Hellevi Kolarila kohenteli pienessä huoneessaan pesävalkean hehkuvia,
hiiltyviä puita. Tehtävä miellytti häntä. Uunitulen hoidon anasti hän
aina palvelustytöltä itselleen.
Keinutuolissaan istuskellen, silmät tulikielien hävitystä seuraten,
saattoi hän miellyttävimmin hiljaa mietiskellä erikoisalaansa:
sydäntarinoitten hehkumista, aina ensi tuohisen hulmahtamisesta
viimeiseen hiipuvaan hiillokseen...
Niin oli Hellevinkin nuoren tyttösydämen monta tunnetta, mieltymystä
ja ihastusta tullut ja mennyt. Ne olivat hänen sepitetyn metsälampensa
suurisilmäisiä runo- ja satulapsia, jotka soutelivat valkosilla
joutsenilla mustaa vettä. Hän oli elänyt tietämättään sielun kauneuden
haihtuvimmista sävelistä, väreistä ja tuoksuista. Sai hänen päivänsä
elämältä ainoankin sydämellisen sanan, kauniin silmäyksen tai
lemmekkään hymyn, siitä kehitti kiihkeä mielikuvitus ikuisen onnen. Hän
upposi outoihin syviin silmiin, hoipertui kaartuville täysille huulille
ja... todellisuus hukkui. Untensa kammioissa oli hänellä kylliksi
notkeata savea ja siroja talttoja... siellä syntyivät ne ihmiset, jotka
hän luuli ilmielävinä maailmalla kohdanneensa, ja ne olivat kaikki
voimakkaita, rakastavia, ihmeellisiä... suurempia kuin hän... vaikeita
loistotekoja suorittaen, saavuttaisi hän vihdoin niiden korkean
suosion...
Niin että jokainen, joka kehittymättömän tytön syttyvissä silmissä oli
kaunis muodoltaan, kantoi myös aina ruumiinsa temppelissä... jotain
hiljaista pyhää... jota täytyi hengittämättä kumartaa... Sellainen tuli
hänen rakkaaksi haamukseen ja aika, päivät, viikot, vuodet vierivät
lemmekkäässä, ihanassa seurustelussa tuntemattoman kanssa...
Ei onnellinen tietänyt, että nämät näkymättömät imivätkin verta, saivat
sielun ja elämän hänen omasta laadustaan ja lahjoistaan.
Ei tuntenut nuori muuta maailmaa kuin omansa siinä, missä hänen
tunteensa heräsivät...
Mutta... niinkuin hänen pystyvalkeansa palaneet puut, usein, liian
usein romahtivat hänen jumalainsa ja puolijumalainsa särkyvät kuvat.
Pyhimykset putosivat pylväiltään, kolistelivat sopimattomasti ja olivat
maassa viruen tavallisesti irvikuvia ja inhoittavaisuuksiakin. Ne
olivat tehneet jotakin sellaista, joka koski kovin, kovin kipeään... ja
kummastuneen Hellevin täytyi pysähtyä ja aavistaa vieras aines, toinen
veri... ruma totuus... kammoten nähdä, kuinka kylmät matelijat
luikertelivat limaisilla sananjaloilla siellä, missä hän oli odottanut
hehkuvan etelän ruusujen puhkeevan.
Senjälkeen epäili, halveksi, pelkäsi Hellevi itseänsäkin... kammosi
elämää mustana kuiluna ja tunsi syvästi avuttomuutensa... ei
ollut ketään, jota kohti ojensi käsivartensa... Välistä oli hänen
heräämisensä runoiltujen ihanteittensa todellisuuteen niin järisyttävä,
että elinvoima tuntui kadonneen ja tylsinä tuijottivat silmät kuoleman
kuiluun. Kuolema oli silloin hänen alituisesti takasin palaava
rakastettunsa, joka jäisillä huulillaan kostoksi suuteli kuumeista
sydäntä, syyttäen sitä luvattomasta rakkaudesta elämään.
Hiipuva hiillos... jonka hitaasti harmaaksi syövytti armoton tuli, oli
hänelle aina ja uudestaan takkatulen runollisin aste... hauta.
Hellevi nousi ylös. Veti keinun alta karhuntaljan lähemmäksi uunia ja
laskeutui sille pitkälleen. Hiilloksen viimeiset tulisäteet loivat
kauniin hehkun hänen tähän aikaan hieman kelmeille kasvoilleen.
Taivuttaen päänsä taaksepäin, salli hän mielihyvällä lempeän loimun
suudella poskiaan.
