Oli kokoonnuttu Pohjoissatamaan, josta sitte aijottiin pienellä
höyrylaivalla lähteä eversti Eek'in huvilaan. Pari päivää sitte olivat
eversti ja hänen rouvansa palanneet ulkomaamatkaltaan, ja he tahtoivat
nyt, niinkuin Arvi oli toivonut, pitää pienen juhlan hänen
ylioppilastutkintonsa johdosta.
Siinä istuivat koko Leenin seura, muutamia Arvin tovereita sekä Aini ja
Elsa, kaikki mitä iloisimmalla tuulella. Ilma oli ihana, ja
iltapäiväaurinko loisti kirkkaasti sinisille laineille, kun pieni
höyrylaiva lippuineen kiiti eteenpäin saarien ja salmien välitse.
Everstin huvila sijaitsi tunnin matkan päässä satamasta pienellä
saarella, jonka toisella puolella aava meri avautui. Kuusien ympäröimänä
kohosi se kallioiselta rannalta ja näkyi tornineen, huippuineen kauas
merelle.
Laivan lähestyessä saarta nousi nuorison mieliala yhä iloisemmaksi.
Huvila näytti heistä kauniilta satulinnalta, ja he olivat kuulleet, että
linnassa tänä iltana tulisi oikein tanssiaiset. Useat heistä olivatkin
sentähden pukeutuneet vaaleisiin kesäpukuihin. Ja muutama valkolakki yhä
lisäsi kesäistä mielialaa nuorten keskellä. He olivat äskettäin
lopettaneet lukukautensa läksyineen ja probleemeineen ja odottivat nyt
kesää sekä illan juhlaa hilpeällä mielellä.
-- Tämä kuuluu olevan myöskin jäähyväisjuhla Esterille, tiesi Leeni
kertoa. Hän muutaman päivän perästä lähtee pariksi vuodeksi ulkomaille.
Ester on nimittäin kaiken talvea ollut hyvin heikko, ja sentähden
tahtovat vanhemmat hänen viipymään siellä etelässä jonkun aikaa
vahvistumassa.
-- Onnellinen tyttö! Päästä Italiaan oleskelemaan siellä ihanissa
lämpöisissä etelämaissa, sepä vasta olisi jotakin erinomaisen hauskaa,
lausui eräs tovereista.
-- Mitä hauskaa se olisi, vastasi Leeni. Eihän kuumuus ole mitään niin
erinomaisen suotavaa, -- luulen, että se olisi hyvinkin esteeksi
esimerkiksi polkupyöräajelulle. Ennen oleskelen minä omassa kylmässä
maassani ja nautin talvella luistelemisesta ja hiihtoretkistä, --
kaikesta tästä saa nyt Ester luopua.
-- Mitä tässä nyt puhutte talvesta, kun ollaan keskellä kauniinta kesää,
sanoi Elsa katsellen ihastuksella ympärilleen. Hän ei ollut koskaan
oleskellut saaristossa, ja sen vaihteleva luonto kalliosine saarineen
tai viheriöitsevine rantoineen vaikutti elävästi hänen mieleensä.
-- Mutta katsokaa toki noin komeata huvilaa, huudahti samassa Lauri,
joka ensiksi oli huomannut huvilan tornien vilahtavan puiden väliltä.
Tuollaisen aijon minäkin kerran itselleni rakentaa johonkin tänne
saaristoon aavan meren rannalle. -- Näissä lahdissa mahtanee löytyä
mainioita kalapaikkoja, lisäsi hän sitte ja katseli tutkien ympäröiviä
vesiä.
Laiva kulki nyt pientä salmea suoraan rantaan, jossa eversti Eek'in
huvila sijaitsi. Molemmin puolin rantasiltaa oli asetettu lippuja ja
niiden väliin köynnöksiä, jotka muodostivat ikäänkuin kunniaportin. Itse
huvila oli myöskin köynnöksillä koristettu, ja sisäänkäytävään oli
ripustettu kukkasista sidottu lyyry, -- sen oli Ester päivän kunniaksi
sinne toimittanut. -- -- -- -- --
Tuli ilta saaristossa niin täynnä iloa ja onnea, ettei Arvilla ja
Esterillä koskaan sitä ennen. Arvi oli isäntänä ja Ester emäntänä, --
vanhemmat kulkivat vaan tyytyväisinä katsellen nuorten iloa. Pöydille
oli asetettu koreja täynnä kaikenlaisia hedelmiä, joita eversti oli
tuonut mukanaan ulkomailta, ja muitakin herkkuja tarjottiin leikkien ja
tanssien välillä. Everstin rouva soitti itse tanssin toisensa perästä.
