Kesä oli kulunut loppuun ja Tuomarilassa valmistettiin kesävieraiden
lähtöä. Vaatteita silitettiin, koreja ja matkalaukkuja tuotiin esille,
ja Aini kantoi puhtaat, silitetyt vaatteet sylillisen toisensa perästä
ylisiin ja auttoi tovereitaan niiden laittelemisessa. Nyt olivat vaan
muutamat pikkukapineet, piirustuskirjat, kuivatut kukkasvihot y. m.
sellaiset jälellä, -- ne sitte viimeiseksi pistettiin matkalaukkuun.
Kyökissä leivottiin lämpömäisiä, ja puutarhassa oltiin marjoja
noukkimassa matkaeväiksi.
Päivällä oli oltu jäähyväisretkellä metsiin ja lehdikköihin ja illalla
lähdettiin vielä kerran järvelle. Soudeltiin pitkin rantoja kaikkia
tuttuja paikkoja katsomaan, poikettiin milloin mihinkin pieneen lahteen
ja salmeen, vielä kerran niiden kauneutta ihailemaan. Vihdoin laskettiin
maalle erääsen pieneen saareen, jossa kesän kuluessa oli vietetty niin
monta hauskaa hetkeä. Siinä oli rannalla pieni koivikko, johon he kerran
kesällä olivat turpeista laittaneet mukavia istuimia ja pienen pöydän.
Tänne nyt istuttiin lepäämään kauniin kesäillan tyyneydessä.
-- Koskahan tällä tavoin taas kaikki ollaan yhdessä? alkoi Elsa. Kuinka
tämä kesä onkin oikein lennähtänyt loppuun!
-- Niin, mutta hirveän hauska se on ollut, sen vaan tiedän, sanoi Leeni.
Minun tekisi mieli tulla tänne vaikka joka ikinen kesä.
-- Vaan jos päätetäänkin, että ensi kesänä taas kokoonnutaan tänne,
kaikki me, jotka olemme viettäneet kesää täällä yhdessä, ehdotti Elsa.
Tullaan tänne tietysti käymään vaan ja vietetään yhteinen muistojuhla,
-- eikö se olisi kovin hauska taas tulla yhteen näkemään, mitenkä olemme
kehittyneet tämän vuoden kuluessa?
-- Minä tiedän vieläkin paremman ehdotuksen, -- kuulkaa vaan, lausui nyt
Arvi innokkaasti. Ensi keväänä toukokuun lopussa kutsun teitä kaikkia
viettämään juhlaa Helsingissä, -- tai vielä paremmin meidän huvilassamme
saaristossa, -- katsokaa, minun ylioppilasjuhlaani. Silloin on minulla
valkolakki kultalyyryineen ja aijon kutsua muitakin tovereita sinne. Ja
silloin ovat isä ja äitikin kotona iloitsemassa minun onnestani ja
silloin tulette sinne kaikki! Ja me pidämme puheita ja laulamme ja
tanssimme ja -- -- -- -- -- -- -- --
-- Ja silloin olen minäkin jo lopettanut kouluni ja olen täysikasvanut
tyttö ja laitan itselleni ihan valkoisen puvun sinun juhlaasi, -- onko
siellä hyvin kaunista siellä teidän huvilassanne? kysyi Elsa.
-- On, siellä on korkeat kalliot ja aava meri edessä, -- oi, jos
tietäisit, kuinka monta kertaa olen seisonut siinä kalliolla ja
kuunnellut meren aaltojen loisketta ja kuusien kuisketta ja unelmoinut
suuria ihania unelmia, -- niin, Elsa, kun vaan tulet sinne, saat sinä
nähdä ja tuntea jotakin sellaista, ettet koskaan ennen! Ja te kaikki
muutkin ja sinä Aini, tulethan sinäkin minun ylioppilasjuhlaani? kysyi
Arvi ystävällisesti kääntyen Ainiin.
Aini oli kuunnellut Arvia tuska sydämessään. Elsa, ja aina vaan Elsa!
Vaan kun hän sitte kääntyi Ainiinkin ja niin ystävällisesti pyysi
hänetkin sinne, haihtuivat kaikki muut tunteet, ja hänen sydämensä
täyttyi ilolla siitä, että hänkin pääsisi mukaan ja saisi nähdä kaikkea
tuota kaunista ja nähdä Arvin ylioppilaslakki päässä.