Rintaan heräsi samallainen onnen turvallinen tunne kuin rakastava
isoisä olisi siunaten hyväillyt.
Kun katseli häntä ja etenkin hänen hentoja, vienosti kaartavia
kasvojaan, joiden ilmeessä hehkui puoleksi lapsen puoleksi taiteilijan
elämänusko, ei olisi kukaan väittänyt että häneltä oli ennättänyt
mitään romahtaa.
Harvinaiset kultaisen ruskeat hiukset liukuivat hajallaan kapeilla
tyttöhartioilla, putkahtivat leikinhaluisina ujolle povelle, joka nyt
vartalon alaspäisessä asennossa näytti riippuvan kahtena rypäleenä.
Liukkaat kiiltävät kiharat jatkoivat matkaansa tummalle taljan pohjalle
ja lepäsivät siinä rauhallisina renkaina.
Takan tumman tulisessa valopiirissä loikoili tyttö nuorena, terveenä ja
lämpimänä kuin kultaisena läikähtelevä kesäkuun ilta.
Oudon hyvä oli hänen olla... pitkien, pelottavien, avuttomien tuskien
ja taisteluiden jälkeen.
Ei mitään pahaa ollut nyt pakko ajatella... ei sitä kaikkein
viimeistäkään...
Koko päivän oli hän tutkinut vanhaa suurta runoutta. Hänen piti
päästä utuisista metsälampitunnelmistaan, kitkeä liian haaveellisen
kaunosieluisuuden rikkaruohot ja halpatuoksuiset sananjalat.
Todellisuuden täytyi näyttää hänelle kasvonsa, vaikka ne olisivat
jäätävät kuin Meduusan. Kuinka, kuinka ne olivat vaikeita läksyjä,
nuo ihmiset, pieniä ja suuria arvoituksia ne olivat! Ja kylmiä! Se
ominaisuus oli nuoren mielestä kolkoin ja käsittämättömin... Elää,
olla ihminen, eikä olla lämmin! Hänen tunteensa hulmahtivat kuin nuori
tulinen perhosparvi, joka uskoo kirjaviin kukkasiin. Mutta se sai
pysähtyä. Olivatko heidän kukkasensa värjätyltä paperilappuja... heidän
ketonsa likasta jäätä? Ja kuinka ne kuitenkin huutelivat ja antoivat
merkkejään! Ah, hän oli nyt jo sairas pettymyksistä!
Mutta nyt piti kaiken varmasti muuttua. Hän tahtoi oppia
lukemaan ihmisistä vanhojen viisasten tavalla. Ensin hillitä oma
mielikuvituksensa... hyvä jumala! millaisella vauhdilla se otti ja
antoi. Alituisesti soitteli hänen herkissä korvissaan joku uusi hurman
sävel. Kuiluja, kuiluja! Isien vanha taru kertoi koskenpojasta ja
merenneidosta, jotka sukua ankarasti öisin väijyivät ja tehtyään sille
tuhmia pahojaan, vihreitä silmiään ilkeästi siristäen, itse kuuntelivat
helisevän naurunsa kaikuja...
Kyllä olisi Hellevi varoillaan... Ilkkuen koketeeraisi kylmille... ja
sitten — lentäisi!
Tytön silmät tummenivat... jäivät liikkumattomina hiillokseen ja
huulet värisivät hiljaa... kuinka lentäisi hän niiden luota, jotka
todella olivat sydämiä, mutta niin korkealla, etteivät rakastaneet
häntä...? Niistä hän taisteli... Muistui mieleen sekin opettaja ennen
koulussa. Läksyt harmittivat isompana, olivat luonnottomia... mutta
sen yhden tähden... luki, luki hänen ja muiden tunneille. Ei kestänyt
hänen välinpitämätöntä halveksimistaan ja kun voitti viimein lakkinsa
ja lyyransa... tapahtui se hänen tähtensä... hänelle... ei silloin
millekään muulle koko maailmassa!
Taistelu jalon ihmisen sydämestä oli vaikeinta, mutta myös
luonnollisinta. Kasvamistuskat muuttuivat miellyttäväksi piinaksi
voiton kangastellessa.
Ei, tänä iltana hän ei päästäisi tuskiaan, ne kyllä väijyivät keltaisin
kiilusilmin alla illan rauhan...
Hyvin häijy mato oli palvelus yhteiskunnalle virkaatekevänä
opettajattarena kansakoulussa. Mutta se oli oikeastaan halveksittavin
hänen murheistaan. Ja jälkeen puolenpäivän, kun koulun likasen harmaat
ovet suljettiin, unohtikin hän heti pakollisen kiduttaja-ammattinsa,
joka teki neljä tuntia päivässä sangen kiusallisiksi, mutta ei myöskään
saanut minuuttiakaan enemmän epäilyttäville valistamispyrinnöilleen.
