Niin oli hän seisonut kauvan, silmät ummessa... sielunsa rytmeissä
keinuen. Kolina kadulta sai hänet vihdoin heräämään ja katselemaan ulos.
Katu oli tyhjä.
Hänen huomionsa kiintyi sattumalta nuoren leskirouvan U:n akkunoihin
kadun toisella puolella. Verhot olivat ylhäällä ja huone kirkkaasti
valaistu.
Joku henkilö istui sohvapöydän ääressä ja selaili kirjoja. Hän näytti
keskustelevan jonkun toisen kanssa, joka peittyi akkunapielien taakse.
Äkkiä nosti kirjoja selaileva päänsä ja katsoi suoraan katua kohti.
Hellevi vavahti.
Hän ei hellittänyt silmiään näkyvistä kasvoista, ennenkuin ne taas
taipuivat kirjain yli.
Oliko se Risto?
Tyttö painoi kädet sydämelleen kuin tuntien tuskan lyönnistä, jonka
odottamatta antoi hurja, armoton käsi.
Hänen silmänsä eivät petä... hän ei löydä pelastusta... Risto, Risto
oli siellä!
Kuinka se oli mahdollista? Risto tuon tunnetun, puolisivistyneen
koketin rouvan luona... koomillisen koketin! niinkuin Risto itse oli
sanonut.
Selvästi eroitti tumman pystytukan, miehekkään profiilin ja korkean
kauluksen.
Hellevin taistelu oli kova. Mikä oli Riston käynnin tarkoitus? Loukata
Helleviä...? Ei, ei, eihän Risto siten ja miksi?
Epätoivo, syyllisyydenkö tunne häntä ajoi etsimään lohtua ja huvia noin
vierailta, kirjavilta mailta?
Eikö hän aavistanut väijyvää vaaraa, herkkä, lemmensairas poika, kun
hän sellaisen pyydystäjän verkkoja läheni... ulkomailla taitavaksi
oppineen?
Moni mies — oli kerrottu — riippui tämän rouvan kiharoissa,
houkuttelevan mustat kuin syntisten yöt!
Ei saanut joutua Risto hukkaan, Risto, jota Hellevi oli rakastanut.
Temmata pois hänet täytyi, epäitsekkään rakkauden voimalla varoittaa...
pois, pois oli hänen tuleminen!
Heti häntä pelastamaan!
Niin voimakkaasti valtasi Hellevin sisällinen pakko, ettei hän lainkaan
ajatellut, miltä tuntuisi vieraasta rouvasta, jonka kanssa he tosin
kadulla tervehtivät, tämä ensimmäinen vierailu myöhäisenä iltahetkenä.
Kuunnellen ainoastaan sydämensä ääntä muutti tyttö ylleen mustan puvun,
sitoi ohuen harsoliinan päähänsä, heitti päällystakin hartioilleen ja
lähti.
Polvet horjahdellen kulki hän kohti ankaran kohtalonsa uusia ovia.
Rouvan portaissa murisi suuri kahlekoira.
Epäilevänä ja onnettomana painoi hän ovikellon nappulaa.
Kuinka ilkein meluin ilmoittikaan kello hänen uskalletun tulonsa!
Rouva itse tuli avaamaan.
Oven matalat, suuret ja kolkot lasiakkunat olivat ilman verhoja, joten
ensin oli tehtävä äänetön tervehdys oven takana, epämiellyttävää ja
nolaavaa tulijalle.
Nähdessään vieraan nousi rouvan kasvoille hillitsemättömän kylmä
ja kummastunut ilme, jonka hän sentään ovea avatessaan haihdutti
miedommaksi.
Hellevi purasi huuleensa.
Rouvan täytyi suoda anteeksi myöhäinen aika, mutta, niinkuin tunnettu,
rouvallahan oli suurkaupunkilaiset tavat. Sen muistaen oli uskaltanut
tulla. Ja vierailun syy! Siinä oli oikullinen sattuma avustanut. Risto
Kolarila, hänen kasvinveljensä, istui täällä. Olisi ollut tälle asiaa,
ihan välttämätöntä, päivällä unohtunutta, täytyi vielä kerran tavata,
ennenkuin hän pääsisi karkuun kaupungista...
— Eihän mitään, sanoi rouva nolaavasti, mutta vieraita ei ole, ei
ainoatahan sielua!
Hellevi hämmästyi: hän oli nähnyt Riston. Tumma punastus nousi hänen
kalpeille kasvoilleen: hän ei uskonut. Risto oli varmaankin kätketty
jonnekin.
Mutta asianlaita ei kuitenkaan ollut niin. Rouva U:sta oli Hellevin
vilkas mielikuvitus luonut hänelle mieltäkiinnittävän miehen kasvot.
Pettymykseen sekaantui syvä helpotuksen tunne.