Kaikista tuntui niin erinomaisen lystiltä pyöriä täällä avarassa,
suuressa salissa, jonka ikkunoista viileä kevätilma virtaili sisään. Ja
sitte illallinen ulkona verannalla taikalyhtyjen loisteessa ja meri
siinä edessä niin punertavan kirkkaana ilta-auringon hohteessa! Oli
ikäänkuin juhla tuolla ulkona, ja juhla oli myöskin nuorten mielessä.
Eräs tovereista esitti maljan ylioppilaslakille ja erittäinkin Arvin, ja
tämä vastasi lämpimin sanoin. Hän puhui ylioppilaan pyhistä
velvollisuuksista mikäli hän ne oli käsittänyt, puhui valosta ja
vapaudesta, kansasta ja isänmaasta. Hän lausui kiitoksensa koululle ja
kodille, vanhemmille, opettajille ja tovereille. Ja vihdoin kiitti hän
myöskin pientä ystäväpiiriä Tuomarilan kesäpäiviltä, jonka suojassa hän
viime aikoina oli kehittynyt ja jossa niin sanoakseen hänen elämänsä
kevätaurinko oli noussut.
Kaikki olivat liikutetut, ja kun hän lopetettuaan läheni vanhempiansa,
syleilivät he häntä sydämellisesti.
-- Mistä oletkin oppinut tuolla tavalla puhumaan, poikaseni? kysyi
eversti häneltä. Sehän oli paljon parempi kuin mitä isäsi ennen muinoin
nuoruudessaan osasi puhua, vaikka hänkin oli tunnettu kauniista
sanoistaan.
Sillä välin olivat toiset pojat vetäytyneet vähän syrjään miettimään
puhetta myöskin Esterille. Tämä oli koko illan ahkerasti pitänyt huolta
siitä, että tovereilla kaikin puolin olisi hauska.
Ester oli talven kuluessa kasvanut vieläkin pitemmäksi ja oli ainakin
vanhempien mielestä käynyt niin kalpeaksi. Vaan tänä iltana oli hänellä
kuitenkin punaa poskillaan ja oli niin erittäin kaunis hienossa
parisilaisessa puvussaan. Toverit ihailivat hänen arvokasta, hienoa
käytöstään, -- oli aivan kuin olisi hän jo kauan aikaa ollut mainio
taiteilija, arveli Leeni.
Väinö oli kuullut Esterin ulkomaille lähdöstä syvällä surulla. Tulisiko
hän nyt kadottamaan Esterin? Tulisiko tämä kaiken sen rinnalla, jota hän
siellä ulkomailla saisi nähdä, unohtamaan kotimaansa, hänet ja kaikki
mitä heillä tähän saakka oli ollut yhteistä? Ja saisiko hän tämän
jälkeen enää koskaan olla hänen uskottunsa, hänen ystävänsä? Ester
tulisi jäämään sinne pitkäksi ajaksi, hän ehk'ei enään tuntisikaan
Väinöä, kun sitte kerran tulee takaisin.
Vaan yht'äkkiä nousi toivo taas hänen rintaansa. Vuoden perästä oli
hänkin ylioppilas, ja isä oli luvannut, että hän silloin saisi hänen
kanssaan lähteä ulkomaille, kun hän itse aikoi kauppa-asioissa matkustaa
sinne. Ehkä hän samalla pääsisi Italiaankin ja tapaisi Esterin siellä!
Ehkä hän tämän kanssa yhdessä saisi kulkea siellä omin silmin näkemässä
kaikkea, mitä he täällä ainoastaan kuvissa olivat ihailleet! Ja
sillaikaa kun hän tätä odotti, niin Ester ehkä joskus kirjoittaisi
hänelle sieltä, -- hän aikoi sitä tänä iltana Esteriltä pyytää. Ja hän
kyllä puolestaan muistuttaisi Esteriä kotimaasta ja heidän yhteisistä
riennoistaan.
Näiden iloisten ajatusten valtaamana rauhoittui hänen mielensä taas,
pienessä puheessa, jonka hän kaikkien toverien puolesta nyt piti
Esterille, puhkesi hänen sydämensä tunteet ilmi toivorikkaihin sanoihin.
Ja kun sitte vihdoin eversti itse piti nuorille puoleksi leikillisen
puheen, kohosi mieliala korkeimmilleen. Päivän sankarit, nuoret
ylioppilaat, kannettiin riemuiten ympäri salia, ja yhteisellä laululla
päätettiin vihdoin iloinen juhla.
