Vähitellen olivat Arvin ja Esterin käynnit Borgströmin nuorten luona
muuttuneet säännöllisiksi, ja myöskin Lauri kävi siellä melkein
jokatoinen päivä. Hän tiesi nimittäin, että ellei hän tulisi sinne, oli
Leeni häntä kohta hakemassa, ja sitä hän toveriensa tähden tahtoi estää,
-- nämä kun vain nauroivat Laurin hartaille tyttötuttaville.
Leeni ei ollenkaan ymmärtänytkään tässä olevan minkäänlaista naurun
syytä. Hän oli yhteiskoulussaan oppinut käyttäytymään samalla tavalla
poikatoveriensa suhteen kuin tyttötoveriensakin, ja hän oli sisaren
hellyydellä kiintynyt Lauriin. Hän tunsi itsensä niin kovin
kiitolliseksi Lauria kohtaan, kun tämä häntä auttoi siinä, missä ei
kukaan muu ollut sitä voinut, tuossa vaikeassa matematiikassa. Tämä oli
koko hänen kouluaikanaan ollut hänen kauhistuksensa; vaan siitä oli nyt
Lauri ikäänkuin pelastanut hänet, ja Leeni tahtoi niin mielellään tehdä
jotakin palkitaksensa häntä siitä. Ja hän osti korutavarakaupasta
kirjoitusmaton, jonka hän aikoi ommella Laurille joululahjaksi.
Vaan ei tämä kuitenkaan oikein tyydyttänyt Leeniä. Hän ikäänkuin tunsi,
että hän jollakin paremmalla tavalla voisi olla Laurille hyödyksi ja
että tämä tarvitsi hänen apunsa. Kuinkahan olikaan oikein hänen
laitansa? Leeni oli veljensä kautta kuullut, että Lauri oli joutunut
huonojen toverien seuraan, jotka tahtoivat hyötyä hänen anteliaisuudesta
ja hyvästä sydämestään.
Kerran kun Lauri ei ollut käynyt heidän luonaan moneen päivään ja Leeni
silloin oli mennyt häntä hakemaan, oli Lauri istunut kamarissaan hyvin
synkkänä. Eikä Leeni millään tavalla saanut häntä mukaansa. Hän oli
silloin koettanut saada selville syyn tähän Laurin alakuloisuuteen, ja
vihdoin tämä hänelle kertoi joutuneensa kovaan rahapulaan. Hän ei
tahtonut siitä isälleen kirjoittaa, koska tämä jo oli hänelle lähettänyt
liiankin paljon rahoja, eikä hän tiennyt keinoa selvitä tästä pulasta.
Leeni oli silloin häntä auttanut, oli antanut hänelle kaikki säästämänsä
joulurahat. Ja Lauri oli ottanut ne vastaan sellaisella
kiitollisuudella, että se ylin määrin palkitsi Leeniä hänen
uhraavaisuudestaan.
Vaan tästä lähin oli Leenillä alituinen huoli Laurista, ja hän päätti
kaikella tavalla koettaa estää Laurin joutumasta noiden toverien
seuraan. Hän mietti keinoa, ja vihdoin hänen päähänsä johtui eräs tuuma,
jota hän muutenkin jo tätä ennen oli ajatellut.
Hän oli aikonut perustaa seuran, johon kuuluisivat kaikki hänen kesäiset
toverinsa ja sitäpaitsi pari muutakin sekä Leenin että Väinön toveria.
Nämä kokoontuisivat heidän luonaan kerran viikossa, ja näissä iltamissa
olisi heillä aina jokin hyvä asia keskusteltavana. Ja sitte voisivat
yhdessä lukea jonkun kirjan ja muutenkin esittää jotakin hauskaa ja
hyvää kukin oman mielensä mukaan. Ja kun he aina kokoontuisivat heidän
kotonaan, saisi Leeni esiintyä emäntänä ja olla siinä vierailleen
kohtelias ja tarjota heille hedelmiä ja teetä. Se oli aina ollut Leenin
mielitoimena istua emäntänä teepöydän ääressä, -- hän oli sitä
harjoittanut aina äidin kuoltua.
