— Kuljen täällä loitolla kaikesta kuin hyljätty, laihtunut, rauhaton
eläin, ajatteli Hellevi, kun hän yksin asteli lumista, kovaksi
poljettua kaupungin puistotietä.
Maailma oli rannattoman suuri, hän oli vähällä tehdä levittävän
liikkeen kädellään, mutta tämä paikka sen väririkkaalla pinnalla
varmaankin harmain täplä... ei ainoatakaan olentoa, jolta saattoi
kuulla kajahdustakaan siitä, mitä oma sielu soitti. Tai ei Hellevi
osannut löytää...?
Hän poikkesi istumaan tyhjälle penkille käytävän varrella ja antoi pään
vaipua...
Sydän muisteli taas... koska lakkaisi se rakastamasta Ristoa?
Ei koskaan.
Tuli sairaaksi jokaisesta miesnaamasta, johon sattumalta katsoi.
Hän ei tahtonut olla yksin, hän tahtoi takasin siihen pieneen taloon,
joka isän kuoleman jälkeen oli koti!
Koti! Eikö hän ollut oppinut nyt sanaa rakastamaan! Oliko olemassa
mitään pyhempää?
Koti oli se hengen ja ruumiin ainoa puutarha, missä todellisin,
tenhoovin elinvoima irtaantui maailman maksamasta valheellisuudesta,
missä rohkein, omintakeisin mielikuvitus vapaasti ratsasti
liekkivarsoillaan, nero keksi iloisimmat, hulluimmat, ihmisiä
kauhistuttavimmat totuutensa ja ujoin, suurin sydän toteutti
salaisimman hellyyden-kaipuunsa... mutta ihmisillä täällä ei ollut
koteja... hän ei tiennyt, mitä niillä oli... vain ruokapaikkoja...
yösijoja... tai ei sitäkään...
Joku nainen ilmestyi käytävän päähän... kauvempaa katsella kuin
muodoton, heiluva säkki... töyssähdellen kummallekin sivulle.
Minun on hauska seurata hänen tuloaan, ajatteli Hellevi, aion nauttia
nyt erityisesti havainnoistani... Kun hän kulkee sivutseni, katsoo hän
tietysti tylysti minua: mitä minä hänelle kuulun! Mutta hän kuuluu
minulle!
Tahtomattaan hän antaa... hedelmöittää ja hauskuuttaa minua. Saan
muotoja, värejä, liikkeitä, hänen sieluaan ja sydäntään.
Tämä, sen jo huomaa, on tehdyn ylpeyden horjuva taimi. Hänen tapansa
pitää päätään pystyssä, siristää silmiään on vartavasten otettu muita
kuolevaisia varten. Näyttää siltä kuin olisi hän valmis hyräilemään ohi
mennessään näyttääkseen täyden välinpitämättömyytensä vastaantulevista.
Sähkölampun valossa näen hänen pukunsa ja päähineensä... valkoinen
samettihattu solkineen ja sulkineen, höyhenkauluri ja samettihame...
varmaankin joku teaatteri-ihminen, rolleista ja rolleista, maskeista
ja maskeista, suhteista ja suhteista kokoonkyhätty näyttelijätär,
kuuman parfyymin hengittäjä, noidantuli upseereille, kuumien
dekadentti-runoilijoiden "suloinen synti", pienellä jalallaan
ihailijoittensa niskoja polkeva...
Nainen oli tullut aivan lähelle, viittasi kädellään Helleville,
nyökkäsi ja kääntyi penkkiä kohti.
— Oh, hyvä jum! Tekö se olettekin rouva! huudahti luvattomasti
ilvehtinyt tukahdutetulla hilpeydellä. Ja minä kun luulin teitä
kuuluisaksi näyttelijättäreksemme, madame Magdalenaksi jumalan armosta!
He nauroivat ja tervehtivät sovinnollisesti. Rouva U. istui penkille.
Ja mitä nyt kuului!
Niin, mitä kuului? Istua pyhässä yksinäisyydessä omavaloisena ja
paloisena, kärsiä maailmantuskaa ja onnetonta rakkautta!