Myöhään illalla läksivät sitte useimmat vieraat laivalla takaisin,
vieläkin muutaman jäähyväislaulun kaikuessa. Toiset jäivät vielä
huvilaan, aikoen vasta seuraavana päivänä palata kaupunkiin. Nuorilla ei
vielä ollut halua levolle, vaan Arvin johdolla läksivät he toiselle
puolen saarta rannalle, jonka korkeilta kallioilta näköala oli laajin.
Mahtava olikin kuva, joka kesäyön kirkkaudessa levittihe heidän
silmiensä eteen. Länteenpäin avautui meri suurena ja avarana, vielä
äsken laskeneen auringon punertamana. Toisella puolella näkyi saaria
tuhansittain, muutamat paljaina ja kallioisina, toiset taas alkavan
kesän vaaleassa puvussa.
Nuoret seisoivat hetkisen ääneti. Vaan sitte istautuivat he sinne tänne
kallioille.
Aini oli joutunut Arvin ja Elsan seuraan.
-- Täällä olen kasvanut, täällä ovat nuoruuteni kaikki loistavat
ajatukset ja ihanat unelmat heränneet, alkoi Arvi puhua. Nyt alkaa uusi
aika elämässäni, jolloin nämä kaikki ovat toteutettavat, -- vaan en
vielä oikein tiedä millä tavalla. Olen kaiken aikani aikonut
tiedemieheksi.
-- Voithan sinä juuri sillä alalla saavuttaa jotakin suurta, vastasi
Elsa. Vaan tiedän, että tahdot jotain muutakin kuin suuruutta ja
tiedemiehen kunniaa.
-- Suuruutta ja kunniaa kyllä, mutta ei ainoastaan itselleni, vaan
isänmaalleni toivon voivani sitä saavuttaa. En tahtoisi olla
kunnianhimoinen, vaan kuitenkin, -- meren mahtava luonto on opettanut
minua suuria ajattelemaan.
-- Minusta se kehoittaa työhön ja toimintaan enemmän kuin mihinkään
muuhun, sanoi Aini. En ole koskaan tuntenut niin mahtavaa työhalua kuin
nyt, -- tahtoisin olla valmis niinkuin sinä, Arvi, nyt jo heti
alottamaan elämäntyöni.
-- Ja mitä aijot sitte elämässäsi toimittaa? kysyi Arvi.
Aini ei heti vastannut. Hänen mieleensä johtui venematka kesällä,
jolloin hän Arville oli tehnyt saman kysymyksen. Nyt se oli hänelle
selvinnyt.
-- Ei ole minulla suuria ajatuksia, vaan kuitenkin toivon voivani
jotakin aikaansaada maani ja kansani hyväksi. Kun tässä ensin pääsen
ylioppilaaksi, niin aijon sitten lukea edelleen ja valmistautua
kansanopistoa varten. Tämä ajatus on jo kauan aikaa siellä kotona
ikäänkuin tiedotonna elänyt minussa.
-- Johan sinä tavallasi alotit kansanopetustyösi, kun siellä
Tuomarilassa opetit torpparien lapsia, keskeytti Elsa.
-- Vaan en ollut siinä itseeni enkä opetukseeni tyytyväinen. Läksin
tänne neuvoa saamaan, päätin ruveta ylioppilaaksi. Vaan keskellä teidän
nuorten ylioppilasten riemua ja itsekin tuntiessani ikäänkuin sen
esimakua, johtuivat taas mieleeni nuo pienet koululapseni siellä kotona.
Voisinko tämän kautta tulla hyödyksi heille ja kansalleni? Silloin
johtuivat ajatukseni kansanopistoihin. Ja samassa se minulle selveni:
siellä tahdon kerran työskennellä kansan nuorison hyväksi.
-- Onhan kansanopistotyö jalo tehtävä, myönsi Arvi, vaikk'en ole tullut
sitä tarkemmin ajatelleeksi. Ja voinhan vielä senkin hyväksi tehdä
työtä, nyt kun olen päässyt ylioppilaaksi, vaikk'en aijokaan sille
antautua. Ylioppilasosakunnissahan ahkerasti toimitaan kansanopistojen
kannattamiseksi.
-- Ja ylioppilasten velvollisuus se onkin, väitti Aini totisesti.