-- Meidän, Leenin ja minun, on kylläkin helppo päästä sinun juhlaasi, me
kun asumme Helsingissä, sanoi Väinö. Ja toivotaan että sinäkin, Lauri,
silloin olet siellä, -- minä ainakin annan sinulle pääsytodistuksen
6:lle luokalle mihin kouluun hyvänsä.
-- Historiansa hän myöskin osaa niinkuin vettä vaan, vakuutti Leeni.
Vielä tänä aamuna minä häneltä kuulustelin kaikki kuninkaat, ja hän
tiesi sellaisiakin, joita ei mainita kirjassa.
-- Kolmen päivän perästä saatte sen kaikki nähdä, vastasi Lauri
tyynesti. Hän oli ollut erittäin ahkera viime aikoina ja nytkin oli
hänellä saksan kielioppi mukana.
Ester oli mennyt vähän syrjälle ja istunut ihan hiljaa piirustaen
toveriensa kuvat, kun nämä siinä istuivat hauskassa piirissä innokkaasti
puhellen. Nyt hän toi taulun heille katseltavaksi, ja jokainen siinä
ilolla tunsi oman kuvansa.
-- Sitte kun tulet oikein taiteilijaksi, mainioksi taiteilijaksi, niin
sinä maalaat meidät kaikki oikein suureen tauluun ja lähetät sen
Pariisin näyttelyyn. Vaan tämän taulun me jätämme Tuomarilaan muistoksi
tästä hauskasta kesästä, ehdoitti Elsa. Ja Ester lupasikin sen antaa,
kun hän ensin vähän oli sitä täydentänyt.
Takaisin lähtiessä oli täysikuu jo noussut taivaalle ja kuvastui tyyneen
lahteen. Kaikki istuivat ääneti, Aini ja Lauri soudellen, toiset vaan
hiljaa katsellen luonnon kesäistä, ihanuutta, joka pian oli muuttuva
syksyn kellertävään kauneuteen.
-- En tiedä, mistä enemmän pidän, aavan meren suurenmoisesta luonnosta
vai sisäjärvien viehättävästä kauneudesta, sanoi vihdoin Väinö. Kun
sitte kerran pääsen etelämaiden luontoa ihailemaan, niin tokkohan
kuitenkaan koskaan tulen löytämään niin ihania, niin suloisia ja
rakkaita paikkoja kuin täällä omassa maassa on?
-- Niin, onhan isänmaa aina oleva ihanin ja rakkain maa koko maailmassa
ja kotiseutu rakkain paikka isänmaassa, vastasi Aini.
-- Vaan sittekin mieleni palaa tuonne kauas suureen, avaraan maailmaan,
sanoi Ester. Siellä saan nähdä kaikki mitä löytyy kaunista ja ihanata ja
suurta, siellä saan ihailla sellaisia taideteoksia, etten koskaan
täällä. Niin, isä on luvannut minulle, että kohta kun olen lopettanut
kouluni pääsen muutamaksi vuodeksi ulkomaille maalaustaidetta
harjoittamaan. Hänen olisi itse ennen nuoruudessaan tehnyt mieli lähteä
sinne, vaan hänellä ei silloin ollut tilaisuutta sitä tehdä.
-- Kummallista, kun minun ei ollenkaan tee mieli pois täältä omasta
maastani, vakuutti Elsa. Enkä luule tulevani koskaan lähtemään
ulkomaille, -- ellei kuitenkin hääretkelle, lisäsi hän nauraen. Viihdyn
täällä niin erinomaisen hyvin keskellä koivumetsiä ja sinijärviä ja olen
päättänyt kerran rakentaa itselleni majan jonkun pienen järven rannalle,
johon sitte kokoon ympärilleni joukon pieniä köyhiä lapsia. Tämä on
minun tulevaisuuden tuumani.
-- Aijon minäkin jäädä tänne omaan maahani ja oman majan aijon minäkin
itselleni rakentaa, puhui Arvi. Ja valoa ja lämpöä täynnä tulee se
majani olemaan, sen minä vakuutan. Enkä aijo siinä yksin asua, vaan
kaksi tulee meitä siinä elämään. En ole ajatellut köyhiä lapsia, vaan
kaiken hyvän ja jalon, kodin, kansan ja isänmaan hyväksi aijon minä
elämäni työn uhrata.