Rouva nauroi:
— Ah, herra! Tulen minäkin mokomista vieraista, maisteri-perheestä,
mutta niin maisteri kuin onkin, pelkkää roskaa, naismaista, maitomaista
kuutamouneksimista ja rouva, opettajatar tyttökoulussa, idiootti,
alapuolella arvostelun, kuin naukuva kissa.
Rouva rupesi hyräilemään silmät siristettyinä jotakin laulua, sanoi
sitten äkkiä:
— Naiset ja muut idiootit! ja hyräili taas... heiluttaen korkealla
jalkaansa...
Hän muistutti itse taas kissaa, suurta kehräävää kissaa...
Hellevi tuli melkein pahoilleen... kuinka vähän oli ihminen
itsetietoinen siitä, mitä hänestä itsestään näkyi ja kuului! Sellaisia
olivat kaikki arvostelevat...
— Te olette onnellinen! sanoi hän ääneen rouvalle. Teidän ei tarvitse
tehdä pakkotyötä yhteiskunnalle, vaan elätte vapaasti mielikuvitustanne
seuraten. Siksi on teillä rehevyytenne, terveytenne ja mainio värinne.
Ainoastaan silloin, kun naiset saavat elää vapaina, tuntevat he itsensä
onnellisiksi ja ainoastaan silloin on heistä toivoa...
Mutta rouvalla olikin paljon kunnioitetuimpia mielipiteitä. Ja hän
piti puheen, joka olisi kelvannut naisliiton kokouksiin. Kävi lopulta
ankaraksi: työtä palkkaa vastaan piti naisen tehdä, itsenäinen,
tasa-arvoinen, kulttiveerattu nainen. Omat tarkoitusperät! siihen on
pyrittävä.
Hän sanoi sanottavansa kuivan opettajatarmaisesti, neuvovasti.
Hellevi kävi levottomaksi.
— Te elätte paremmin kuin puhutte, sanoi hän hetken kuluttua, ja siksi
voi mielipiteennekin muuttua viehättävimmiksi.
Hän innostui enemmän:
— Oi, tunnen niin toisella tavoin! Uskallanko sanoa, sydämeni on kuin
joku inkarnationi vanhasta runoudesta, jota nykyajan ameriikkalainen
uudenaikaisuus sanomattomasti piinaa.
— Ajattelin äsken juuri kotia... kotia! Ettekö tunne, mikä lämmin
tulvahdus aurinkoa on yllämme sanaa mainitessa... unohdan talven lumet
jalkojemme alla... vainuan, hengitän tuoksuja... salin akkuna ja
pöytä kukkasia, ruokasalin hedelmiä, lämmintä leipää kyökissä... Ah!
yli kaiken läikkyy päivä... värit soivat... huonekalut seurustelevat
viehättävissä, kutsuvissa ryhmissä... rakkaat, vanhat muistot kuiskivat
taruja, isoäidin siunaus liihoittaa hämärissä: nyt on sinun vuorosi
luoda ja elää... Ja minä elän! Viivat kaaret ja muodot, ryhmät, värit
sointuvat niinkuin minä tahdoin. Ja kuitenkin! Tunnetko tuota? En!
Tulee aamuaurinko... huoneessa solisee nauraa, kuiskaa, ilkkuu, telmii,
soi... Joutuu ilta, aurinko heittää hyvästiään... huoneessa murehtii,
kaihoo, lempii, kyynelöi!
— Kodissa hehkuu elämä... sisäisiä pyhimpiä voimalakeja kehittäen...
Tämän ympärillä on korkea aita, joka sulkee ulkopuolelleen päivän sodan
ja yön kammon... vihollinen, vieras vaanii, mutta ei uskalla... Täällä
on suojassa hennoin, herkin, hienoin... yön salaisuus...
— Ilmat vapisevat tällaisen pyhän kodin ympärillä!
— Ah! Tässä minä rakastan ja viivyn!
— Teillä on varmaankin ollut kaunis koti, hymähti rouva melkein
ystävällisesti.
— On! On! Mutta nyt! Kova kohtalo on sysännyt myös minut maailmalle
toimeentulonsa ansaitsevien naisten luokkaan. Muullaisia tuskin tunnen.