Kyllä kiitos... oli aikaa istua, jos rouva sen salli. Hyvin kiitollinen
oli Hellevi, yksinäisyyden sabatista sai välistä ihan kyllikseen.
Tuskin uskalsi Hellevi katsella ympärilleen, jottei hän sanoisi
epäkohteliaisuuksia herkillä ilmeillään. Kieli kyllä osasi, milloin
tarvittiin, ylpeästi ja luokseenpäästämättömästi kiittää siellä, missä
oma maku moitti.
Mutta tarkastelemattakin kertoi ja kirkui ympäristö hänen
värähteleville aistimilleen.
Joka taholla seinillä riippui alastomia naisen ja miehen kuvia,
"Moderne Kunst" lehtisiä, ja nuorten maalarien ensimmäisiä luonnoksia
heidän ateneum-ajoiltaan, joukossa joku tunnettukin nimi, mutta täällä
koristaen tauluja, joissa taide vielä uinui kapaloissaan, niinkuin
naisihailukin silloisen maalarin sielussa.
Matalat, punasamettiset istuimet hyllyivät istujan alla pumpulin
pehmeinä, upottaen velttoihin makaaviin asentoihin.
Kaapit, kirjahyllyt ja pari pöytää olivat kuin eri huutokaupoista
huudetut; mikä näytti kuuluneen jonkun käsityöläismestarin salin
kalustoon, mikä oli kerskaileva voittomerkki vanhan aatelisnaisen
boudoarista, raastettu tänne mahdollisesti hyyryn panttivelkana.
Kokonaisvaikutus oli ehdottomasti halveksittava, varsinkin,
koska rouva kävi rahallisen maineessa. Huoneeseen oli koottu
peruja ainoastaan kullalle herkän talonpoikaisveren anastuksista,
sitten kaupunkilaistunutta, sorvattua koreutta, käsityöläisten ja
porvareitten antamia ensi-vaikutuksia ja viimein... kaiken kultaavana
sivistyksen leimana, rouvan koulunkäynnin ja ulkomaanmatkojen
saatto, entisyyden dekoreeraus: kaikkialla tuhlaavasti lainehtiva
moderni kaunokirjallisuus, lahjoitetut maalaukset ja ulkomaiden
taidegallerioista ostetut valo- ja painokuvakokoelmat.
Ja kaikkea oli ahdettu tungokseen asti, ja kaikki oli auki, vedetty
katseltavaksi... Ei missään pientä, hillittyä nurkkaa, jossa huoneen
hallitsijatar olisi yksinäisyydessä viettänyt lepo- tai hartaushetkiä...
Niin oli kirjoituspöytäkin täynnä tavaraa, jonka olisi luullut
laatikoiden kernaammin kätkevän... jalustimilla raottivat kirjeet
koteloistaan, avonaisista rasioista kiilteli ja hohteli sormukset,
rannerenkaat ja rintaneulat.
Ainoastaan kaappien laatikot olivat suljetut... mutta saattoi
kuvitella, että niillä olikin tyytymätön, vaivattu ilme.
Huoneen sisustus oli kokoilevan, varastelevasti ahnehtivan, säädystä
säätyyn tavoittelevan naisolennon synnyttämä, ensin sattumalta ja
itsetiedottomasti, kaiken hyväksyen... sitten valheellisen, matalan
hengen koristelukaipuu, hätähätää ja rahoja kitsastellen tyydytetty ja
lopuksi... hienoon, taiteelliseen ponnistelevan, mutta kehityskyvyn
puutteessa avuttoman, vaistoissansa ja maussansa alituisesti erehtyvän,
pettyvän, häpeevän käden siirtoja...
Hellevi kärsi... ajatteliko vai tunsiko hän tuon? Olisi ollut parasta
heti palata.
Mistä hän puhuisikaan? Itkuun hän oli purskahtamaisillaan joka hetki...
Hän nousi liikkumaan kaikkeen tuohon ahtauteen seisahtuen toisinaan
maalausten eteen.
Rouvan täytyi suoda anteeksi... Hellevi oli tänä iltana kokolailla
hermostunut. Hyvä jumala! kuinka olikin sentään epämiellyttävää koulun
ikuisessa hedelmättömyydessä, kiitollinen hän olisi kaikista uusista
vaikutteista...
Rouva oli vetäytynyt sohvan nurkkaan ja istui siellä varmana,
levollisena, moittivan äänettömänä. Hän oli mustassa samettipuvussaan,
kuin suuri lihava, hemmoteltu kissa, harvinaista rotua ulkomailta.
Silmät kiiluivat ja vaanivat arkaa saalista... Valkonen tassu oli
koossa hameen laskoksella valmiina raapasemaan.