Tästä tuumastaan Leeni nyt puhui veljelleen, ja tämä oli kaikin puolin
siihen taipuvainen. Leeni kyllä ymmärsi asian, -- Väinöllä oli tämän
kautta tilaisuus olla Esterin kanssa yhdessä vielä useammin kuin
tavallisesti. He olivat nyt joutuneet samallaisiin hyviin väleihin kuin
ennenkin, ja sen jälkeen kun Väinö oli alkanut piirustustunteja
Ateneumissa, oli heillä vielä enemmän yhteistä.
Ester oli kyllä jollakin tavalla ylpeä. Hän oli kasvanut hienoissa
oloissa, oli tottunut siihen, että kaikki ihailivat häntä ja pitivät
häntä kauniina ja lahjakkaana. Ja kodissaan oli hän viime aikoina ollut
vähän mukana seuraelämässäkin. Vaan isältä peritty syvä taiteilijasielu
oli hänessä kuitenkin voittamassa, ja tämä hänet liitti Väinöönkin. Ja
Väinön taiteilijainto kasvoi kasvamistaan juuri Esterin kautta.
Hän oli usein melkein jättää koulutyönsä tuon piirustuksen tähden, ja
sen lisäksi kävi hän vielä yliopistossakin estetiikan ja taidehistorian
luentoja kuuntelemassa. Siellä istui usein Esterikin, ja luentosalin
komeiden taideteosten ympäröimänä tuli Väinö niin syvästi liikutetuksi
pyhästä innostaan, että Ester väliin oikein nauroi hänelle, kun he sitte
yhdessä palasivat luennoilta. Väinö oli viime aikoina kehittynyt ja
käynyt miehekkäämmäksi, ja Ester huomasi sen. Hän suosi Väinöä muiden
toveriensa rinnalla, puoleksi uhalla, puoleksi todellisella
ystävyydellä. Ja Väinö ei tätä sen enempää miettinyt, vaan oli
onnellinen taiteilijainnossaan ja Esterin seurassa.
Leenin toimeenpanema seura alkoi toimintansa pienellä juhlallisuudella.
Siinä piti Arvi alkajaispuheen ja Lauri esitti leikillisen monoloogin,
jonka Väinö oli sepittänyt. Ester soitti pari kappaletta pianolla, ja
lopuksi keskusteltiin tämän uuden seuran säännöistä ja muista
valmistavista asioista. Päätettiin sitte ensi kerran alottaa keskustelua
urheilun hyödystä.
He olivat nimittäin kaikki ahkeria urheilun harjoittajia, ja nyt talven
tullessa oli taas luisteleminen ja hiihtäminen edessä. Tätä
ajatellessaan innostuivat he jo edeltäpäin, ja päätettiin joka
iltapäivä, kun vaan oli aikaa, yhdessä lähteä luistelemaan tai
hiihtämään edes vähäksi hetkeksi. Sillä tavalla he ylläpitäisivät sekä
ruumiin että sielun voimat ja myöskin yhteishenkeä piirissään.
Kun kaikki toverit vihdoin iloisina ja kiitollisina lähtivät pois, oli
Leeni täydellisesti tyytyväinen ensimmäiseen iltamaansa. Tämä seura
tulisi varmaan pidättämään Lauriakin muista seuroista, ja hän tulisi
tästälähin varmaankin viihtymään paremmin heidän joukossaan. Lauri oli
esittänyt monoloogin oikein mainiosti, ja Leeni aikoi koettaa saada
hänet joka iltamassa esiintymään jollakin tavalla. Sen kautta hän
paremmin tuntisi itsensä seuraan kuuluvaksi.
Ja Väinö ja Ester sitte! Täällä he nyt saivat olla yhdessä vanhalla
tutulla tavallaan, -- Ester tuntui paljo luonnollisemmalta ja
yksinkertaisemmalta, ollessaan kesäisten toveriensa seurassa. Ja nuo
heidän muutkin toverit saivat tässä olla osallisena heidän yhteisistä
hauskoista hetkistään, joista Leeni usein oli heille kertonut. Ja kaiken
lisäksi sai hän itse olla siinä ystävällinen ja kohtelias heitä kaikkia
kohtaan ja keksiä kaikenlaisia hauskuuksia ja esiintyä pienenä emäntänä
omassa kodissaan.