Ja kuinka vähän elämä nyt viehättää! Vieraissa, vuokratuissa asunnoissa
heräämme aamusin, pesemme ja kampaamme ja lähdemme toimiimme...
tavallisesti istuviin asentoihin. Joku toinen, vieras vihollinen
komentaa meitä, vieras vihollinen on suunnitellut työohjelman, sen syyt
ja tulokset. Usch! Jos olet opettajatar, niin ole olevinasi lukenut
ja "aatteellinen" ja aikaasi seuraava, pidä silkoset hiukset, tummat
hameet ja kohtuullisen pitkät kynnet, rakasta isänmaata ja raittiutta,
ylimalkaan, pidä "totuus" huulilla ja valhe sydämessä. Jos istut
konttoorissa tai jonkun kauppiaan "kassörskana", syö, juo, pue, pese
ja kähäröi, mutta varustaudu yhdeksän kuukauden kuluttua lähtemään
miedommin viotettuna "hermohoitolaan", ja järkesi kipinällä, mikä
surullisena tuikkii aivolampussasi, sepusta hallelujat sosialismille!
— Oh, minä vaikeroin näissä yhteiskunnan työn kahleissa, joihin
turhaan koitan solmia ruusuja mielikuvitukseni puutarhoista... Heidän
rautapulpeteissaan vangittu vereni läikkyy, kuohuu ja värisee...
tahtoisin nyt sitä, nyt tätä, laulaa, kun sävelet helkkyvät... lentää
lintuna pilviin, kun siivet kannattavat, syöstä maahan keksityn
saaliin kimppuun... hoitaa ja helliä pesäni poikasia... tai hyppiä
oksalta oksalle ilman minkäänlaisia järjellisiä tarkoituksia, ah! tuo
tunteiden hulluuden kaipaus naissydämessä, se on elävin merkki hänen
terveydestään!
Mutta nyt... etsin... ei missään tilaisuutta luomiseen, leikkien
synnyttämiseen... En saa tehdä sitä, mitä ruumiini kaipaa.
— No, mutta saattehan, jos säännöllisesti järjestätte aikanne, väitti
rouva, joka ei koskaan ollut tehnyt työtä vieraille.
— Ah! Naisen säännöllisyys on salaisempaa kuin konttoorilait. Ja
mikä nainen olen, jos ei ruumiini voi hyvin, ja kuinka voi ruumiini
muodostua, jos ei tunteeni, ajatukseni, mielikuvitukseni, liikkeeni
aaltoile vapaana. Luuletteko, että nämät käskijäni ja komentajani
ymmärtävät nais-psykologiaa! — Ne ottavat minulta, nuoruuteni heidän
raha viroissaan, ja siksi vihaan niitä!
Hellevi oli puhunut niin intohimoisesti, että he purskahtivat molemmat
nauramaan.
Ja nauraen jatkoi hän:
— Ettekö väsy jo tendenssiin! Se on typerää minun suustani. Mutta
toistaiseksi, katsokaas: "Kapinoida orjan ylhäisyys!" Kapinoitsen
kuivia, köyhiä, mielikuvituspuolia käskijöitäni ja maksajoitani
vastaan. Siellä on myöskin naisia yhteiskunnan tunkioilla, valmiit
ottamaan, valmiit antamaan kuormaa ja piiskaa, nykyaikaisia
intelligenssinaisia, hämmästyttävän tunteettomia ja miehekkäitä. Saavat
ollakin. Tehkööt töitään, ken syntymästään niin haluaa. Mutta, kun
ikävä poikkeus tehdään säännöksi! Kun jokainen tyttöparka veivataan
yliopistoa kohti ja sieltä virkoihin ja konttooreihin. Kun kylmät
naiset tortteeraavat raikasta tulista luontoa, iloitsevat turhista
yhteiskunnallisista voitoista, naiset, jotka eivät aavista suuren
rakkauden taikamahtia, joka muuttaa veren tuliseksi ja taas pehmeäksi,
vaatien suojakseen korkeimmat muurit, portti avoinna yhdelle herralle.
Luonnonnainen uskoo miehen loistotekoihin maailmalla, ei omiinsa!
