Lauri oli päässyt realilyseon 6:lle luokalle ja oli tutkinnossa oikein
kunnostanut itsensä. Hän kirjoitti tästä kotiinsa jonkunmoisella
voitonriemulla, sillä isä oli kaiken aikaa hyvinkin epäillyt Laurin
tietoja. Kirjeen lopussa hän sitte ikäänkuin sivumennen kysyi, kuinkahan
tuon polkupyörän kanssa nyt kävi, jonka isä oli hänelle luvannut, kohta
kun hän pääsisi 6:lle luokalle. Isä ja äiti tuumasivat ensin yhdessä,
tokkohan nyt enään näin syksyllä olisi syytä polkupyörän ostamiseen.
Vaan kun Aini sitte kehoitti heitä heti täyttämään lupauksensa, lähetti
isä hänelle rahat, kuitenkin samassa varoittaen häntä syrjäyttämästä
koulutyötään polkupyörän tähden.
Lauri tunsi itsensä niin sanomattoman onnelliseksi, kun uusi, kiiltävä
polkupyörä nyt oli hänen omansa, ja hän säilytti sen huoneessaan
sänkynsä vieressä. Hän asui erään vanhan neidin luona, joka oli tuomarin
sukulainen ja jolla oli pari muutakin koululaista. Lauri oikein nautti
uusista oloistaan. Koulussa oli kaikki niin peräti toista kuin siellä
pikkukaupungissa, -- niin järjestettyä, komeata ja kaunista. Hän kulki
koulun leveitä käytäviä niin suorana ja tietoisena siitä, että hänellä
nyt oli täysi oikeus kaikkeen tähän, -- kesäisen kovan työnsä kautta.
Korkeat, valoiset kouluhuoneet tekivät hänen mielensä kohta iloiseksi,
ja toverien paljous oli hyvinkin Laurin mieleen, hän kun luonnoltaan oli
seuraihminen.
Ja toverit myöskin pitivät hänestä ja tahtoivat hänet mukaansa
polkupyörä- ja muille retkille. Iltapäivällä läksivät he tavallisesti
läksyt luettuaan kauas Kaisaniemen kautta Eläintarhaan, jossa sitä usein
pistäyttiin Alppilaan kahvia juomaan. Tämä oli kuitenkin toista kuin
ennen siellä pikkukaupungin leipäkaupassa, -- ja Lauri joi kahvia ja söi
leivoksia ja tarjosi muillekin. Vaan maksoi se myöskin koko joukon
enemmän kuin siellä. Isä oli kyllä Laurille antanut rahaa hänen
yksityisiä tarpeitaan varten, vaan viikon kuluttua olivat hänen rahansa
jo melkein lopussa.
Täällä olikin niin paljon sellaista, jota mieli teki! Nuo kauniit
leivokset ja makeiset kauppojen komeissa ikkunoissa houkuttelivat Lauria
niin voimakkaasti, ettei hän millään tavalla voinut vastustaa. Ja kaikki
nuo ihanat hedelmät sitte halleissa ja kauppatorilla! Kun hän vaan ensin
oli saanut niitä kaikkia vähän maistaa, niin kyllä hän sitte taas olisi
säästäväinen, tuumasi hän.
Vaan kun tämän lisäksi tuli varsinaisten koulutarpeiden, uusien kirjojen
y. m. ostaminen, niin Laurin täytyi isältä pyytää enemmän rahaa. Tämä
kyllä lähettikin vaan kirjoitti samassa vakavan kirjeen, josta Lauri
huomasi isän epäilevän hänen säästäväisyyttään. Tämä koski Lauriin, isä
kun oli hänelle viime aikoina antanut niin paljon rahaa, ja hän päätti
koettaa olla tuhlaamatta.
