Joulu oli mennyt menojaan ja Lauri joululoman jälkeen lähtenyt takaisin
kouluun. Elsa-serkku oli myöskin pienen sisarensa kanssa käynyt enonsa
luona ja virkeällä mielellään tuonut iloa ja riemua syksyn aikana niin
hiljaiseen Tuomarilaan. Hän oli kaikkein mielestä kuitenkin käynyt vähän
hiljaisemmaksi kuin ennen, -- vaan olipahan jo kohta täysikasvanut
tyttö.
Laurin kanssa olivat he nyt ruvenneet paljon paremmin sopimaan, niin
että hyvinkin viihtyivät toistensa seurassa mäenlaskuissa ja
hiihtoretkillä ympäri Tuomarilan metsäisiä rantoja.
Lauri olikin kaikin puolin kehittynyt parempaan, ja vanhemmat kiittivät
tästä uusia parempia kouluoloja Helsingissä. Myös Aini näki ilolla
veljensä käytöksen muuttuneeksi. Vaan kun hän kuuli Laurin kertovan
Leenistä, hänen seuroistaan y. m., ymmärsi hän kohta syyn siihen.
Aini oli käynyt entistään ehkä vieläkin totisemmaksi, vaikkei hän
kuitenkaan ollut niin alakuloinen kuin syksyllä. Hän ei enään istunut
itsekseen omissa mietteissään, vaan oli ruvennut niin kovin ahkeraksi.
Kuten ennen otti hän kyllä osaa kaikkiin taloudellisiin töihin, vaan kun
hänellä oli vähänkin vapaata aikaa, istui hän ahkerasti lukemassa. Hänen
omaisensa ihmettelivät usein, että hän viitsi tuollaisia ikäviä
koulukirjoja, historioita ja kielioppeja tutkia. Eiköhän olisi ollut
parempi lukea kaunokirjallisuutta ja muita enemmän kehittäviä kirjoja,
nyt kun hän jo oli koulunsa päättänyt? Aini tähän tavallisesti ei
vastannut mitään; hänellä oli omat tuumansa. vaikkei hän vielä tahtonut
niistä puhua.
Vaan kun joulun jälkeen kaikki olivat lähteneet pois ja olot
Tuomarilassa taas joutuneet vanhoilleen, päätti Aini tehdä täyttä totta
tuumastaan ja puhua siitä vanhemmilleen. Eräänä sopivana iltana hän sen
sitte tekikin.
Hän olisi tahtonut ensi syksynä päästä Helsinkiin, jatko-opistoon, hän
aikoi opettajattareksi!
Tuomari ja hänen rouvansa seisoivat hämmästyneinä. He eivät koskaan
olleet edes aavistaneetkaan, että Ainilla olisi minkäänlaisia ajatuksia
sinnepäin.
Aini, joka aina oli ollut niin hiljainen ja tyytyväinen, niin kotiinsa
ja vanhempiinsa kiintynyt ja niin kaikin puolin käytännöllinen ja
taloudellinen! Hän oli nyt muuttanut mielensä, hän nyt ei enään
viihtynyt kodissaan, vaan tahtoi sieltä pois. Eikö hänellä sitte ollut
hyvä olla kodissaan? Ja kuka sitte jäisi vanhempien luo, isän ja äidin
avuksi?
Ainin sydäntä kirveli. Hän oli todellakin kotiinsa ja vanhempiinsa hyvin
kiintynyt, ja ajatus jättää heidät yksin vanhoiksi päiviksi vaivasi
häntä suuresti. Hän oli sentähden miettinyt keinoa tämän asian
järjestämiseksi ja puhui siitä nyt vanhemmilleen.
Löytyi niin monta varatonta nuorta tyttöä, jotka lopetettuaan koulunsa
mielellään tahtoivat päästä johonkin kotiin maalle taloutta oppimaan
sekä olemaan emännälle avuksi ja seuraksi. Jos he ottaisivat jonkun
tuollaisen Tuomarilaan, niin voisi hän olla heille Ainin sijassa
sill'aikaa kuin hän oli poissa, -- loma-ajoiksi hän kyllä aina tulisi
kotia. Tämän kautta he varmaankin tekisivät hyvän työn ja auttaisivat
jotakin köyhää nuorta tyttöä, joka olisi heille tästä kiitollinen.
