Talvi oli lopussa. Lumi alkoi jo sulaa, ja kadut olivat paikoittain
melkein kuivat. Hiihtoretkien ja luistelun aika oli mennyt, ja sen
sijaan huvittelivat nuoret toisella tavalla. He kävelivät pitkin
kaupungin katuja tai tekivät sunnuntaiaamuina kävelyretkiä Eläintarhaan,
vieläpä joskus Vantaanjoellekin.
Erittäinkin harjoittelivat nuoret ylioppilaskokelaat tätä
kävelyurheilua. Joukossa heitä nähtiin kuljeskelevan pitkin
Aleksanterin- tai Esplanaadinkatuja, innokkaasti keskustellen
arvosanoista, tutkinnoista y. m. Tai seisoivat he katujen kulmissa
tarkastaen ohimeneviä. He kulkivat siinä täydellisesti tietoisina siitä
suuresta merkityksestä, joka heidän työllään ja toimillaan tähän aikaan
oli sekä omaisten että koko suuren yleisön silmissä. Olihan
ylioppilastutkinto jo useampia vuosia antanut aihetta lukemattomiin
väittelyihin ja sanomalehtikirjoituksiin, ilman että se kuitenkaan
millään tavalla oli muuttunut. Se pysyi yhä vieläkin entisellä vanhalla
kannallaan, -- muutamien kauhistukseksi, toisten iloksi.
Arvi oli kirjoittanut itselleen laudaturin kaikissa aineissa paitsi
matematiikassa, joka ei koskaan ollut häntä erityisesti miellyttänyt.
Seuraavissa tutkinnoissa sai hän myöskin korkeimpia arvosanoja, sillä
hänen varmat tietonsa pääsivät näissä nyt täysin näkymään. Hän oli
sitäpaitsi lukenut paljon laveammin kuin monet muut hänen toverinsa ja
oli muutenkin monessa suhteessa heitä kehittyneempi. Kukaan siis ei
ihmetellyt, kun Arvi Eek koulun parhaimmalla todistuksella laskettiin
yliopistoon.
Leeni ja hänen piirinsä seurasivat uteliaalla innolla Arvin kirjoituksia
ja tutkintoja. Leeni oli oikein ylpeä siitä, että heillä oli tällainen
etevä poika seurassaan. Lauri taas oli jo edeltäpäin ollut kovin
innostunut matematiikan kirjoituksesta, sillä hän luuli voivansa laskea
melkein kaikki esimerkit. Vaan huomattuaan näihin tarvittavankin enemmän
tietoja, kuin mitä hänellä vielä oli, hän sitte ei enään välittänyt
muista ylioppilaskirjoituksista.
Hänellä olikin kyllin tekemistä oman koulutyönsä suorittamisessa. Lauri
ei aikonut lukumieheksi eikä myöskään välittänyt loistavista
arvosanoista. Vaan hän tahtoi kuitenkin olla sen verran ahkera, ettei
hänen isänsä tarvitsisi katua, että oli päästänyt hänet Helsinkiin. Ja
kun Lauri jouluksi oli tullut kotiin jokseenkin hyvällä todistuksella
useimmissa aineissa, olivat vanhemmat myös täydellisesti tyytyväiset.
Vaan nyt oli lukuvuosi loppumaisillaan, kevät herätti mieleen
kaikellaisia kesäajatuksia, ja parhaimmallakaan tahdolla ei lukeminen
enään ottanut sujuakseen. Polkupyörät joutuivat liikkeelle ja niitä nyt
näkyi joka paikassa, missä vain tiet olivat edes vähänkin kuivanneet.
Tätä oli Lauri kaiken talvea odottanut. Ja Leenin sekä muiden toveriensa
kanssa he nyt läksivät ajamaan pitkin Kaivopuiston ja Kaisaniemen
sileitä teitä. Ilma oli keveä ja kirkas; tuntui niin ihmeen ihanalta
ajaa eteenpäin aika vauhtia, koskematta jaloilla maahan, ihan kuin
ilmassa! Ei kuulunut muuta kuin hieno, suhiseva ääni vain, ja pitkässä
jonossa sitä sitte ajettiin Kaisaniemestä Töölö-lahden poikki
Eläintarhaan. Ja täällä vasta hauskaa! Puisto metsineen ja vesineen oli
niin kaunis, -- Leenin mielestä tämä muistutti Tuomarilan kesäisiä
päiviä, jolloin he tällä tavoin olivat Laurin kanssa ajaneet pitkät
matkat.
Kesäisiä päiviä maalla ja saaristossa! Niitä nyt odotettiin palavalla
mielellä koulunuorison joukossa.
Arvin ajatukset eivät kuitenkaan ulottuneet niin kauas kuin kesään asti.