Kansankin nuorisossa elää varmaan sama tiedon- ja opinhalu kuin
meissäkin, -- olen nähnyt pienten lasteni silmät oikein loistavan
ilosta, kun siellä Tuomarilan tuvassa saivat kuulla ja oppia jotakin
uutta. He eivät koskaan pääse tänne opinhaluansa tyydyttämään, niinkuin
me, -- silloin meidän täytyy lähteä sinne heidän luokseen jakamaan
heille mitä itse olemme saaneet tiedon aarteista. Sillä tavalla olen
käsittänyt kansanopiston opettajan tehtävän. Ja se on varmaankin iloinen
tehtävä, ettekö sitä usko?
-- Sinä olet aina tyytynyt tuollaiseen hiljaiseen siunattuun työhön
muiden hyväksi, vastasi Arvi. Minä taas olen kaiken aikani ajatellut
suuria loistavia tehtäviä. Kun vain pääsen oikein selville
elämäntyöstäni, niinkuin sinä. Aini, niin enköhän minäkin kerran voi
jotakin toimittaa kansani siunaukseksi.
-- Olen varma siitä, -- ja tahdon sinua auttaa, Arvi, kaikessa
elämäntyössäsi, sanoi Elsa hiljaa.
Aini huomasi hellän vivahduksen Elsan äänessä ja katsoi ylös. Siinä
istui kalliolla Elsa hehkuvin poskin ja silmät niin loistavan kirkkaina.
Ja hänen vieressään istui Arvi, täynnä hellyyttä katsellen häneen. Hän
oli ottanut lakin pois päästään ja laskenut sen Elsan syliin. Ja Aini
kuuli hänen vapisevalla äänellä sanovan:
-- Täällä on minulla kaikki, isänmaani, valkolakkini ja lemmittyni, --
Elsa, kuinka rikkaita ja onnellisia me olemme!
Aini kääntyi pois. Hän ei tahtonut nähdä eikä kuulla enempää. Hänen
sydämeensä koski niin katkerasti --, niinkuin kerran ennen Elsan luona,
kun oli nähnyt Arvin kirjeet.
Siinä he istuivat, nuo kaksi, niin onnellisina, niin rikkaina, ja hänen
täytyi tässä kärsiä ja taistella päästäksensä voittoon ja onneen, --
tehdä työtä ihan yksin, ilman rakasta ystävätä. -- -- -- -- Oi, miksikä
hän ei ollut saanut osakseen kaikkea tuota onnea, Arvin rakkautta, --
hän olisi voinut Arvia rakastaa niin syvästi, ettei Elsa konsanaan -- --
-- --
Vaan yhtäkkiä hän pysähtyi. Kyyneleet nousivat hänen silmiinsä.
Mitä olikaan tämä? Oliko se uudestaan herännyt, tuo tunne, jonka hän jo
aikoja sitte oli kuolemaan tuominnut, jota vastaan hän koko tämän vuoden
kaikella voimallaan oli taistellut ja jonka jo oli luullut voittaneensa?
Oliko hänellä todellakin syytä kateuteen ja katkeruuteen? Oliko hän
yksin, ilman ystävätä, hänellä kun oli Jumala, koti, vanhemmat, Lauri ja
kaikki nuo pienet koululapsensa, jotka häntä rakastivat? Arvi ja Elsa
olivat rikkaat ja onnelliset, -- oliko hän sitte köyhä ja onneton? Hän,
jolla oli koko elämä rikkaana edessään, joka oli asettanut itselleen
elämäntarkoituksen niin suuren ja valoisan! Hän, jolla oli niin paljon,
jota hän rakasti ja jonka edestä hänen tuli elää! Ja valkolakki
lyyryineen, joka hänelle korvaisi kaiken muun onnen, joka elämässä
ehk'ei ollut hänelle suotu.
Kuinka hän voisikaan kadehtia Elsan onnea, kuinka hän ei koko
sydämestään soisi Arville hänen nuorta, herttaista morsiantaan? Ei, hän
tahtoi ilman katkeruutta luopua kaikesta; hän tahtoi heille ja heidän
rakkaudelleen rukoilla Jumalan siunausta, -- rakkaalle Elsa-serkulle ja
Arville, josta hän kerran oli pitänyt enemmän kuin muista -- -- -- -- --
-- --
Kun Aini ja Elsa sitte olivat päässeet pieneen makuuhuoneesensa ja Aini
istautunut avonaisen ikkunan ääreen, kävi yhtäkkiä Elsa hänen luokseen,
laskeutui polvilleen Ainin viereen ja painoi päänsä hänen syliinsä.