Hänen ruumiinsa oli luotu viinille ja hedelmille ja kohtalo...
Hän naurahti ja hieroi taas sopua kohtalonsa kanssa.
Nyt oli hyvä... väsyneen hyvä... Todellisuus saisi viimeisen kerran
suoda anteeksi, jos hän hetken sentään kutoisi jotakin ihanaa unta...
tai tahtoisi hän tarkemmin imeä hunajan jostain vanhasta muistosta
uudella runouden hedelmöittämällä mielikuvituksellaan.
Hän ummisti suloisen raukeat silmänsä ja kuunteli...
Huoneessa hengitti hiljaa lämmin pimeys... kuin joku suuri, muodoton
hyväntahtoinen hirviö.
Niin saisi olla ikuisiin aikoihin...
Hiljaista ja syvää... hiljaista kuin klassillisen runoteoksen lehtien
ääressä, syvää kuin Hellevin kaihoavassa rinnassa...
Kello löi puoli yhdeksän.
Hellevi hiukan säpsähti.
Oliko kumea lyönti oudon surullinen?
Kuin vanhan muiston kuolinilmoitus.
Mitä se oli?
Ilmaan tulvahti hautakammion havutuoksua, lehahtivat tuulessa kuolleen
kynttilät.
Alta kääriliinojen viittoi valkea käsi.
Kuka kutsui luoksensa?
Äiti.
Suurella liikutuksella kuuli Hellevi kutsun. Äidin luoksi kiiruhtaisi
hän polvistumaan.
Ja äkkiä avautuivat muiston akkunat kuolinkammioon lainehti solisevan
päivän suuri valomeri, haihtuivat havut, kynttilät, paarit ja
kääreliinat.
Huone täyttyi ruusuista ja tauluista, kukkaissilkkisistä sohvista ja
tuoleista, ovissa riippui raskaat verhot ja lattian peittivät pehmeät
matot. Hellevi seisoi pikkutyttönä Kolarilan kartanon pianohuoneessa.
Äiti istui soittimen ääressä ja lauloi, kaareva avokaula taivutettuna
ja katse armaasti tuikkien onnelliselle, kuuntelevalle lapselle.
Näin on Hellevin ainoa muisto äidistä kokonaisuudessaan.
Sinä kesänä, jolloin Hellevi täytti viisi vuotta, oli hänen ankara
isänsä, Kolarilan ylpeä omistaja, ottanut hänet kerran syliinsä nukkein
luota lattialta ja vienyt hänet pianohuoneeseen taulukuvan alle. Kuvaa
oli lasta opetettu nimittämään äidiksi.
Ja isä oli sanonut:
— Tuo kaunis nainen tuolla on äitisi. Hän laulaa kaukana suuressa
kaupungissa hienolle maailmalle. Mutta nyt neljän päivän perästä tulee
hän kotia katsomaan sinua ja minua, oltuaan poissa kaksi vuotta.
Ja isä oli suudellut häntä kevyesti otsalle ja laskenut hänet maahan.
Vielä nytkin oli hän tuntevinaan, kuinka isän pelottava, synkänmusta
parta oli kutittanut häntä nenään.
Ja täynnä uhkuvaa iloa oli hän juossut hyvän ystävänsä, apulaisvaimon
luo, jota tavattomain työvoimainsa tähden kutsuttiin "Massiinaksi",
isän sanoja ilmoittamaan.
Saattoiko Massiina ymmärtää, miten ihmeellistä nyt tapahtuisi koko
maailmalle?
Isona ei Hellevi enään voinut muistaa ydintä ihmettelyn-tunteessaan ja
mitä viisivuotias oli oikeastaan kuvitellut äiti-nimityksellä, mutta
vielä oli hän yhtä innostuneesti juossut lehmikujalle ja ylpein nenin
huutanut naapurin lapsille:
— Mutta nyt äiti tulee kotiin! jolloin isommat lapset vaikenivat
vakavina, sillä he olivat Helleville aina nauraneet, kun tämä muiden
tyttöjen tapaan oli pahimpia kiusapoikia pelottanut:
— Minä sanon äidille!
Hellevin äitiä ei kukaan pienokaisista muistanut.
Oli tullut piioille kiivaat hommat tulisena heinäaikana, ja Massiinaa
pyydettiin lattioita pesemään, johon tämä oli vihasesti murahtanut:
— Onko mulla tässä sitten päiviä ijankaiken riehua!
