaataa
keinutuolin ruumiinsa hytkiessä ja tempoessa.
Yhteisnauru ja rouvan ensimmäinen avomielisyys muutti kuin taikaisku
heidän suhteensa, kymmenen askelta kulkivat he kumpikin toisiansa kohti.
Niin todellakin teos! Sitä piti mentämän heti katsomaan.
Vilkkaasti ja tuttavallisesti jutellen nousivat he rouvan tuttuja
portaita. Koira ei enään murissut.
Ja täydellä mielenkiinnolla jännittyi Hellevi kuuntelemaan rouvan
lukemista.
Jo parin lauseen jälkeen sai kuunteleva ensimmäisen sähköiskun, hän
punastui, joutui hämilleen, ihastui ja uskoi.
Ja rouva luki vakavana ja ääni värähteli.
Kerran hän katsoi Helleviin, hymyili ujon tyttömäisesti ja jatkoi taas,
muodostaen ääntämisen erittäin tarmokkaasti ja selvästi.
Kappaleessa oli kerrassaan hämmästyttävää voimaa ja kuvarikkautta.
Vihdoin lopetti tarkoituksensa voittanut rouva lukemisensa, heitti
kirjan pöytälaatikkoon ja lukitsi sen.
— En jaksa sitä katsella, huokasi hän väsyneesti.
— Oi! huudahti Hellevi pannen koko sydämensä sanoihinsa. Kuinka
kaunista ja voimakasta! Te olette ollut niin syvä, että teitä on ollut
vaikea ymmärtää!
Mutta rouva ymmärsi Hellevin. Tämä ujosteli nyt kaikkia epäluulojaan.
Täynnä hiljaista, anteeksipyytävää, kunnioittavaa ihailua oli Hellevi.
Millaista kehittymättömän ilvettä hän olikaan pitänyt syvän, rikkaan
naisen kustannuksella, jonka seurasta hän sai olla kiitollinen. Kaikki
hän unohti entiset loukkaantumisensa rouvan kohtelusta ja puhetavasta.
Tietysti oli tällä oikeus sanoa mitä tahansa tytön-heilakalle!
— Teitä on ollut vaikea ymmärtää! huudahti hän vielä kerran.
— Minua ei ole kukaan ymmärtänyt, sanoi rouva, eikä tulekaan niin
helposti!
Se masensi Helleviä.
Työnnettäisiinkö hän nyt takasin, kun hänen sydämensä oli valmis
antamaan kaikkensa? Niin ei saanut käydä. Hiljaa tahtoi hän nousta
tämän naisen voimaan ja terveyteen.
— Mutta kuinka onkaan hauska puhua kehittyneen ihmisen kanssa, niinkuin
te olette, lisäsi rouva lempeästi.
Hellevi katsoi häneen kiitollisena, sydämensä kauneimmalla
avomielisyydellä. Nyt hän oli löytänyt omia, mielikuvituksensa runo- ja
satulapsia, mieleistänsä seuraa ilmielävänä.
— Teillä on varmaan ollut hieno äiti? kysyi rouva.
— Hän oli loistava!
Ja tämä Risto hän oli ehjä ja hieno luonne!
Hellevin sydän värähti lämpimästi. Ensimmäinen tilaisuus kantaa uhrinsa
rikkaan naisen jalkain juureen! Ei ollut enään syytä verhota itseänsä.
Hän vaipui suloiseen surumieliseen tunnelmaan... nyt saattoi kertoa
tarinan kosken rannalta.
Syvän lämpimän hiljaisuuden vallitessa sanoi hän hitaasti ja kauniisti:
— Me olemme rakastaneet toisiamme...
Huoneessa oli hiljaista...
— Hän oli setäni ja enoni...
Ja hetken kuluttua...
— Sellaisia perhemuistoja meillä on! Hellevi hymyili arasti.
— Sellaista voi tapahtua ainoastaan äärimmäisyyteen asti
kulttiveeratussa veressä, huomautti rouva vakavasti ja lujasti pitäen
kiini tunnelman ohjaksista.
Hellevin oli nyt vaikeampi puhua. Eihän kaikki salaisuudet olleet
hänen. Mutta ne olivat paljastuneet tuossa: "setäni ja enoni".
Ja hän kysyi vielä:
— Te varmaankin tunnette kirjallisuudessa paljon näitä arkoja suhteita,
jotka syntyvät läheisen veren välillä.
— Kyllä-ä, venytti rouva hiukan pitkään. Mutta kuinka paljon ihmiset
voivatkin elää kaunista! Teidän pitäisi kertoa, voisin käyttää sitä
ehkä aiheena. Ainoastaan syvät kysymykset miellyttävät minua.
— Oi! huudahti Hellevi. Kirjan aiheena! Sitä en ole tullut
ajatelleeksi. Meidän pitäisi todellakin antaa kaikki elämämme
taiteelle, pakoittaa se sopusointuiseen kauneuteen ja loogillisuuteen
mielikuvituksen lennossa.
— Niin ja varsinkin sen pitäisi, jonka elämä on ollut kuin taidetta,
imarteli rouva.
— Minulla on kirjoitettuna pieni tarina. Tahdotteko lukea sen?
— Tulen heti sen hakemaan, innostui saalista vainuava rouva. Matkustan
huomenna Tanskaan — en ole tullut sitä kertoneeksikaan ja saan
päiväkirjastanne hauskaa matkalukemista. Olen teille hyvin kiitollinen
kaikesta.
Heidän mennessään tunsi, onnellinen lämminnyt Hellevi ilmoissa uuden
hienon tuoksun. Se oli ystävyyden kukka, joka viheriän verhonsa alta
aukasi ensimmäistä terälehteään, vienosti punertavaa.