Leeni oli kuitenkin, ennenkuin ryhtyi tämän seuran toimeenpanemiseen,
isältä pyytänyt lupaa siihen. Hän puhui niin innokkaasti tuumansa
hyvästä tarkoituksesta, Laurista ja tämän vaikeasta asemasta aivan
yksinään vieraiden ihmisten luona, että isä, silitellen tyttärensä
hehkuvia poskia, kohta suostui. Hän tunsi ilolla Leenissä
rouva-vainajansa lämpöisen, kaikelle hyvälle sykkivän sydämen. -- -- --
-- -- --
Talven kuluessa jatkettiin näitä Leenin seurailtamia aina kerran
viikossa. Ne tulivat yhä hauskemmiksi, sen mukaan kuin kaikki jäsenet
oikein tutustuivat keskenään. Vähitellen seura sitte laajennettiin siten
että jokainen alkujäsen sai tuoda yhden toverin mukanaan näihin
iltamiin. Tämä oli Leenin keksintö, sillä hän tahtoi niin monen kuin
vain mahdollista tulemaan osalliseksi heidän omasta ilostaan.
Leenillä oli kaikki emännän huolet, ja hän hoiti ne niin erinomaisella
taitavuudella, että kaikki oikein ihmettelivät. Väinö taas oli seuran
puheenjohtaja, -- isännän viran oli hän luovuttanut Laurille. Tämä
ottikin virkansa oikein täydellä todella, ja Leenin kanssa he yhdessä
keksivät kaikenmoista, jolla he huvittivat vieraitaan.
Totistakin mieltä löytyi näissä iltamissa kuitenkin, ja moni hyvä ajatus
lausuttiin näiden nuorten joukossa. Väinö johti keskustelua, hän kun
koulun konventeissa oli siihen tottunut. Ester taas esitti tavallisesti
jonkun soittokappaleen joko pianolla tai viululla, -- hän oli tätäkin
vähän harjoittanut.
Myöskin Arvi otti innolla osaa näihin Leenin iltamiin, vaikka hänellä
tähän aikaan oli tavallista enemmän työtä ylioppilastutkintoa varten.
Arvi oli koko kouluaikansa ollut erittäin tunnollinen oppilas, ja
vaikkei hän ollut niin monipuolinen kuin Väinö, oli hän kuitenkin
tavallaan lahjakas. Luonnoltaan syvä ja ajatteleva oli hän pienestä
saakka ollut kirjoihinsa kiintynyt ja miettimiseen mieltynyt. Ja kodin
kasvatus oli vielä enemmän antanut aihetta tähän. Korkean säätynsä
tähden täytyi vanhempien usein olla mukana yleisessä sekä seuraelämässä,
ja lapset olivat tällä tavoin usein jääneet oleskelemaan omin päin.
Silloin istui Arvi tavallisesti kirjojensa ääressä. Hän luki runoja ja
erittäinkin mielellään historiaa. Sen suuret tapahtumat ja voitot
täyttivät hänen mielikuvituksensa ja saattoivat hänet vaipumaan
loistaviin unelmiin suuresta tulevaisuudesta.
Vaan samalla eli hänessä lämmin tunne isänmaan luontoa ja sen kansaa
kohtaan. Isä oli läpi elämänsä säilyttänyt nuoruutensa taiteilijainnon
ja runollisen luonnon, ja tämä oli painanut leimansa myöskin koko hänen
kotiinsa. Sama henki elähytti hänen lapsiaan ja erittäinkin Arvia. Kun
hän kesäisin oleskeli saaristossa ja siellä oppi Suomen ihanuutta
ihailemaan, tai kun hän siinä kallioisella rannalla kuunteli aaltojen
loisketta, -- silloin oli hänessä herännyt tuo lämmin tunne isänmaata
kohtaan, josta hän oli Ainille puhunut. Lukiessaan sitte tämän isänmaan
taisteluista, sen kärsimyksistä ja vaivoista, sykki hänen sydämensä
täynnä ihailua tätä kansaa kohti, joka oli saanut niin paljon kärsiä ja
vaivaa nähdä. Ja hän olisi mielellään tahtonut uhrata elämänsä tämän
maan ja tämän kansan hyväksi.