Jos hän kieltäytyisi menemästä toveriensa kanssa, niin hän ehkä paremmin
voisi vastustaa tuota tuhlaamisen halua, ajatteli hän kerran ja päätti
pysyä kotona koko iltapäivän. Vaan aika tuli hänelle pitkäksi, kun hän
läksyt luettuaan istui yksin kamariinsa suljettuna. Silloin johtui
yhtäkkiä hänen mieleensä kesäiset toverit, joita hän kaiken tämän
uutuuden tähden melkein oli unohtanut. Arvi ja Ester ja Väinö ja Leeni
sitte! Kuinkahan hänen matematiikkansa kanssa olikaan käynyt, -- ja hän
kun oli luvannut Leeniä auttaa! Ja Lauri puki kiireesti päällensä ja
läksi kauppias Borgströmin luo.
Sinne tultuaan soitti hän vähän ujosti, sillä komeat käytävät suuressa
kivirakennuksessa olivat tehneet häneen hieman juhlallisen vaikutuksen.
Tämä kuitenkin kohta haihtui, kun etehisessä Leeni oikein riemusilmin
tuli häntä vastaan.
Miks'ei Lauri ollut ennen tullut, -- hän oli Lauria niin kovin, kovin
odottanut ja olisi itse tullut hakemaan, jos vaan olisi tiennyt missä
asui. Hän oli kuullut Laurin saaneen polkupyörän ja nyt hän tahtoi
hänetkin mukaan, kun toveriensa kanssa läksi ajamaan. Vaan tänään
hänellä kuitenkaan ei ollut aikaa siihen, sillä nyt oli taas tuo ikävä
matematiikan päivä, jolloin hän sai istua tuntikausia laskemassa eikä
sittekään päässyt kaikista noista laskuista selville. Vähän helpompi
hänellä kuitenkin oli ollut sen jälkeen kun Lauri oli hänelle näyttänyt
nuo vaikeat "knopit", vaan nyt oli siinä taas joukko probleemeja, joista
hän ei millään tavalla selvinnyt. Hän oli käynyt kahdenkin toverinsa
luona, vaan eivät hekään niitä ymmärtäneet eikä hän enään kehdannut
mennä muualta kysymään. Vaan mikä hätä tässä nyt enään oli, kun Lauri
oli tullut häntä auttamaan.
Leenin sanoja kuunnellessa Laurin sydän oikein keveni. Isän kirje ja
yksinäisyys siellä kotona olivat tehneet hänen mielensä alakuloiseksi,
ja nyt tuo Leenin ilo ja hänen luottamuksensa Lauriin oikein lämmittivät
häntä. Tuota luottamusta hän ei saisi pettää! Ja hän läksi Leenin kanssa
tämän kamariin ja alkoi hänelle selittää, mitenkä nuo vaikeat probleemit
olivat käsitettävät. Pian olivatkin ne kaikki suoritetut, ja iloisena
vei Leeni Laurin veljensä luo, joka tavallisuuden mukaan istui
piirtämässä.
Väinö oli Leenin mielestä viime aikoina ollut niin kovin alakuloinen ja
yksinään oleskellut kamarissaan eikä niin paljon kuin ennen seurustellut
toveriensa kanssa. Se varmaankin nyt ilahuttaisi Väinöä, kun taas sai
nähdä Laurin, tuumaili hän. Ja siinä Leeni ei erehtynytkään. Nyt
muistuivat mieleen kaikki hauskat kesäiset hetket ja yhteiset iloiset
retket, ja myöhään iltaan asti istuivat he juttelemassa. Väinö ja Leeni
läksivät sitte Lauria saattamaan, jotta saisivat nähdä missä hän asui.
Ja Laurin täytyi luvata Leenille, että hän ainakin joka toinen päivä
tulisi heitä katsomaan.
Väinö oli todellakin kaupunkiin tultuaan jollakin tavalla muuttunut, sen
kaikki toveritkin huomasivat. Lahjakkaana, iloisena ja kaikkien
suosittuna oli hän aina ollut ensimmäisenä kaikissa kouluhommissa.
