Pari viikkoa, yksinäisyyden, muistojen, runojen, uusien ajatusten
vuorotellen myrskyileviä vuorotellen aurinkoisia päiviä oli vierinyt.
Kohtalonsa sotkuista vyyhteä selvitteli Hellevin kärsimättömät sormet,
hän tuskastui ja heitti risasen lankakasan nurkkaan.
Vain silloin tällöin kiteytyi sielussa totuuden helmi vierien itsensä
väsyksiin muuten tyhjissä aivokammioissa...
Ei nähnyt nuori päämäärää itselleen...
* * * * *
Eräänä aamuna, kun palvelustyttö toi neidilleen kahvia vuoteelle, hohti
tarjottimella keltakoteloinen kirje, jonka Hellevi heti tunsi Riston
lähettämäksi.
Tytön mentyä, vaipui hän kirje kädessä seinää vastaan kalpeana
mielenliikutuksesta.
Mitä oli Ristolla nyt ilmoitettavaa?
Vain muutama rivi... Riston tapaista, miehekästä, suoraa, asiallista.
Ymmärsi kaikesta, että Risto oli parantunut... toivoi samaa "rakkaalle
pikku siskolleen". Lopuksi ilmoitettiin hellävaroen uusi kihlaus!
Sehän oli oikein, parhainta ja päättävintä!
Hellevi hillitsi ensin kaikki myrskynnousut povessaan, mutta kävi
vähitellen niin voimattomaksi, että vaipui takasin tyynyille.
Puolituntia makasi hento ruumis liikahtamatta valkosessa haudassaan...
Miksi eivät akkunat avautuneet ja pakkanen purrut häntä hengettömäksi?
Kun silmät vihdoin avautuivat, oli niiden sini särkynyt ja kyynelistä
samea... huulet kuiskailivat katkonaisesti ja avuttomasti: — Heidän
maailmansa järjestyvät... he imevät uusia elinnesteitä... uutta
rakkautta lähellä maan multaa, metsää ja vettä... Aurinko lämmittää
heidät päivisin ja kodin seinät sulkevat heidät yöksi lämpöönsä ja
rauhaansa... minä, laahaan polvillani kivikoissa, kastepisaroista
kiitollisena...
— Olen hullu!
Sehän oli oikein, parhainta ja päättävintä!
— Olisinko minä odottanut Ristoa?
Pimeä itsekäs!
Voimakkaasti liitti hän kätensä ristiin, painoi otsaansa ja päätti
nuoren tahtonsa täydellä voimalla.
— Mutta minä luovun hulluudestani, nopeasti, heti! Se on kohtaloni aina
ja uudestaan!
* * * * *