Koulussa oli hän kerran muutamassa juhlassa pitänyt puheen isänmaalle.
Ja kaikki olivat hämmästyneinä kuunnelleet tuon tavallisesti niin
hiljaisen pojan innokasta puhetta, joka oli saanut hänen poskensa
hehkumaan ja silmänsä säihkymään.
Sen jälkeen pitivät toverit Arvia etevänä ja lahjakkaana ja kääntyivät
aina häneen, silloin kuin puheen-tai esitelmänpitäjää tarvittiin.
Arvilla ei toverien joukossa ollut monta ystävää. Vaan näihin oli hän
kiintynyt koko luonteensa syvyydellä, ja he ymmärsivät myöskin panna
arvoa hänen ystävyydelleen. Tyttötuttavia taas ei ollut ollenkaan, sillä
Esterin toveriin hän ei voinut liittyä; siksi oli hänellä heidän
kanssaan liian vähän yhteistä.
Vaan kesällä kun Tuomarilassa oli tutustunut Ainiin ja Elsaan, oli hän
huomannut heissä asuvan samanlaisia ajatuksia ja tunteita kuin
itsessään.
Hän ihaili Ainin syviä mietteitä, ja tämän yksinkertainen vaan kuitenkin
jalo käsityksensä isänmaanrakkaudesta oli antanut hänelle paljon
ajattelemista. Se oli avannut hänen silmänsä huomaamaan, kuinka
isänmaanrakkaus voi osottautua myöskin jokapäiväisissä oloissa ja
kääntänyt hänen ajatuksensa mielikuvituksen maailmasta todellisempaan
elämään. Koko Tuomarilan ympäristö, seurusteleminen kansan kanssa heidän
työssään ja toimissaan, -- kaikki oli vaikuttanut häneen samaan
suuntaan. Ja tämän kesän jälkeen avautui nyt Arville elämä
todellisemmalta kannalta kuin ennen.
Kuitenkaan hän ei jättänyt mielikuvituksen maailmataan, ja tämän nyt
täytti Elsan kuva eloisine piirteineen ja loistavine silmineen. Hän ei
itse voinut ymmärtää, mikä hänet oikeastaan kiinnitti Elsaan. Tämä ei
ollut niin syvä ja ajatteleva kuin Arvi olisi toivonut, vaan kuitenkin
vaikutti hän häneen sellaisella tavalla, ettei kukaan ennen häntä. Elsan
avomielisyys, hänen herttainen sydämellisyytensä virkisti lämpöisen
kevättuulen lailla Arvin suljettua luontoa. Eikä tämä kenenkään seurassa
tuntenut itsensä niin vapaaksi kuin Elsan.
Helsinkiin tultuaan hän oikein kaipasi heidän yhteisiä kesäisiä
hetkiään, ja hän päätti ruveta kirjevaihtoon Elsan kanssa. Tämän
syntymäpäivä antoi hänelle tähän sopivan tilaisuuden. Elsa vastasi myös
Arvin kirjeesen, vaan kuinka lapselliset ja kehittymättömät hänen
ajatuksensa vielä olivat! Arvi tiesi kuitenkin kaiken tämän
lapsellisuuden alla piilevän syvempääkin mieltä, joka varmaankin kerran
oli kehittyvä täyteen voimaansa.
Ja hän päätti odottaa tätä sekä kirjevaihdon kautta ylläpitää heidän
suhdettaan. Elsa kyllä piti hänestä, sen hän luuli jo kesällä nähneensä,
-- ja kun kevät koitti ja hän saisi valkolakkinsa ja Elsa tulisi sinne
hänen juhlaansa, niin -- -- -- --