Juhlakonventeissa ja muissa tilaisuuksissa oli hän aina ollut ohjelmain,
kuvaelmain y. m. toimeenpanijana, ja sanomalehteen hän sekä piirusti
että kirjoitti. Vaan tänä syksynä, kun taas aijottiin ruveta
sanomalehteä ja konventteja toimittamaan, niin Väinö ei ollenkaan enään
ollut niin halullinen auttamaan. Hänellä ei ollut aikaa, koulutyö vaati
niin paljon ja sitä paitsi täytyi hänen ahkerasti piirustaa, puolusti
hän itsensä, kun toverit syyttivät häntä välinpitämättömyydestä. Leeni
ei oikein enään ymmärtänyt veljeään, ja hän päätti kysyä häneltä, mikä
häntä oikein vaivasi.
Kerran kun Väinö ikäänkuin sivumennen tiedusteli sisareltaan, oliko hän
tavannut Esteriä, alkoi Leeni uskoa, että Väinöllä oli Arvia ja Esteriä
ikävä, he kun niin paljon kesällä olivat olleet yhdessä, -- aivan
niinkuin hän ja Laurikin. Hän ehdoitti sentähden veljelleen, että he
menisivät heitä katsomaan.
Vaan silloin kertoi Väinö hänelle, että hän pari kertaa kadulla oli
tavannut Esterin. Vaan tämä kun kulki toveriensa kanssa oli häntä vaan
hyvin lyhyesti tervehtinyt eikä ollenkaan puhutellut, vaikka Väinö
vartavasten oli pysähtynyt. Hänen toverinsa olivat olleet hyvin hienoja
tyttöjä ja he olivat poikenneet Ateneumiin ja luultavasti myös jääneet
sinne. Ainakaan hän ei nähnyt heidän tulevan sieltä pois, vaikka puolen
tunnin aikaa oli käynyt siinä odottamassa. Ester oli kesällä kertonut
aikovansa ottaa piirustustunteja, ja tätä samaa oli nyt hänkin ruvennut
tuumimaan. Koska hän aikoi arkkitehdiksi, niin tämä kyllä olisi hänelle
aivan välttämätöntä.
-- Niin, kyllä se minustakin, sanoi Leeni vakuutettuna. -- ja jos sinä
vaan tulet yhtä iloiseksi kuin ennenkin, niin minä mielelläni kieltäydyn
sinun seurastasi, ja sinä saat mielesi mukaan piirustaa niin paljon kuin
sinua haluttaa. Vaan en tahdo uskoa, että Ester olisi ylpeä. Olihan hän
aina kesällä niin kovin vaatimaton ja ystävällinen, erittäinkin sinua
kohtaan.
-- Niin, se oli siellä maalla kesän aikana. Täällä kaupungissa hänellä
on niin paljon muita ja hienompia tuttavia, ettei hän meitä muistakaan,
-- minä kerran näin hänet kävelevän erään hyvin hienon upseerin kanssa.
-- Niin, nehän ovat olevinaan niin hienoa väkeä, nuo sotaherrat, ja
mehän olemme vaan porvarikansaa. Vaan mitä me siitä, -- jos Ester
todellakin ylpeilee säädystään, niin hän ei ansaitse, että me hänestä
välitämme.
-- Kyllä minä sittekin välitän, -- kunhan vaan saisin hänen kanssaan
puhua! Meillä oli kesällä niin paljon yhteisiä asioita ja hauskoja
tuumia. Hän ei ole niitä unohtanut, se on mahdotonta.
-- No, mene hänen luokseen sitte ja puhu! Tai minä tiedän paremman
keinon, -- lähden sinne ja kutsun Arvin ja Esterin tänne. Sanon, että
meillä on kesäläisten kokous.
Ja kun Väinö ei tätä vastustanut, päättyi asia siihen, että Leeni eräänä
päivänä meni Laurin luo ja pyysi hänet mukaan eversti Eekille. Sillä hän
rohkeni paremmin Laurin kanssa kuin ihan yksin näin ensi kerran.
Eräs vanha hieno rouvashenkilö otti heidät vastaan ja kysyi heidän
asiataan. Vai niin, he olivat Arvin ja Esterin kesätovereita, hän oli
kyllä kuullut heistä puhuttavan. Vanhemmat eivät olleet kotona, vaan
nuoret varmaan ilahtuvat heidät nähdessään.