Hän odotti vain sitä aikaa, jolloin tutkinnot yliopistossa alkaisivat ja
hän vihdoinkin saisi valkolakkinsa. -- -- -- -- --
Oli kesäinen ilta toukokuun lopussa. Pitkin Aleksanterin katua kulki
joukko ihmisiä yliopistoa kohti ja kokoontui vähitellen sen edustalle.
Muutamat läksivät sisään, toiset seisahtuivat portaille ja toiset taas
jäivät kadulle odottamaan. Siellä täällä seisoi tyttöjä kukkasvihko
kädessä, -- olipa niitä kukkia muutamilla vanhemmillakin. Ihmiset
kulkivat edestakaisin kadulla, pysähtyivät puhuttelemaan tuttaviansa,
katsoivat Nikolainkirkon kelloa ja ihmettelivät, ettei jo tultu sieltä
yliopistosta. -- -- -- -- --
Silloin kuului yht'äkkiä riemuhuutoja, ja juosten tuli joukko
nuorukaisia ja nuoria tyttöjä yliopiston portaita alas. Vanhemmat,
sisaret, veljet ja tuttavat kiirehtivät vastaan etsien omaisiaan nuorten
joukosta. Kukkavihot kiinnitettiin rintaan, onnea toivotettiin.
Vaan nuorille tässä ei ollut aikaa sen pitempiin puheisiin. Heillä oli
kiire, kova kiire, ja riemulla sitä nyt juostiin pitkin Aleksanterin
katua "pasaassiin". Sieltä olivat valkolakit lyyryineen jo pari päivää
ennemmin tilatut. Nyt sitä oikein tunkemalla käytiin sisään, pistettiin
uusi lakki päähän, katsottiin sivumennen kuvastimeen ja lähdettiin
uudestaan ulos.
Sinne olivat ystävät ja tuttavat kokoontuneet käytävä ihan täyteen. Ja
joka kerta kuin uusi tulokas valkolakkineen taas astui ulos,
koroitettiin raikas eläköönhuuto. Ystävät ja tuttavat ympäröivät
onnellisen nuorukaisen tai tytön ja onnittelivat häntä. Nyt sitä
kysyttiin ääniä ja arvosanoja, nyt sitä ihailtiin uutta lakkia ja
laskettiin, montako oli kukkavihkoa.
-- Jopa se sinua somistaa! -- Eikö tunnu kovin hauskalta? -- Mahdat olla
onnellinen! -- kuului ääniä heidän ympärillään. Ja nuoret eivät
joutuneet vastaamaankaan kaikkiin onnentoivotuksiin ja kysymyksiin.
Vähän syrjässä seisoi siinä myös Arvi, valkolakki päässään. Hänen
ympärilleen oli kokoontunut joukko tovereita sekä Leenin koko seura, ja
näiden joukossa oli myös Aini. Edellisenä päivänä oli hän tullut
Helsinkiin ottamaan lähempiä tietoja jatko-opistosta ja ollakseen mukana
Arvin ylioppilasjuhlassa, niinkuin kesällä oli päätetty.
Aini katseli Arvia ja tätä suurta riemua ympärillään. Arvi oli
onnellinen, hän oli päässyt toivonsa perille. Ja Aini tunsi, kuinka
hänkin sydämestään iloitsi Arvin kanssa. Ja kaikki nuo toiset
ylioppilaat, kuinka onnellisilta hekin näyttivät! Hän näki heidän
joukossaan tyttöjäkin, kukkavihot rinnassa ja riemusta loistavin silmin
kantoivat he valkolakkinsa.
Ja Ainin sydämessä nousi yht'äkkiä halu päästä heidän joukkoonsa. Oi,
jos hänkin voisi! Ja miksei? Oliko hän sitte kaikkia noita muita
huonompi? Hänellä oli kuitenkin niin palava halu oppimaan ja lukemaan ja
tutkimaan!
Tämähän olisi suora tie siihen opintarhaan, johon hänen mielensä paloi,
sen kautta hänelle avautuisi vapaa tie mille alalle hyvänsä vaikuttamaan
isänmaansa ja kansansa hyväksi. Äsken oli hän vapisevin polvin seisonut
siinä yliopiston portailla eikä uskaltanut mennä sen ylemmä, -- silloin
olisi hänellä täysi oikeus siihen, silloin pääsisi hänkin osalliseksi
siitä, mistä kaikki nuo muut ja Arvikin. Silloin saisi hän seisoa siinä
ainoastaan valitsemassa mitä mielensä teki, mitä hänestä oli jalointa ja
parasta.
Hän oli kuullut jatko-opistossa voitavan asettaa luvut niin, että kahden
vuoden perästä saa suorittaa ylioppilastutkinnon. Jos hänkin rupeaisi
tätä todella ajattelemaan! Entä jos hänkin voisi samalla kuin Laurikin
painaa ylioppilaslakin päähänsä!
