Tuomarilassa oli syksy kulunut ahkerassa työssä ja toimessa. Syysilmat
olivat olleet kirkkaat ja kauniit, ja kaikki oli sentähden onnistunut
erittäin hyvin. Jo olivat riihet melkein kaikki tapetut, kevätvilja oli
kylvetty ja perunat ja kyökkikasvit olivat otetut maasta. Papuja oli
pieniksi leikattuina suolattu suuriin pyttyihin, herneitä oli pantu
pulloihin, puoloja sekä omenia keitetty, ja kaikki sitte viety suureen
aittaan talven varaksi. Tuomari oli itse ollut pitämässä huolta kaikista
ulkotöistä, ja sisällä taas oli tuomarin rouva aamusta iltaan asti ollut
alituisessa puuhassa. Aini oli häntä ahkeraan auttanut kaikissa näissä
toimissa ja tehnyt sitä iloisella mielellä.
Hänelle olivat nämä erilaiset syystoimet tuottaneet uutuuden viehätystä,
hän kun nyt ensi kerran moneen vuoteen oli kotona näin syksyllä.
Erittäinkin miellyttivät häntä työt puutarhassa, jossa paikottain
vieläkin vihreät puut muistuttivat kesäisiä päiviä. Joskus meni hän myös
rantaan ja seisoi siellä syystuulessa, hengittäen rintansa täyteen
raitista ilmaa; tuntui kuitenkin väliin niin kummallisen ahtaalta tuolla
sisällä noissa alituisissa taloustoimissa. Ja kesävieraiden lähdettyä
oli joskus myös tuntunut niin tyhjältä. Hän ei oikeastaan heidän
seuraansa ikävöinyt, sillä hän oli tottunut olemaan yksin ja pitikin
yksinäisyydestä. Vaan jotakin hän tässä kuitenkin kaipasi, vaikkei
itsekään tiennyt mitä.
Päivät kuluivat kuitenkin nopeasti monenmoisissa toimissa, ja kun hän
iltasin laskeutui levolle, oli hän tavallisesti niin väsynyt, että uni
hänet heti valtasi. Hän siis ei joutanut sen enempää antautumaan
mielialojensa ja tunteittensa valtaan; joskus vaan, kun Laurilta tuli
kirje Helsingistä, hän sitä lukiessaan ei voinut olla huokaamatta.
Kuitenkaan hän ei koskaan lausunut vanhemmilleen pienintäkään
tyytymättömyyden sanaa.
Vaan syksyn kuluessa, kun työt ja toimet alkoivat vähentyä ja olot
Tuomarilassa tulivat hiljaisemmiksi, kasvoi yksinäisyyden ja tyhjyyden
tunne Ainissa yhä valtavammaksi. Hän oli muuttanut ylisiltä omaan
pieneen huoneeseensa, ja tänne hän nyt järjesteli kaikki omat tavaransa.
Kirjansa asetti hän hyllylle, järjesti kirjoituspöytänsä samaan tapaan
kuin ennen kouluaikana, ja usein istui hän tässä yksin kaikkea tätä
kaiholla katsellen.
Hän muisteli kouluaikaansa ja opettajiaan, joihin hän kaikella
sydämellään oli ollut kiintynyt. Hän olisi niin mielellään tahtonut
käydä koulua vielä monta vuotta, olisi tahtonut niin paljon vielä oppia.
Opettajat olivat koulun loppuessa kehottaneet oppilaitaan laajentamaan
tietojansa, tutkimaan yhä edelleen ja kehittämään sielunlahjojansa. Ja
hän olikin hankkinut kaikenlaista kirjallisuutta, jota hän aikoi lukea.
Vaan ei se lukeminen oikein tahtonut näin yksinäisyydessä sujua ja sitä
paitsi ei hän mielestään voinut istua kirjan ääressä, kun talo oli
täynnä työtä ja useinkin tarvitsi hänen apuaan. Ehkä sitte myöhemmin
talvella kävisi paremminkin, kun illat olivat pitkät ja syystoimet
kaikki loppuneet.