He vietiin suureen komeaan saliin, täynnä kukkia, tauluja ja
taideteoksia. Leeni ei tiennyt pitikö hänen istua vai seisoa, ja Lauri
seisoi ensin oven suussa vaan rupesi sitte kulkemaan ympäri huonetta
katsellen ja ihmetellen kaikkea tuota komeutta. Ketään ei näkynyt eikä
kuulunut, ja he alkoivat jo epäillä, olivatko todellakin joutuneet
oikeaan paikkaan. Vihdoin kuitenkin aukeni ovi ja palvelija käski heidät
astumaan sisään nuoren neidin kamariin.
Ester tuli heitä vastaan kylläkin ystävällisesti vaan kuitenkin vähän
vieraana. Hän näytti vieläkin pitemmältä, solakammalta ja kauniimmalta
hienossa kaupunkipuvussa kuin siellä maalla lyhyissä kesähameissaan.
Leeni oli niin hämillään, ettei hän ollenkaan muistanutkaan varsinaista
asiataan, vaan istui ääneti ja vastasi ainoastaan Esterin kysymyksiin.
Laurille alkoi kaikki tämä juhlallisuus käydä ikäväksi, hän nousi ylös
ja rupesi täälläkin Esterin hienoja pikkukapineita katselemaan.
Silloin tuli Arvi sisään, ja heti huomattuaan heidän vaikean asemansa,
alkoi hän puhua heidän kanssaan yhteisistä kesämuistoista. Pian olikin
vieras mieliala kokonaan haihtunut, ja kun Lauri sitte rupesi
juttelemaan vanhalla hauskalla tavallaan, oltiin pian entisellä tutulla
kannalla. Niin sydämmellisesti hän ei ollut nauranut sen jälkeen kun
kaupunkiin tuli, väitti Ester, eikä Leeni hänessä enään huomannut
minkäänlaista ylpeyttä. Väinö oli erehtynyt, Ester oli kai vain ollut
vähän ujo häntä tavatessaan, arveli Leeni.
Arvi kysyi tarkkaan kaikkia, kysyi Ainia ja Elsaakin, oliko heiltä
mitään kuulunut. Eikö kukaan heistä ollut kirjevaihdossa Elsan kanssa?
Olisi ollut hauska, jos he kaikki olisivat voineet olla täällä yhdessä
niinkuin kesällä hauskassa Tuomarilassa.
Nyt uskalsi Leenikin puhua varsinaista asiataan ja ehdottaa, että he
kaikki kokoontuisivat heidän luokseen yhteisiä kesämuistoja
virkistämään. Kaksi heistä oli kyllä poissa, vaan he voisivat sitte
vaikka kirjoittaa näille yhteisen kirjeen, niin että sittekin tuntuisi
ikäänkuin olisivat hekin olleet mukana. Arvi voisi sen tehdä, hän kun
osasi niin kauniisti kirjoittaa. Ja Ester voisi siihen piirtää jotakin
niinkuin ennen kesälläkin.
Leenin ehdotus otettiin kohta vastaan suurella suostumuksella. Arville
ja Esterille tulisi tämä olemaan jonkinmoisena virkistyksenä heidän
ykstoikkoisessa elämässään vanhempien poissaollessa. Ja vaik'ei Ester
tahtonut sitä itselleenkään myöntää, kaipasi hän kuitenkin tuota
yksinkertaista toverimaista seurustelua, johon hän kesällä Tuomarilassa
oli tottunut.
Päätettiin siis, että Arvi ja Ester jonakin päivänä seuraavalla viikolla
tulisivat Väinön ja Leenin luo yhteistä kesäläiskokousta viettämään. Ja
Lauri ja Leeni läksivät iloisella mielellä kotia, -- Leeni veljelleen
kertomaan, että Ester oli ollut niin kovin ystävällinen eikä vähintäkään
ylpeä.