Olikohan tämä turhamaisuutta, pintapuolisuutta, pyrkiä valkolakkia
saavuttamaan? Sitä hän ei uskonut, sitä hän ei voinut uskoa, hän tunsi
vaan vastustamattoman halun nyt heti ryhtyä siihen ja sitte kaikin
voimin tehdä työtä tuon valkolakin voittamiseksi. -- -- -- -- -- --
Seuraavana päivänä läksi Aini ottamaan selkoa jatko-opiston luvuista ja
vaatimuksista. Kaduilla oikein vilisi valkolakkeja, ja Aini näki siinä
useita naisylioppilaitakin. He näyttivät muutamat niin kovin
lapsellisilta, -- käsittivätkö he todellakin mikä suuri merkitys heidän
ylioppilaslakillaan oli? Moni piti sen ehkä vaan merkkinä siitä, että
hän nyt oli koulunsa ja läksynsä lopettanut. Vaan hänelle se tulisi
olemaan jotakin paljoa enemmän. Hän tulisi sen pitämään kalliina
todistuksena oikeuksistaan ja velvollisuuksistaan ylioppilaana ja
kehoituksena pyrkimään eteenpäin sillä valon tiellä, jolle hän sen
kautta oli elämänsä pyhittänyt.
Minne tämä tie hänet veisi? Hän ei sitä vielä varmaan tiennyt. Vaan
taaskin kangasti hänen mielessään avara, valoisa koulusali, jossa hän
saisi puhua kansan nuorille. Kun hän vaan ensin pääsisi ylioppilaaksi ja
saisi laajentaa tietojaan, niin kyllä hän sitte kerran kiitollisuudella
antaisi takaisin mitä oli saanut, palkitsisi vanhempiaan, opettajiansa,
isänmaatansa. -- -- -- -- -- -- -- --
Illalla kokoontui kauppias Bergströmin luo, jossa Ainikin asui, koko
Leenin seura, jotta sitte mentäisiin asemalle Elsaa vastaan. Hän oli
edellisenä päivänä päättänyt koulunkäyntinsä ja vanhemmiltaan saanut
luvan kohta lähteä Helsinkiin, ollakseen hänkin mukana Arvin
ylioppilasjuhlassa. Vaaleassa kesäpuvussaan näytti hän niin sievältä,
että moni loi katseensa häneen, kun hän iloisena ja herttaisena seisoi
rautatien edustalla toveriensa ympäröimänä. Hänellä oli hiukset
ylöspantuina ja pitkät hameet, -- kuinka hän näyttikin suurelta ja
kuinka sievä hän oli, ajatteli Arvi, kävellessään Elsan vieressä
asemalta.
He läksivät nyt kaikki Leenin pyynnöstä heidän luokseen illalliselle ja
samalla viettämään seuran eroamishetkeä. Aini ja Elsa olivat nyt ensi
kerran mukana tässä Leenin seurassa, josta he olivat kuulleet niin
paljon. Ja Ainin täytyi oikein ihmetellä sitä hauskaa yhteishenkeä, joka
siinä vallitsi, niin erilaisista piireistä kuin tämän seuran jäsenet
olivatkin. Sen oli varmaankin aikaansaanut tuo Leenin luontainen
käyttäytyminen kaikessa ja hänen yksinkertainen sydämellisyytensä, --
tuumi Aini nähdessään Leenin esiintyvän ystävällisenä ja herttaisena
kaikkia kohtaan.
Leenillä oli taaskin uusi tuuma, ja siitä tässä nyt toverien kesken
keskusteltiin. He aikoivat nimittäin kesällä lähteä oikein pitkälle
polkupyörämatkalle, ensin pitkin Suomen rannikkoa aina Ouluun asti ja
sitte takaisin sisämaan kautta.
Lauri ja Leeni olivat Suomen kartta edessään laatineet
matkasuunnitelman, joka nyt näytettiin tovereille. Muutamat sen
hyväksyivät, vaan toiset taas tiesivät hauskempia teitä, ja vilkas
keskustelu syntyi nyt sopivimmasta matkasuunnitelmasta. Ja sitte
puvuista! Pojilla niistä ei ollut suuria huolia, vaan tytöillä sitä
enemmän, jotta puvut saataisiin sekä sieviksi että mukaviksi.
Ja sitä paitsi oli heillä vielä toinenkin huoli. Laskisivatko
vanhempansa heidät tuolla tavalla omin päinsä kulkemaan halki koko
Suomenmaan? Vaan siihen tiesi yksi tovereista neuvon. Hänen vanhempi
veljensä ja sisarensa aikoivat hekin lähteä tuollaiselle
polkupyörämatkalle. Jos he pyytäisivät heidät mukaansa ikäänkuin
suojaksi, niin kyllä varmaan vanhemmat eivät kieltäisi.
Ja tällä tavoin saisi ainakin osa heidän seurastaan taaskin viettää
yhteisiä kesäisiä päiviä, siksikuin ensi syksynä taas Helsingissä
yhdyttäisiin.