-- Koti, kansa ja isänmaa, -- siinä ne, joille minäkin tahdon elämäni
antaa, sanoi Aini totisesti. Vasta tänä kesänä on se minulle oikein
selvinnyt, vaikk'en vielä tiedä millä tavalla sitä voin elämässäni
toteuttaa.
-- Lauletaan Maammelaulu, nyt kun tulemme rantaan, ehdoitti samassa
Leeni. Sehän sopisi niin erinomaisen hyvin nyt, kun olemme näin
juhlallisia. Kah, siinä seisoo pihalla kaikki leikkuuväki, lauletaan
heille, sepä vasta kuuluisi joltakin heidän korvissaan! Ja samalla se
olisi jäähyväislaulu meidän hauskalle kesälle täällä Tuomarilassa.
-- Niin, ja tervehdyslaulu minun uudelle elämänuralleni Helsingissä,
lisäsi Lauri.
Ja Maammelaulun kaikuessa laskivat he veneet rantaan.
Varhain seuraavana aamuna lähdettiin Tuomarilasta kahdella hevosella
asemalle. Toisella vei renki kaikki matkatavarat, toisella taas ajoivat
Lauri, Ester, Väinö ja Leeni. Elsa ja Arvi olivat tahtoneet ajaa
polkupyörällä, nämä kun myöskin olivat saatettavat asemalle.
He jäivät sentähden vielä vähäksi aikaa verannalle istumaan, siksi kuin
toiset olivat ennättäneet jonkun matkaa edelle. Vielä kerran johtuivat
muistiin kaikki hauskat kesäiset hetket ja oltiin yksimielisiä siitä,
ettei kukaan heistä ennen ollut viettänyt niin hauskaa kesää.
Yhtäkkiä nousi Elsa ja läksi verannalta alas rantaan. Sieltä tuli hän
pian takaisin kädet täynnä lemmikkikukkia.
-- Muistatko, Aini, kun kesän alussa olimme lemmikkejä poimimassa samana
päivänä kun Arvi ja Ester tulivat tänne? Silloin arvelin, tulisivatko ne
kaiken kesää kukoistamaan yhtä kauniisti, ovatko ne todellakin niin
uskollisia kuin heidän sinivärinsä ilmoittaa. Katsokaa nyt, eivätkö ole
aivan yhtä sinisiä kuin silloinkin?
-- Anna ne minulle, Elsa, uskollisuuden merkiksi, pyysi Arvi hiljaa.
Elsa jakoi kukkia Arville ja Ainille ja järjesteli loput kimppuun
verannan pöydälle.
-- Nämä minä jätän tänne Tuomarilaan todistukseksi siitä, että minäkin
olen uskollinen ja pian tulen tänne takaisin, sanoi Elsa iloisesti.
Kun Arvi ja Elsa lakkiaan heiluttaen läksivät polkupyörillään
Tuomarilasta, jäi Aini veräjälle heitä katselemaan, silmät täynnä
kyyneleitä. Siinä he nyt menivät, Elsa serkku, josta hän oli pitänyt
niin paljon ja Arvi, -- koko hänen kesäilonsa! Oi, jos hän olisi päässyt
mukaan, jos hänkin olisi päässyt Helsinkiin lukemaan ja oppimaan
niinkuin nuo muut ja Arvikin! Hän olisi tahtonut seurata häntä ja hänen
työtään, hän olisi tahtonut olla missä Arvikin oli. olisi tahtonut
tietää mitä hän siellä teki, mitä hän ajatteli ja tunsi -- -- -- -- --
Vaan hänen täytyi nyt odottaa kokonainen vuosi ja ainoastaan
ajatuksissaan seurata Arvia siellä Helsingissä. Vaan kyllä hän sen
mielellään tekikin, -- hän tahtoi jäädä tänne ilolla ja uskollisuudella
täyttämään velvollisuutensa. Sillä keväällä hän pääsisi Helsinkiin ja
Arvin ylioppilasjuhlaan!