"Und mein Stamm sind jene Asra,
welche sterben, wenn sie lieben."
Nuori rakkaus... se toi nuoret tuskat... alituisesti vapisevat,
kyynelöivät... suuteloista lohtua juovat.
Oli Hellevi elänyt ihanan unen... toden, kumman, ryöstetyn...
Ryöppykosken partaita kulkivat hän ja Risto elokuun yössä... rannan
puisto hehkui ja uhkui kuutamossa, ilmat tuoksuivat ruusua, ja kihokkia.
Lehtimajassa, pyhän puun alla, isien ja äitien muistojen puun, joivat
he nuorinta hurmaa rinta rinnoin, ensi suutelon autuaalliseen eloon
syttymisen. Kaikkea elämää, syvää maata ja korkeata taivasta syleilivät
silloin käsivarret. Ensikerran aavisti Hellevi koko olentoansa
avarruttavasi! tunteittensa ainaisesti rakkaudella värittävän voiman.
Elämä eteenpäin oli ikuista hehkuvaa syvyyttä, elokuun lämmintä
yötä, kosken kuutamoa, Riston rinnalla nuorta uinailua, ensisuutelon
hukuttavasta nautinnosta ihanaa elämälle aukeemista.
He olisivat kauniisti lempineet, voimakas, ahavoittunut, tummatukkainen
Risto, pelloilla, myllyillä, koskella päivisin liikkuva, iltasin
soitellen sielukkaana kuistin alimmilla portailla, johon ruusupensaat
varistelivat kukkalehtiään ja vaimonsa nuori ja runollinen Hellevi,
joka hiljaa miehensä viereen soittoa kuulemaan saapuisi, itseksensä
istuisi ja jotakin pientä askaretta nypläilisi, tuon tuostakin silmänsä
Ristoon nostaen.
Suureen kukkaan olisi puhjennut ensilempi.
Mutta alhaalla kivikossa, lehtimajan harvempain pensasrunkojen välissä,
joita kosken aalto toisinaan huuhteli, kurkki pyöreä pää... katosi ja
ilmestyi uudestaan. Se oli merenneito, Kolarilan koskessa asuva, vanha
ja ikinuori. Ymmärrettyään lehtimajan äänet lempiväin kuiskeeksi,
kuunteli se urkien hampaat huulella ikivanhaa velvollisuuttaan
täyttäen... siristi sitten äkkiä viheriän ilkeitä silmiään, hytkytteli
hulluna ruumistaan ja toisella kädellä nauravaa suutaan tukkien,
toisella vettä tavoittaen, heitteli välkkyvät pisarat Kuohukivellä
nukkuvan koskenpojan hurjille kasvoille. Tämä häijyistä unistaan
vihasena heräsi ja herättäjälleen nyrkkiään häristeli, mutta merenneito
iski silmää, yski, kutkutti nenäänsä ja aivasti. Silloin ymmärsi
ryöppypoika yskän, nauroi rivon hyvätuulisena... heitti sitten huima
kuperkeikkaa kuohumylläkkään, pauhasi ja polskutti, synkkeni mustan
vihaseksi ja kiukusta karjasi...
Alotti nyt merenneito äänensä surulliseksi teeskennellen heidän vanhan
laulunsa, jonka he aina Kolarilan onnettomille lempiville lauloivat
lehtimajan hellinä kuutamo-öinä:
Ei sitä kukkaa nousekaan,
tulipuna tuhmaa kukkaa,
ja tyttö on itkevä turhaan vaan
ens'lemmen ikuista hukkaa.
Ja koskenpoika jatkoi mustasukkaisesti:
Ja ei sitä maljaa juodakaan,
tulimalja, onnenjuomaa,
ja poika on liehtova turmaa vaan,
jos lempi ei kosken suomaa.
Ja sitten he nauroivat kuin vimman nielleet, hyppäsivät toistensa
käsivarsille, ja tanssivat, valkea, aina kylmä kalaneito ja liian
kuuma, kaksihäntäinen ryöppyläinen ilkeää, riehuvaa, ikuista tuhmaa
hyppyänsä.