Luonnonnaisen voima vaikuttaa kodista ja kotiapäin ollen ainoan
kuninkaansa luomalle valtakunnalle se kunnioitettu kuningatar, jolle
voimakkaat kantavat laakerinsa ja raskautetut huutavat: pyhä äiti,
armahda! Tämä nainen ei siedä herranaan ja käskijänään yhteiskuntaa, ei
muita kuin miehen, jota hän voi peljätä ja rakastaa.
— Mutta nyt... huomaatteko, mitkä laadut joukossamme ovat suuria,
kunnioitettuja, uskottuja?
— Ja mistä tämä valta yli muiden?
— Miehiltä se on, niiltä pieniltä, jotka eivät ikänä kykene
hedelmöittämään todellista naisfanttasiaa... he pelkäävät naisellisen
naisen laiskuutta, hyvin ymmärrettävistä syistä: leipä on kallista
ja voimat ovat piskuiset. Antakaamme sille ahkeralle, hyödylliselle
naiselle ääni-oikeus!
He nauroivat.
— Parempi olisi, että he ensin hankkisivat meille kauniin äänen! Ensin
hoilasivat meidän kauneuttamme, ennenkuin vievät meitä näkyville
kokouksiinsa!
— Mutta jättäkäämme herran nimessä tendenssi ja kaikki "asiat". Olen
puhunut liian paljon, ollut ikävä opettajatar. Vannon teille: vaikenen,
kun ylläni on pitsihame, edessäni viinilasi ja elämä ympärilläni!
— Te olette kovin eroottinen!
— Onko se vika? Hellevi hymyili.
— Ei, onhan aina ihastuttavaa, kun tunteet äkkiä pulpahtelevat, vastasi
rouva hyväntahtoisesti.
Rouvan matala, kylmä ääni, kuulosti pehmeämmältä. Ensi kerran oli
hänessä värähdys surumielisyydestä, melkein alakuloisuudesta, yhtä
ohuesti tosin, kuin oli pehmeätä lihaa hänen huulissaan.
Hän katseli taivaalle ja näytti ihailevan kuutamoa. Silmissä oli
selittämätön ilme, avonainen ja kylmän hymyilevä. Kissa-vaikutus oli
kadonnut... merenneito oli noussut valkeana raikkaista vesistä.
Mitä kuunteli merenneito? Se oli hiljaa ja hymyili...
Värisikö sen rinnassa jotakin pehmeätä? Oliko sillä sydän?
Kenties Hellevi Kolarilan merenneito olikin hyvä... ystävätär?
Rouva U. oli ehdottomasti edukseen lähempänä... hänen valkea lihansa
oli kuin hedelmää... Paisuvat muodot eivät kaunistuneet koristelevissa
vaatteissa... ne riisuttua saattoi banaalin vaikutus kadota... hän oli
varmaan kauneimmillaan alastomana.
— Olen varma, jatkoi Hellevi ajatustaan ääneen, jos maalarit teidät
keksivät... tahtoisivat he teidät alastomana...
Rouva heräsi ja joutui kokonaan imarruksiin.
— Minun tutuistani, vastasi hän ylevästi, ei ole vielä noussut niin
etevää maalaria, että viitsisin istua modellina. Mutta tullappa oikea
mestari, ihastuksella aina taiteen palveluksessa, vaatteissa tai
alastomana!
Hän nousi seisomaan ja oikaisi itsensä. Hän oli kuin kasvanut.
Molemmat naiset lähtivät liikkeelle puistoa eteenpäin,
Rouva U:sta ei voinut tietää, oliko hänellä vaietessaan paljon
ajatuksia tai ei ollenkaan. Mutta Hellevi otaksui, että hänellä olisi
salaista, äänetöntä seurustelua niiden mieltäkiinnittävien henkilöiden
kanssa, jotka muodostivat hänen läheisimmän maailmansa, taiteilijoita
ja runoilijoita ja muita ihailijoita. Sellaisestahan Hellevikin uneksi.