Vanhemmat myönsivät tämän kyllä; vaan kuitenkaan he eivät voineet sitä
mielessään sulattaa, ettei Aini ollut tyytynyt kotioloihinsa vaan pyrki
hänkin ulos maailmalle. Sekä tuomari että hänen rouvansa hyväksyivät
kyllä uuden ajan mielipiteet naisen oikeudesta antautua sille uralle,
johon hänellä oli taipumusta. Vaan he eivät kuitenkaan koskaan olleet
ajatelleet, että Aini antautuisi muulle kuin omalle kodilleen. Ja he
toivoivat heiltä jäävän jälkeensä niin paljon, ettei Ainin koskaan
tarvitsisi minkäänlaista puutetta nähdä, vaikka hän jäisikin ihan yksin
maailmaan.
Vaan sitä he eivät kuitenkaan uskoneet tapahtuvan, sillä Aini oli heidän
mielestään ikäänkuin luotu rouvaksi, oman kodin helläksi hoitajaksi. He
tiesivät myöskin monen nuoren tuomarinapulaisen, joita talven kuluessa
oli ollut Tuomarilassa, katsoneen Ainiin. Vaan tämä ei ollut niitä
huomannutkaan, hän oli vaan kulkenut omaa tietään omissa ajatuksissaan.
Ja nyt he ymmärsivät syyn siihen. Se oli uuden ajan henki, joka oli
päässyt häneenkin juurtumaan. Se oli saattanut hänet unohtamaan
velvollisuutensa vanhempiansa ja kotiansa kohtaan tuon halun tähden
päästä ulos maailmaan, -- muka kehittymään.
Ja äiti oli kuitenkin kaikella tavoin koettanut opettaa tytärtään
panemaan arvoa kotiin ja sen tehtäviin ja rakkauden lujilla siteillä
koettanut kiinnittää hänet siihen. Nyt nämä siteet eivät olleet sen
lujempia kuin että Aini ne katkoi ja riisti itsensä vapaaksi.
Niin, hän mahtoi sitte koettaa tätä uutta vapautta, -- kun kerran hänen
mielensä teki pois, niin he eivät tahtoneet häntä pidättää. Kyllä he
tarkoittivat hänen parastaan ja hänen onneaan, vaikka he olisivat
toivoneet hänen löytävän sen omassa kodissaan.
Aini kärsi syvästi siitä, etteivät vanhemmat häntä ymmärtäneet. Vaan hän
ei voinut tätä heille sen lähemmin selittää. Se oli hänelle tullut
ikäänkuin luonnon vaatimana, tämä halu päästä täältä kotoa kehittymään
ja oppimaan, jotta hän sitte voisi jotakin elämässään toimittaa.
Opettajain kehotukset koulussa ihmisen velvollisuudesta kehittämään
sielunlahjojaan, Arvin innokkaat sanat isänmaasta ja kaikkea uhraavasta
työstä sen hyväksi, -- kaikki oli hänessä herättänyt tämän halun.
Se oli sitte kasvanut päivä päivältä syksyn yksinäisyydessä. Ja sen
jälkeen kuin hän joulun edellä oli käynyt Elsan luona, oli se hänelle
tullut yhä selvemmäksi: hänen täytyi päästä oppimaan ja kehittymään.
Sillä sitä hän ei voinut kotona, vaikka hän kuinkakin koettaisi.
Taloudelliset toimet ottivat täällä melkein kaiken hänen aikansa. Ja
hänellä olisi kuitenkin ollut niin äärettömän paljo luettavaa ja
tutkittavaa ja opittavaa. Ja sitä paitsi oli niin paljo, jossa hän olisi
tarvinnut jonkun opettajan neuvoa ja johtoa. Eikä hänellä täällä ollut
ketään, jonka puoleen voisi kääntyä sellaisissa asioissa.
Sunnuntaikoulutyönsä oli silloin ollut hänen lohdutuksenaan, vaan ei
sekään häntä tyydyttänyt. Hän tunsi oman kykenemättömyytensä niin kovin
suureksi. Hänen luokseen oli Tuomarilan tupaan kokoontunut joukko
lapsia, joille hänen nyt tulisi opettaa sisälukua, kirjoitusta ja
muitakin opinalkeita sekä puhua Jumalasta ja isänmaasta. Vaan hänen oli
ollut niin kovin vaikea siinä päästä mihinkään järjestykseen, asettua
kaikkien kannalle sekä saada pienimmätkin käsittämään opetustaan. Lasten
sydämet hän kyllä pian oli voittanut, vaan hän ei mielestään
opetuksessaan päässyt juuri minnekkään.
Tämä masensi hänen mielensä. Vaan se herätti samalla hänessä halua
kehittää itsensä oikein hyväksi opettajaksi, joka todellakin voisi
jotakin aikaan saada. Ja sitä hän varmaan voisi, jos vain pääsisi
Helsinkiin, pääsisi jatko-opistoon oppimaan. Hän oli kuullut eräältä
toverilta, joka jo kävi jatko-opistoa, kuinka opetus siellä oli niin
kehittävää ja jalostuttavaa.