Nyt tuli hänen ensin ajatella muita, sitten vasta itseään. Hän oli
aikonut ruveta opettamaan talon torpparien lapsia, ja sentähden läksi
hän eräänä sunnuntai-iltapäivänä heidän luokseen. Hän kulki mökistä
mokkiin, torpparin muijat kiittivät nuorta neitiä, joka tahtoi heitä
auttaa, ja Aini käski lasten tulemaan Tuomarilaan ensi pyhänä; siksi
aikoi hän hankkia heille kirjat ja taulut. Tätä kuullessaan näyttivät
lapset niin iloisilta, että Aini toivoi saavansa opetustuumastaan vielä
paljonkin iloa. Täten hän nyt jollakin tavalla käyttäisi voimansa ja
tietonsa muiden hyväksi, -- ei hän uskaltanut sanoa isänmaan hyväksi,
vaikka niin mielellään olisi tahtonut. Sillä juuri siihen olivat
opettajat heitä nuoria kehottaneet ja siihen myöskin hänen halunsa
paloi.
Eräänä iltana tuli Ainille postissa kirje Helsingistä, jossa ei ollut
Laurin käsiala. Aini ei ollut kirjevaihdossa muuta kuin parin
maaseutulaisen toverin kanssa, ja tämä oli sentähden aivan odottamaton
kirje. Hän aukaisi sen, veri tunkeutui poskiin, -- se oli Arvilta!
-- Kuinka ystävällistä ja kohteliasta, sanoi tuomarin rouva. Niin, Arvi
olikin aina ollut niin erittäin hieno poika.
Ainin kädet vapisivat Arvin kirjettä lukiessaan. Siinä oli ensin
terveisiä ja ystävällisiä sanoja kaikille Tuomarilan asukkaille; vaan
sitte oli siinä vielä erityisiä sanoja Ainille, Arvin sydämen ajatuksia,
joita hän sanoi lausuvansa ystävälle, joka häntä ymmärsi. Ainin sydän
sykki ilosta. Arvin ystävä, -- niin, se hän tahtoi olla, se hän tunsi
olevansa koko sydämensä pohjasta!
Kirjeen lopussa Arvi sitte kysyi Elsaa ja mitä Aini hänestä oli kuullut.
Hän tiesi Elsan syntymäpäivän olevan näin syksyllä ja tahtoi mielellään
tietää päivän. Sentähden hän pyysi Ainin siitä kirjoittamaan, sitte kun
hän muutenkin kirjoitti hänelle, sillä hän toivoi Ainin hyvinkin pian
vastaavan hänen kirjeesensä.
Aini kätki Arvin kirjeen suljettuun laatikkoon pyhimpien muistojensa
joukkoon. Iltasin kun hän sitte laski levolle, otti hän aina kirjeen
esille ja luki sen uudestaan.
Hän päätti vastata siihen, vaan mitä hän Arville kirjoittaisi? Eihän hän
voinut sydämensä syvimpiä ajatuksia ilmi lausua, eihän hän voinut sanoa,
kuinka hän häntä kaipasi, kuinka hänen mielensä paloi sinne? Arvi ei
suinkaan olisi sitä ymmärtänyt, Aini kun niin monta kertaa kesällä oli
puhunut tehtävistään täällä rakkaassa kodissaan. Siitä hän nytkin voisi
Arville kirjoittaa, vaan mistä tehtävästä? Taloudellisista töistäänkö,
sunnuntaikoulustaan vai luvuistaan? Se oli kaikki niin vähäpätöistä ja
pientä, ettei hän siitä kehdannut puhuakaan. Ei, jos hän tahtoisi olla
suora ja kirjoittaa Arville niinkuin todelliselle ystävälle, niin hänen
täytyisi paljastaa itsensä, tyytymättömyytensä ja kaipauksensa. Ja sitä
hän ei tahtonut, ainakaan ei nyt vielä.
Sentähden hän nyt kirjoitti aivan lyhyesti, kiittäen kirjeestä ja
kertoen yhtä ja toista Tuomarilan oloista. Samassa hän ilmoitti myös
Elsan syntymäpäivän, -- se varmaankin tulisi ilahuttamaan Elsaa, kun hän
Arvilta saisi onnentoivotuksen syntymäpäivilleen.