Sellainen oli vanha taru, kirjoitettu Kolarin kartanon muistoissa.
Koski oli kartanon asukkaille päivällä onnen antaja, yöllä sen
ottaja, monelle vaahtoinen hauta. Mutta jokainen nuori tuliverinen
kolarilainen rakasti siksi Vanhaa Ryöppyä, päivän hyvää, yön pahaa
ja etsi maailmalta peloton nuorukainen merenneitonsa ja ihmettelevä
neito ryöppyruhtinaansa kestääksensä tulikoetuksensa. Sillä vaikka
kolarilaiset olivat kuumaverisiä ja mielikuvitusrikkaita, tapahtui
aniharvoin, että he olisivat viattomille turmaa tuottaneet... mutta sen
sijaan oli heille itsellensä alituisesti yhtä ja toista, kylmää tai
kuumaa pahaa ollut tapahtumaisillaan.
Kuului vielä tarun loppuun, että merenneito ja ryöppypoika ilmoittivat
onnettomille heidän tulevia pahoja kohtalojaan lehtimajan juurelta
vierivän kiven kilinällä tai kuohukiveen syöksyvän hirren ryskeellä.
Niitä ääniä kuuntelivat ennen taikauskoinen isoisä ja isoäiti, kun he
unhotettuaan ensisuutelossa ennustukset, viimein pientä rasahdusta
säikähtäen erottivat toisistaan täydet, kosteat huulensa ja arkoina
odottivat häijyjen hälyytyksiä.
Olivat unohtaneet nuoret polvet merkkien kuuntelemisen.
Mutta kun Risto ja Hellevi käsi-kädessä palasivat ujoilta
tunnustuksiltaan, potkasi Risto sattumalta pyöreään kiveen, joka
ilosesti kilisten vieri koskeen.
He muistivat tarun ja nauroivat.
Katsos, sanoi Hellevi, me nykyaikaiset potkasemme itse onnemme ja
onnettomuutemme.
Ja kosken kuoro lauloi pitkään... hiljeten nuorten taaksi, ilma tuoksui
ruusua ja kihokkia ja paluumatkan koivikkotiellä loisti ja uhkui vanha
rikas kuu.
* * * * *
Ylhäällä Valkosessa vinttikamarissa lepäsi sinä yönä hymyilevään
rauhaan nukkunut Hellevi, mutta alhaalla suuressa kulmakamarissa
liikkui Kolarilan entinen kasvattipoika kantaen esille ja avaten
perheen vanhojen muistojen raskaan lippaan, jossa hänelle oli
kihlausajaksi erityinen kirje osotettu.
* * * * *
Se oli uni, jonka 20-vuotias Hellevi oli elänyt, hänen menneenkesänsä
ihana, kumma, ryöstetty uni.
Mutta kohtalo oli viekas syöjätär. Voi sitä äitiä, joka turvatta
jätti lapsensa sen pettäville utarille! Veren se imi itse pienistä
avuttomista.
Näin kuului Riston ja Hellevin tarinan loppu.
Oli antanut kuolinvuoteellaan Hellevin isä kasvattipojalleen Ristolle
sinetillä suljetun kirjeen ja sanonut: "Nyt toveri, kun minä lähden,
jää teille vaan pieni Ristola, joka on sinun. Viimeisiin vanhan miehen
yrityksiin menee Kolariin, rahat ja muut tyttäreni perinnöt. Mutta
sen jo tiedät. Ole Helleville isä, veli, ystävä ja anna hänelle koti
Ristolassa lukukausien lomassa, kunnes tyttöparka kykenee johonkin
toimeen tai menee naimisiin. Ja kun oma sydämesi janoaa vaimoa ja
lasta, etsi itsellesi mieleisesi morsian, mutta ennen tyttösi kihlattua
lue tämä kirje, jonka sellaisena aikana ehkä parhaiten ymmärrät. Ja
anna anteeksi syyllisille ja unohda auttamattomat asiat, niin totta,
kuin olen sinua nuorimpana veljenäni rakastanut."