Ja sitä juuri hänkin kaipasi, hän tahtoi kehittyä jaloksi ja hyväksi.
Sitte hän voisi tehdä jotakin isänmaan siunaukseksi, -- Arvi saisi vielä
nähdä, että hänkin oli voinut toteuttaa niitä aatteita, jotka kerran
olivat heitä yhteisesti innostuttaneet.
Hän kirjoitti nyt tovereilleen Helsinkiin pyytäen tietoja jatko-opiston
vaatimuksista y. m. Kun hän oli käynyt yksityistä tyttökoulua, täytyi
hänen ensin suorittaa tutkinto päästäkseen sinne, ja hänen oli sentähden
muutamissa aineissa vähän lisää luettava.
Tähän hän nyt ryhtyi täydellä todella. Sillä siinä suhteessa hän aina
oli ollut kunnianhimoinen eikä tahtonut olla muita huonompi. Hän luki
ahkerasti, vaan kuitenkaan hän ei laiminlyönyt taloudellisia
velvollisuuksiaan tämän lukemisensa tähden. Päinvastoin koetti hän vielä
entistä enemmän olla äidilleen avuksi ja isän seurana. Hän koetti
työssään ja toimessaan esiintyä iloisena ja tyytyväisenä. Ja tämä
onnistuikin hänelle paremmin nyt, kun hänen mielessään kangasti tuo uusi
elämän ura, jota hän pian saisi alottaa ja jolla hän vielä saavuttaisi
jalon elämäntarkoituksen. Ja hän lupasi itselleen, etteivät hänen
vanhempainsa koskaan tarvitsisi katua, että he, vaikka
vastenmielisestikin, olivat antaneet tyttärensä seurata omaa haluansa.
Arvia ja Elsaa Aini aluksi ei tahtonut ajatella, -- hän ei olisi sitä
voinut ilman katkeruutta.
Vaan kun Elsa joulun jälkeen kirjoitti Ainille uskoen hänelle kaikki
nuoren sydämensä ajatukset, niin Aini ei voinut muuta kuin
ystävällisesti, melkeinpä hellästi vastata tähän kirjeesen. Ja samassa
tunsi hän, kuinka entinen katkeruus vähitellen alkoi poistua. Ja pian
huomasi hän pitävänsä Elsa-serkusta vielä enemmän kuin ennen.
Arvi oli Elsan kirjeissä pääajatuksena, ja Aini näki ilolla, kuinka
heidän suhteensa oli tehnyt Elsan mielen syvemmäksi ja vakavammaksi. Hän
kyllä ei vielä itsetietoisesti käsittänyt tätä suhdetta, vaan pian oli
se hänelle kyllä selviävä. Ja silloin varmaankin sekä Arvin että Elsan
tosionneksi, -- ajatteli Aini.
Helsinkiläisiltä tovereiltaan Aini myöskin talven kuluessa oli saanut
pari kirjettä. Leeni kun oli Laurilta kuullut Aininkin tulevan sinne
Helsinkiin ensi syksynä, oli riemulla kirjoittanut hänelle pitkän
kirjeen, kertoen seurastaan ja kaikenlaisista tuumistaan. Hän toivoi
Aininkin kohta liittyvän heidän seuraansa, -- se hänen kauttaan
varmaankin tulisi edistymään, Aini kun oli niin viisas ja vakava
kaikissa.
Ja sitte oli Leenillä ollut vielä toinenkin asia, jonka hän tahtoi
Ainille uskoa, vaikkei hän vielä ollut siitä kenellekään muulle puhunut.
Hän oli nimittäin ajatellut, että koska heillä oli niin avara asunto ja
aivan tarpeeksi huoneita, niin olisi sopinut kovin hyvin, että Aini ja
Lauri tulisivat sinne heille asumaan ensi syksynä. Eikö se olisi ihmeen
hauskaa? He olivat aina Väinön kanssa olleet niin yksin, kun isällä aina
oli ollut paljon kauppatoimia. Ja sentähden olisi Ainin ja Laurin seura
heille niin kovin tervetullut. Hän, Leeni, saisi sen kautta kerran mitä
koko elämänsä aikana oli kaivannut, vanhemman, hellän sisaren. Ja Laurin
ei enään tarvitsisi asua vieraiden ihmisten luona, vaan saisi olla
siellä heidän kanssaan aivan niinkuin omassa kodissaan. Kun Ainilla vaan
ei ollut mitään sitä vastaan, niin hän kyllä puhuisi isän kanssa ja
asettaisi kaikki kuntoon ensi syksyksi.