Loppupuolella syksyä Aini sitte kerran sai Elsalta pitkän kirjeen. Se
oli täynnä iloisia kertomuksia koulusta ja huveista.
Tämä oli nyt Elsan viimeinen kouluvuosi, ja siellä pikkukaupungissa
olivat korkeimman luokan tyttökoulu-ja lyseolaiset kaupungin tärkeimpiä
henkilöitä ja mukana kaikissa. Ja hänellä oli ollut niin kovin hauska!
Oli ollut mukana lyseolaisten juhlakonventeissa ja Suomalaisen Seuran
iltamissa ja kuvaelmissa ja tanssinut kaksi paria kenkiä ihan rikki
repaleiksi.
Nyt perustettiin par'aikaa luistinklubi, ja siihen saivat koululaisetkin
ottaa osaa. Hän aikoi itselleen valmistaa sievän luistinpuvun,
samanlaisen kuin hänen kesällinen polkupyöräpukunsakin, vaan oikein
paksusta vaatekankaasta. Voi, jos Ainikin voisi olla mukana! Ja kaikki
muut kesätoverit, jos hekin olisivat siellä! Hän oli saanut Arvilta
kirjeen syntymäpäiväkseen ja lahjan, -- Topeliuksen runot sinisessä
nidoksessa. Ja lehtien välissä oli ollut kuivatuita kukkia,
lemmikkikukkia.
Kun tuomarin rouva oli lukenut Elsan kirjeen ja kuullut kaikista
huveista, joissa hän oli mukana, ehdotti hän miehelleen, että Ainikin
saisi lähteä kaupunkiin vähän huvittelemaan. Kun nyt tässä talvi oikein
pääsi tulemaan lumineen ja rekikelineen, niin voisi hän lähteä sinne
jouluostoksille. Tuomari suostui tähän mielelläänkin, ja Aini oli siitä
äidilleen kiitollinen.
Eräänä aamuna joulukuun alussa, kuin yöllä oli satanut runsaasti lunta
ja keli oli mitä luistavimmillaan, läksi Aini kaupunkiin, jossa Elsa
kävi koulua. Isä oli hänelle antanut rahoja kaikenlaisiin ostoksiin ja
omiinkin tarpeisiin ja Ainilla olikin koko pitkä lista jouluostoksia.
Elsa oli hänen oppaansa ostoretkillä kaupungissa, kulki hänen kanssaan
kaupasta kauppaan, neuvoi häntä joululahjojen ostamisessa ja oli mitä
iloisimmalla tuulella. Tämä oikein virkisti Ainin tavallisesti niin
totista mieltä, ja hän tuli pian Elsan kanssa vielä ystävällisemmälle
kannalle kuin kesän aikana.
Viimeisenä iltana, kun tytöt istuivat Elsan kamarissa ja puhe johtui
kesäisiin aikoihin ja kesätovereihin, sanoi Elsa aikovansa uskoa Ainille
jotakin, jos tämä vaan ei puhuisi siitä kenellekään. Ja hän otti
laatikosta esille joukon kirjeitä, jotka hän näytti Ainille. Aini tunsi
käsialan, -- ne olivat Arvilta!
-- Niin, tiedätkö, Aini, hän kirjoittaa minulle aina vähän päästä,
vaikk'en ole hänelle kirjoittanut muuta kuin kaksi kirjettä. Ja kaksi
kirjaa on hän minulle lähettänyt, sillä hän tahtoisi minuakin lukemaan
niitä kirjoja, josta hän itse pitää. Jos sinä tietäisit, kuinka
kauniisti hän kirjoittaa! Niin kauniita, jaloja ajatuksia ja
mielipipiteitä en ole koskaan ennen kuullut, aivan toista kuin minun
tuttavani täällä, jotka tavallisesti vain puhuvat huveista ja sen
sellaisista. Arvi sitä vastoin kirjoittaa niin totisia, kehottavia
sanoja, aivan kun olisi joku vanhempi veli. Lue itse, Aini, -- kyllä
sinä saat, Arvi varmaankin antaisi sinun sen tehdä, sanoi Elsa
kehottaen, kun Aini näytti viivyttelevän.