Niin oli puhunut hellentynyt, kuoleva mies, joka elämässään oli
kulkenut ylpeänä, vaikenevana, kuumana ja ankarana.
Risto oli syvästi liikutettuna ottanut ja kätkenyt kirjeen, jo arvaten
sen kertovan hänen syntynsä salaisuuden.
Ja sen kirjeen oli hän kihlausyönä muistojen lippaasta etsinyt ja
lukenut.
Mutta sanoma siinä oli odottamaton ja synkkä. Nuoret ottivat iskun
järisyttäväksi.
Riston vanhemmiksi ilmoitettiin Hellevin äidinäiti ja isoisä, joten
nuori kasvattiveli oli onnettoman tyttöparan sekä setä että eno.
Oli ajateltavissa, miten paljon tuskaa ylpeät hillityt kolarilaiset
olivat tunteneet tämän myöhäisen äkkinäisen rakkaussuhteen tähden, jota
ei ollut kahlehtinut edes kummankaan asianomaisen tyynet, turvalliset
avioliitot.
Ja Risto, avioliiton puutarhan ulkopuolella syntynyt salattava kukka,
oli samalla syynä Hellevin äidin, Leeni-rouvan ulkomaan matkoihin. Kun
onneton salaisuus oli kuiskattu suvun kesken ja jonkun varomattomuuden
takia syylliset huomasivat asiansa paljastuneen, heräsi vanhassa
rakastetussa rouvassa omituinen viha tyttäreensä, joka jo pari vuotta
oli laulaen ja leikkien viettänyt avioliittoaan Hellevin isän kanssa.
Herkkä Leeni ei jaksanut kestää särkynyttä suhdetta äitiinsä, vaan
pakeni ulkomaille jatkamaan vanhoja laulunopintojaan, ja odottamaan,
koska vanhusten myrskyilmat lauhtuisivat. Isoisä perheineen muutti
toiseen pitäjään, mutta äidinisän perhe jäi edelleenkin Kolarilaan.
Vanha rouva kuoli samana kesänä, kun Hellevin äiti käväsi kotona ja
palasi taas jonkun sopimuksen mukaisesti pariksi kuukaudeksi Pariisiin,
jolle matkalle hän ainiaaksi jäi. Ja samana kesänä tuotiin Ristokin
Kolarilaan.
Suvun salaisuudet tunnettuaan, eivät nuoret ajatelleetkaan enään
liittoutumista.
Mutta yhtä pian eivät he uskoneet syttyneiden sydämiensä sammuvan. Ja
joko todellinen tai luulloteltu intohimo teki varsinkin Hellevin yhä
onnettomammaksi, kunnes hän ainoaksi parannuskeinoksi näki Ristolasta
lähtemisen. Muutamien hankaluuksien jälkeen onnistui hänen saada
viransijaisuus lähimmän kaupungin kansakoulussa. Risto jäi hoitamaan
hänelle testamenteerattua pientä taloa, lähellä vanhaa uhkeaa Kolarilaa
ja sen voimakasta koskea, jonka rantapuistoihin kartanon entisten
omistajain lapsilla yhä vieläkin oli vapaa pääsy ja jossa he olivatkin
uusien asujanten vetäydyttyä huoneisiinsa iltasin ja öisin kävelleet,
kehittyen nuoriin lemmentunteisiinsa.
Niin oli kohtalo armotta repinyt haaveilevan, unissansa syttyvän
Hellevin ensimmäisen itsetietoisen kiintymisen todelliseen kauniiseen
olentoon, herättänyt hänen nuoren mielikuvituksensa ajattelemaan
tummia, vaikeita asioita, uskotellen häntä synnistä ja syyllisyydestä,
sillä sydän ei lakannut huutamasta tyydytystään Riston käsivarsilla.