Hellevi siitä huolestuneena oli väsymättä tyrkyttänyt apuaan, kunnes
vaimo viimein luovuttikin pestyt sylkylaatikot, jotka lapsi sannalla
hieroi uudestaan ja uudestaan, varmana erinomaisesta auttamiskyvystään.
Isä kävi kaupungissa ja tuli kotiin vaaleassa puvussa ja olkihatussa
tuoden hienoja tuliaisia, jotka suuresti kohottivat Hellevin
ihmettelevää juhlatunnelmaa.
Hän rakasti nyt eniten isää, pesuvaimoa ja tulevaa äitiä. Kaikki ne
kiihottivat mielikuvitusta laajenemaan, antoivat elämälle vauhtia ja
vetivät pienen mukanaan suureen ja väkevään. Hellevin liikkuminen
heidän omanaan oli turvallista, hienoa ja suloista. Siinä ympärillä,
suuren taivaan valomeren alla kulki ja hääräsi kyllä muitakin
ihmisiä, joita välistä ihmeesti rakasti eikä yhtään pelännyt, mutta
ulkopuolella ne kuitenkin olivat hänen piiriään ja toisinaan olivat
ne kaikki kauhean epäluotettavia, varsinkin silloin, kun muisti
käärmeet Miihkalin kallioissa, naapurin mustan härän tai Ryöppykosken
kummitustarut. Oli hyvä tietää illan pimetessä lasten kamarissa, että
isä istui seinän takana, isä, jota ei mikään vaara voinut uhata, tai,
että väkevä Massiina vielä viipyi kyökissä. Ja samallaisia korkeimpia
olentoja oli äiti, joka nyt tulisi häntä lisäksi suojaamaan.
* * * * *
Ja nousi vihdoin se päivä, jota edelliset toinen toistaan palavammin
olivat odottaneet: Kolarilan kartanon rouva tuotiin vaunuissa
pääportaitten eteen.
Hellevi, joka siihen asti oli juossut pojanvaatteissa, odotti portailla
valkosessa batistihameessa, hiukset hajalla ja siniset nauhasolmut
ohimoilla.
Isä auttoi äidin maahan, jolloin tämä huomasi Hellevin, huudahti
riemukkaasti, juoksi häntä kohden, painoi kiihkeästi rintaansa ja
kantoi saliin.
Ei ikänä ollut lapsi niin hurmaantunut.
Jokainen solu hänen sydämessään lumoutui ihailemaan äitiä, kaikkea
äidissä.
Äiti oli ääretön valo, onni... uusi.
Hänen kahisevat pukunsa, ruskeat kiharansa, tuikkivat silmänsä,
naurunsa, parfyymituoksunsa: mitään sellaista ei Hellevi ollut ennen
nähnyt eikä kuullut.
Ja tämä olento, sen tunsi hän aivan selvästi, kuului kokonaan hänelle.
Niinkuin äiti puhui, niin lauloivat linnut.
Mitä hän puhui, siitä ei viisivuotias oivaltanut montakaan sanaa.
Vihdoin äiti kysyi:
— Joko kultarusina laulaa?
— Laulaa, vastasi Hellevi.
He menivät pianon ääreen.
Äiti lauloi ensin.
Hellevi muisti hyvin, miten terve lapsi nautti. Sävelet värähtivät sen
sieluun välittömästi sitä suurenmoisesti avartaen, ja ennen kaikkia:
lapsi ei tuntenut mitään kasvamistuskaa.
Sitten piti Hellevin laulaa.
Äiti nyykäytti päätään uudestaan ja uudestaan ja katseli häntä hyvin
tarkasti.
Ja kun hän oli lopettanut, taivutti äiti pehmeän käsivartensa tyttönsä
pienen ruumiin ympäri ja... itki... mutta oli kuitenkin iloisen
näköinen.
— Niin pitää pikkulinnun laulaa ja yhä paremmin ja paljon kukkia sataa
Helleville — noin paljon! sanoi äiti ja levitti käsivartensa.
Taas silitteli hän Hellevin kiharoita, kyyneleet tippuivat silmistään,
mutta yhä hän hymyili! Hänellä oli Valkoset pitkät sormet ja pitkät
kynnet, joita Hellevi katseli erityisellä mielihyvällä, koska hän
alituisesti sai toruja sisäköltä, jos omansa vähänkin kasvoivat.
Isä tuli sisään ja oli aivan toisenlainen kuin ennen, vapaa ja vilkas.