Hän katselee minua kummallisen kylmästi ja kuitenkin niinkuin hän
tahtoisi pitää minusta kiini, ajatteli Hellevi, muuten lähtisinkin
paikalla. Ei pieninkään myötätuntoisuus pehmennä ilmettä, mutta korvat
kuuntelevat... kuuntelevat ja halveksivat... jutteluni hänelle on
tähän asti ollut vain itsepuolustusta. Huulet ovat sievät ja terävät,
valmiit vääntymään ilkeään hymyyn... Kaikki hänen kasvoissaan on
tervettä ja särkymätöntä, ei ainoankaan kärsimyksen sielukkaisuutta...
Hyvä jumala, kuinka ihmiset ovatkin jäätäviä toisilleen, voisin tulla
hulluksi tästä! Onko minunkaan sydämeni ikänä ollut tämän tyhjempi ja
vierastavampi?
Rouva ei todellakaan näyttänyt tietävän, kannattiko olla ystävällinen
vai ei kutsumattomalle vieraalle. Hän antoi tämän yksin puhua, myönsi
tai — ja useammin — kielsi toisen väittäessä milloin mitäkin...
Ovatko koketit toisille naisille noin tavattoman kylmiä? ajatteli
Hellevi taas. Miehille he tietysti ovat kuin tulen liekkejä...
kummallisen, kummallisen ylpeä tämä... miksi minä viivyn...?
Hellevi sai äkkiä halun panna kaikkein parastaan... rouvahan oli
koketti, siis halveksittava, mutta kaiketi hän oli tottunut vapaisiin
ajatuksiin ja keskusteluihin... hänelle saattoi puhua mistä tahansa.
Ja Hellevi rupesi vilkkaasti juttelemaan, leikkien, paradoksaalisesti,
niinkuin useimmiten kirjallisuutta ja taidetta rakastavat,
viehätyshaluiset naiset hyvällä tuulellaan.
Pulppuavan ilon ja humorin sekaan pirahti ivaa ja satiiria.
Joskus värähti ääni... tuskan salaisuus alla oli paljastua...
joku avomielisyys karkasi kahleistaan... mutta yhä hän pienellä
ponnistuksella, pienellä keskustelun käänteellä hillitsi ja varjeli
itsensä.
Ja rouvan harrastukset heräsivät jossakin määrin. Hän nauroi... nauroi
ääneen... loppuun asti... huusi: bravo, bravo! ja taputti käsiään.
Toiset lauseet täytyi Hellevin uudistaakin "mainioina".
Arkaa Helleviä tämä outo ilvehtiminen syvimmällä loukkasi, hävetti ja
ujostutti... mutta hän — piti iloisen naamarin ja antoi mennä!
Olihan oikeastaan yhdentekevää, missä onneton liikkui... kylmiä,
vieraita, pistäviä ja pilkkaavia olivat ihmiset kaikkialla hellemmille
rinnoille.
Ja täällä oli vierasta ja uutta — hyvä siksi! Hyvä, että saattoi
unhottua... ettei alituisesti tarvinnut imeä yksinäisyyden utaria.
* * * * *
Kun Hellevi illalla lepäsi vuoteessaan, oli hän niin väsynyt, ettei
unikaan armahtanut.
Rauha oli mennyttä. Tuska, joka äsken takkatulen ääressä oli tuomittu
maanpakoon, hyökkäsi uudestaan voimattoman kimppuun... lepäsi
raudanpainoisena hänen haavoittuneella rinnallaan... tuska, jota hän ei
ymmärtänyt...
Ja niin se oli hyökkäävä yhä uudestaan — kuinka kauvan? — — — Mutta,
mikä kummallinen ilta kuitenkin ja mikä kummallinen rouva! Hän
oli kaiketi hyvin ilkeä nainen, mutta uusi... toisenlainen, kuin
köyhyyttänsä siveelliset opettajatartoverit, melkein ainoa naismaailma,
jossa Hellevin täyskasvuisena oli ollut kunnia liikkua.
Hän ummisti unettomana rasittuneet silmänsä... korvissa helähti kaukaa
vieraan naisen nauru...
Kuinka vähän hän todellakin puhui, ei ainoakaan sana ollut jäänyt
mieleen: ainoastaan kättentaputus, bravo, bravo! ja nauru... eri
äänilajeissa... eri värityksellä, matalasti, lyhkösesti, halveksien...
äänekkäästi, meluten, pauhaavasti riemuiten, ilkkuen, hämmentäen...
Hän on varmaankin päättänyt aina nauraa... se tekee hänet niin
voittorikkaaksi... hallitsevaksi... yli muiden...
Kun koira portaissa taas oli murissut ja Hellevi peloissaan
hermostuneesti huudahtanut.
Kuinka uskallattekin pitää noin vihasta koiraa! oli rouvan nauru
purskahtanut melkein brutaalina...
— Hän on minun merenneitoni! huudahti Hellevi itselleen muistaen tarun.
Minun elävä merenneitoni!
Ehkä hän leikkisi joskus merenneitonsa kanssa...
Oliko ilta tuonut jotain uutta?