Aini olikin ensin vetäytynyt takaisin nähdessään Arvin kirjeet. Hänen
sydämeensä pisti niin kummallisesti, -- Arvi oli Elsalle kirjoittanut
tuollaisen joukon kirjeitä ja hänelle ainoastaan yhden!
Vaan tämä olikin hänen oma syynsä, kun hän silloin niin lyhyesti oli
vastannut Arvin kirjeesen. Nyt hän ei enään voinut odottaakaan useampia
kirjeitä, -- ne olivat kaikki tulleet Elsan osaksi. Arvi oli nyt
valinnut Elsan ystäväkseen. Ja Elsasta olikin Arvi pitänyt jo ensi
hetkestä asti, sen hän nyt ymmärsi lukiessaan Arvin kirjeet. Siinä oli
sellainen hellä, lämmin tunne joka rivillä, jota ei ollut hänen
kirjeessään. Ja vaikkei hän sitä sanoin ollut siinä ilmoittanut, niin
ymmärsi Aini sen selvästi, -- Arvi rakasti Elsaa.
Ymmärsikö Elsa sen itse? Hän oli vielä niin lapsellinen, oli niin
tottunut siihen, että kaikki hänestä pitivät, ettei tämä ollut hänelle
mitään niin erinomaista. Jos Elsa vain ymmärtäisi panna tähän oikein
arvoa, ymmärtäisi Arvin syvää tunnetta, niinkuin hän, Aini olisi sen
tehnyt. Ja hän olisi Arville antanut takaisin koko sydämensä lämpimimmän
rakkauden, jos hän olisi siitä huolinut. -- -- -- --
Seuraavana aamuna läksi Aini kotiin joulua valmistamaan. Matkalla oli
hänellä hyvää aikaa miettiä kaikkea mitä tämän viikon kuluessa oli
tapahtunut, ja raittiissa talvi-ilmassa hän voikin sen tyynesti tehdä.
Lumi oli peittänyt maat ja metsät hänen ympärillään valkoiseen pehmeään
vaippaansa. Aini koetti ikäänkuin koota voimia ympäröivän luonnon
puhtaudesta voidakseen pitää itsensä vapaana siitä katkeruuden ja
kateuden tunteesta, joka uhkasi valloittaa hänen mielensä.
Mitä oli sitte oikeastaan tapahtunut, -- hänestä tuntui ikäänkuin tämä
olisi ollut käännekohta hänen elämässään. Oliko hän pettynyt Arvin
suhteen?
Vaan ei hän koskaan ollut ajatellut Arvia muuta kuin ystävänään,
rakkaana ystävänään. Ja Arvin ystävänä hän itsekin oli tahtonut olla.
Eikö hän sitte ollut nyt enään? Vai oliko hänen ystävyytensä sammunut
samassa hetkessä, kun hän oli huomannut, että Elsa oli Arville rakkaampi
kuin hän?
Ja kaikella vakavuudellaan Aini nyt tutki omaa sydäntään ja tuomitsi
kuolemaan kaikki kateuden ja katkeruuden tunteet. Ne eivät saisi hänen
jouluiloansa häiritä. Eikö hänellä ollut koti, vanhempia ja veli, joille
hän voi rakkautensa uhrata, -- ja kaikki nuo hänen pienet koululapsensa
sitte? Heille hän oli kaupungissa ostanut kullekin oman pienen
joulukirjansa ja aikoi heille toimittaa iloisen jouluillan. Kuinka hän
voisi heille puhua joulun rauhasanomasta ja Vapahtaja-lapsesta, oma
sydän täynnä katkeruutta? Ei, kaikella voimallaan tahtoi hän tämän
tunteen poistaa.
Jo alkoi pimetä ja tähdet syttyivät taivaalla, kun Aini läheni kotiaan.
Valo loisti sen ikkunoista, ja Aini tunsi kodin turvan niin suloiseksi,
kun vanhemmat etehisessä sydämellisellä ilolla ottivat hänet vastaan.