Aini hymyili mielessään Leenin innolle ja mietti ensin vähän tätä
asiata, ennenkuin hän sitä vanhemmilleen ehdotti. Olisikohan se oikein
viisasta antaa Laurille tilaisuutta aina oleskelemaan yhdessä Leenin
kanssa? Vaan sitte hän ajatteli yhteiskouluja. Siinähän seurustelivat
pojat ja tytöt toistensa kanssa yhteisessä työssä ja toimessa. Ja tämä
oli varmaankin tehnyt Leenin käytöksen niin suoraksi ja luonnolliseksi.
Pian haihtuikin koko hänen pelkonsa. Olihan Aini sitä paitsi itse siinä
pitämässä huolta veljestään, -- hän oli alkanut tuntea itsensä niin
kovin viisaaksi ja kokeneeksi tällaisissa asioissa.
Tätä vastaista elämätään ajatellessaan kävi Aini mieleltään yhä
iloisemmaksi, ja hän jatkoi sekä taloudellisia toimiaan että omia
lukujaan entistä suuremmalla innolla ja ahkeruudella.
Myös vanhemmat huomasivat tämän ilokseen. He alkoivat vähitellen
sydämessään myöntää Ainille oikeuden päästä opintojaan jatkamaan,
nähdessään hänen suuren sekä luku- että kouluintonsa. Hän oli nimittäin
ruvennut lastensa kanssa koulua pitämään useampia päiviä viikossa,
ennättääkseen heille jotakin opettaa, ennenkuin hänen tuli lähteä pois.
Opettaminen kävi häneltä jo helpommin ja hän kiintyi yhä enemmän tähän
koulutyöhönsä.
Vaan samalla kävi hänelle yhä selvemmäksi, että häneltä itseltään vielä
puuttui niin äärettömän paljon, että hänen täytyi saada oppia ja tutkia
vielä paljon enemmän ja paljoa syvemmin. Hän tahtoi nyt lähteä itselleen
hankkimaan enemmän tietoja, ja sitte hän tulisi takaisin jakamaan muille
mitä itse oli saanut.
Silloin olivat nämä hänen ensimmäiset pienet oppilaansa luultavasti jo
muissa kouluissa eikä hän enään heitä tulisi opettamaan Tuomarilan
tuvassa. Vaan jossakin suuressa, valoisassa koulusalissa tahtoi hän
nuorisolle puhua, opettaa heitä rakastamaan kaikkea mikä oli hyvää ja
jaloa, kaikkea, mitä hän nyt itse aikoi lähteä oppimaan. -- -- -- -- --
Näissä ajatuksissa ja tulevaisuuden toiveissa kului talvi Ainille
nopeasti. Kevät alkoi jo suurin askelin lähestyä, herättäen uutta elämää
jokaikiseen luonnon pienimpäänkin sopukkaan ja tuoden mukanaan uutta
työtä ja uusia toimia.
Tuomarilassa olivat kevät-työt alkaneet ja myöskin Ainilla oli siinä
paljon toimimista. Tuomarilan koko avara asunto oli pitkän pimeän talven
jälkeen taas saatettava valoisaan kevätpukuunsa. Ikkunat otettiin pois,
niin että raittiit kevättuulet taas saivat puhaltaa pois koko talven
tomun. Huonekalut kannettiin ulos verannalle ja puhdistettiin suurella
huolella. Salin hienot tummanpunaiset sohvat ja tuolit peitettiin
valkoisilla päällyksillä voidakseen kestää kesäauringon säteitä. Ikkunat
olivat kaiket päivät selkiselällään, -- oikein siinä nauttien hengitti.
Ainista tuntui kaikki niin raittiilta, niin keveältä ja valoisalta.
Kuinka hän olikaan voinut istua alakuloisena ja synkkänä, kun hän
kuitenkin oli tiennyt kevään taas tulevan? Kuinka hän olikaan voinut
olla tyytymätön ja kiittämätön Jumalaa ja vanhempiansa kohtaan?
Hän oli liian paljon ajatellut omaa itseänsä ja antautunut omille
ajatuksilleen, -- hän tiesi, että hänellä oli taipumus juuri tällaiseen
syventymiseen omaan itseensä. Vaan ehkä hän sen kautta pääsisikin kerran
oikein täyteen selvyyteen, -- hän jo tunsi kuinka se ikäänkuin
kevättuulen kanssa riemuiten puhaltaisi hänen sydämeensä.