Valkoset hampaat välähtelivät mustasta parrasta: isä nauroi ääneen!
Äiti nousi ylös, pani molemmat kätensä hänen olkapäilleen ja rupesi
puhumaan Hellevistä vieraalla kielellä.
Ja sitten — — seuraavat aamut, päivät ja illat olivat kaikki
kullankimmeltäviä kuin äidin tukka. Eikä Hellevi muita nähnyt kuin
äitiä ja pikkusen isää.
Äidin kanssa laulettiin, poimittiin kukkia, juostiin paljain jaloin
nurmikossa, uitiin ja otettiin auringonkylpyjä rantakallioilla. Välistä
mentiin heinäniitylle ja vietiin työntekijöille virkistyksiä. Äiti
lauloi sielläkin ja väki hurrasi. Kaikki häntä rakastivat.
Hellevi sai uusia hameita ja hattuja itselleen ja koko omaisuuden
nukkeja varten. Nyt kelpasi hänen kulkea naapurilasten keskuudessa ja
lahjoittaa, ei loppunut kotona kallis varasto.
Äiti kertoi Pariisin boulevardien suloisista lapsista ja kuinka he
leikkivät.
Tulisiko muru Pariisiin? kysyi äiti.
Tulisi, vastasi Hellevi hohtavin silmin, syvään hengähtäen...
Kysytäänpä isältä, jos murua niin vaan saa viedä!
Se oli lupaus.
Mutta äkkiä tummeni taivas ja löi salama. Äiti sai jonkun kirjeen, isä
suuttui ja melkein riidellen ottivat he jäähyväiset.
— Mitä minä voin, mitä minä voin! kuuli Hellevi äidin väittävän. Mutta
parin kuukauden perästä olen ainaiseksi täällä.
Äidin lähdettyä oli isä synkkä ja Hellevi itki. Kuinka häntä ahdisti,
ahdisti monta aikaa... oliko siitä hetkestä koskaan lakannutkaan?
Sillä ne vyöryivät hänen ylitsensä, ne suuret turmat yhä tiheämmin,
kuin kammottavat, itkettävät arvoitukset, joiden ratkaiseminen Hellevi
yhä siirsi: ensin äidin, sitten isän kuolema, kartanon kadottaminen, ja
rutiköyhyys, elämä Riston, kasvinveljen kanssa, koulu ja ventovieraat
ihmiset, lauluäänen pitkäaikainen kadottaminen, ylioppilaaksi
taisteleminen ja nyt viimein ja kaikista vaikein... Riston ja hänen
rakastuiksensa ja outo sukusalaisuus, joka aiheutti kihlautuneitten
välttämättömän eron.
Siinä olivat perätysten ne vaikeat seikat, jotka olivat tehneet nuoren
Hellevin araksi, syväksi ja henkeväksi, hankkivat hänelle vapaan pääsyn
maailman-teatterin kulissien taakse ja saivat hänen etsimään lohtua
omasta kehityksestään. Ja minne ei elämä nostanut, sinne nostivat
mielikuvituksen ilmapallot, hän tavoitti päivää valjaisiinsa, oli
useimmiten uskovainen, mutta jumalat vaihtuivat!
Se oli äidin verta.
Hellevi lämpeni taas uudestaan äidistä, hänen tunteensa virtasivat
runona:
— Oi, ainoan muistoni äiti! Sinä lentelit kaukana maailmalla suloisine
lauluinesi, kaukana kotisi, lapsesi, miehesi palveluksesta.
— Ja mitä olet minulle ollut?
— Ikuinen kaiho kauneuteen, oman olentoni loistoon, yli kukkien
kulkemiseen! Elää tenhottuna, itse tenhota, ikäänkuin aina seisoisi
keväässä puhjenneitten omenapuiden alla, syleillä soiton, tuoksujen,
värien ja rakastuneitten käsivarsien... aina, aina!
— Millainen olit?
— Tulvahdus solisevaa aurinkoa, humina etelän öistä, aavistus elämän
tanssivista askeleista, viehättävä nainen!
— Oi, äiti! Olet vereeni sytyttänyt saman kalvavan tulen, joka vetää
minua meriin ja aurinkoihin sinne kauas, kauas, missä miehet ovat
kalpeat, tummat ja tuliset, naiset kuin ikuinen leikki ja laulu.
Hellevi hengitti syvään ja ponnahti joustavasti seisomaan.
Nopeasti sulki hän uuninpellit, meni akkunan luo ja painoi hehkuvan
poskensa kylmään ruutuun, kuunnellen nuoren verensä kevenneitä,
tanssivia rytmejä.