-- Aini, olen niin onnellinen, niin sanomattoman onnellinen, -- Arvi
rakastaa minua, hän on sen minulle tänä iltana sanonut, -- ja minä, --
minäkin rakastan häntä, sen minä tunnen, kaikesta sydämestäni -- -- --
-- -- -- --
Aini ei vastannut mitään. Hän silitteli vain serkkunsa pehmeitä hiuksia
ja polttavia poskia. Tämän oli hän tiennyt jo aikoja sitte, ja tänään
oli hän sen omin silmin nähnyt.
-- Mehän olemme vielä niin nuoria, jatkoi Elsa, -- Arvi ja minä. Vaan
Arvi tekee työtä, ja kyllä hän pian sitte valmistuu, hän jolla on niin
perinpohjaiset tiedot. Ja minä kyllä häntä odotan vaikka kuinkakin kauan
ja valmistaudun tulemaan hänelle avuksi kaikissa hänen töissään. Aijon
lukea ja tutkia ja oppia niin paljon, ja tiedätkö, Aini, mitä olen
ajatellut? Enköhän voisi päästä sinne teille Tuomarilaan vähäksi aikaa
oikein tutustumaan kaikkiin taloudellisiin töihin, -- etkö luule äitisi
huolivan minusta?
-- Kyllä, Elsa, sehän sopii erittäin hyvin nyt, kun minäkin lähden pois
kotoa. Sinä voit sill'aikaa olla siellä minun sijassani ja olla isälle
ja äidille iloksi ehkä paremmin kuin mitä minä tähän saakka olen voinut.
-- Vaan jouluksi sinä kuitenkin tulet kotia ja kesäksi, Aini. Ja silloin
me taas yhdessä vietämme hauskoja päiviä niinkuin viime kesänä
Tuomarilassa. Ja Arvi saa myöskin tulla sinne meitä katsomaan. Vaan emme
kenellekään puhu tästä vielä paitsi sinulle, Aini, joka aina olet
pitänyt niin paljon Arvista ja minusta. -- -- -- -- --
Ja hän syleili Ainia sydämellisesti.
-- Ja sinä tulet aina olemaan meidän ystävämme ja meidän uskottumme. Ja
kuinka me Arvin kanssa iloitsemme, kun sinä kerran saat valkolakkisi.
Odota vähäsen, Aini -- -- -- -- --
Hän kiirehti portaita alas etehiseen, josta hän heti tuli takaisin Arvin
ylioppilaslakki kädessä.
-- Pane se päähäsi, -- kas, sepä sinua somistaa, Aini, -- kuinka
onnellinen sinä olet, kun pian saat itsellesi tuollaisen! Vaikk'en minä
kuitenkaan sinua kadehti, -- kyllä minunkin kesähattuni minulle hyvin
sopii, -- lisäsi hän leikillisesti.
Aini otti lakin ja silitteli sen hienoa kangasta. Sellaisen hänkin pian
saa, -- se oli kuitenkin kauniimpi ja kalliimpi kuin kaikki muut lakit
maailmassa.
-- Lähde nyt levolle, Elsa, sanoi hän ja laski Arvin lakin pöydälle.
Päivä jo kohta koittaa, luulen auringon jo nousevan. Minä tässä vielä
vähän aikaa istun, siksikuin uni sinut syliinsä sulkee, Elsa kulta. --
-- -- -- --
Aini jäi vielä hetkeksi avonaisen ikkunan ääreen, sillä välin kun Elsa
pian oli vaipunut rauhalliseen uneen, -- kaiken uuden onnensa jälkeen.
Hän katseli yli meren ja kallioiden, jotka äsken olivat nähneet hänen
tuskansa, hänen taistelunsa.
Oliko hän voittanut?
Hän laski kätensä ristiin ja rukoili. Tämä oli ollut viimeinen kerta,
jolloin hän oli antanut tuon entisen katkeruuden valloittaa sydämensä.
-- -- -- --
Siinä nousi aurinko, suurena ja loistavana, kirkastaen koko ympäröivän
seudun ja luoden säteensä ikkunasta suoraan pöydälle, jossa Arvin lakki
oli. Ne leikkivät sen hienossa valkovaatteessa, kimaltelivat kultaisessa
lyyryssä.
Aini katseli auringon kirkastamaa luontoa, katseli valkolakkia.
Ja hänen sydämeen nousi uusi elämäninto, -- siinähän oli hänellä koko
maailma edessään, rikkaana ja valoisana nousevan auringon loisteessa.