Hän ei ole minulle enään niin kylmä kuin alussa, ajatteli Hellevi taas,
ja minunhan sydämessäni liikkuu pian inhimillisiä tunteita. Kuinka hän
on toisenlainen kuin muut naistuttavani, eläen omastaan, tullen toimeen
itsestään, vaikeneva ja halveksiva. Kovin halveksiva. Mutta hän, joka
on liikkunut niin paljon ulkomailla, on varmaan peräti kyllästynyt
täällä. Miksi sanoi hän äsken: "naiset ja muut idiootit," ehkä hän on
syvä, verhottu...
Hellevi tunsi itsensä yhä onnellisemmaksi... teki mieli sanoa jotakin
hyvää, sydämellistä merenneidolle... ehkä se vastaisi...?
Miksi täytyn ajatuksista tämän naisen läheisyydessä, ajatteli hän
edelleen, hänelle on hauska puhua vapaasti. Uskallan moittia ja
kiittää... Tämä ei ole enään pelkkää itsepuolustustakaan... hän
ei enään naura minulle eikä taputa käsiään. Sieluni janoo omaa
kehitystään, hyvä vaikutus! Aavistan suhteessa häneen oman laatuni
erilaisuuden, selvenen ja kirkastun itselleni... hänen ansiotaan! Hän
tulee olemaan minulle joko suuri ystävä tai suuri vihollinen, joka
tapauksessa tarvitsen ja saan! voimia hänen läheisyydessään.
Ja sitten olen huomannut: immarruksiin hän kompastuu... ja jää
imartelijan valtaan. Tavallinen heikkous pystynokkaisissa!
Hänen pörröinen musta tukkansa palmikoidaan rohkeasti kahteen
riippuvaan lettiin... nykäsköön kuka uskaltaa!
Nähdä noiden kasvojen särkymätön, hymyilevä kylmyys murtuneena sydämen
kyyneliin, tenhoovin näky!
Rinnan kupu uhkuu keuhkojen terveyttä... lyhyt vartalo ja lantiot
pitävät puoltaan melkein brutaalin varmoina... näen hänessä itsekkään,
alkuperäisen naisellisen voiman, joka lannistaa miehet polvilleen...
— Kuljen tässä ja laulan teille hymniä... minusta te olette kuin
salaperäinen merenneito kotitaloni koskenrannasta, päivällä hyvä, yöllä
paha...
— Kuin merenneito! huudahti rouva. Kuulkaa, teidän pitää kirjoittaa
vaikutuksenne minusta ja antaa se minulle. Saan tavallisesti aina
runoja tai karrikatyyrejä itsestäni.
Rouva innostui säännöllisesti imarrusten rohkeimmastakin tunkeilusta...
hän houkutti toisen vaistomaisesti siten itseänsä kohtelemaan.
Se oli helpoin keino päästä hänen luoksensa Naiset olivat samaan
tapaan jutellen saapuneet lähelle asuntojaan, jotka olivat vastapäätä
toisiaan. — — — Hellevin ihmeeksi, oli rouva taas kylmentynyt, hänellä
ei ollut mitään tekemistä Hellevin kanssa.
— Käykää katsomassa, sanoi hän kuin kyllästyneenä, tuskin viitsien
ojentaa kättänsä. Ilme oli jäätävä.
Palellutin taas sormeni, tiesi pettynyt Hellevi noustessaan
kotiportaita. Mitä hän välittää sydänparkani tunteista, enentyvät tai
vähentyvät ne? Minulla ei ole olosuhteita, joihin viitsisi kiintyä
tavallinen kohtaloni! Olen kuin ilmasta kotosin, halpa tyhjässä
ikävässäni... ihmiset tarvitsevat ainetta, paikan, kodin, taustan ja
ympäristön.
Uusi tuttavani on ehjä ja viileä, kuumat tuskani ja kaihoni kannustavat
minua vastakohtaani...
Mutta niinkutsutun "koketin" elämästä en ole vielä nähnyt vilaustakaan
ja epäilenpä jo Ristonkin arvosteluja. Ainakin on tämä omituinen
koketti. Harrastaa naisasiaa kuin harmain leikkotukka. Tahtoisinpa
ratkaista tämänkin arvoituksen.
— Tulitikkuja, Sivi kiltti! huusi Hellevi kyökkiin palvelustytölle.
Tulitikku olisi hän kylmille merenneitohengille!