Tuomarin hevonen oli lähetetty asemalta noutamaan uudet kesävieraat,
sisarukset Borgström, jotka olivat kirjoittaneet kiitollisuudella
vastaanottavansa tarjotun kesäasunnon Tuomarilassa. Paljon valmistuksia
ei heitä varten oltu tehty, sillä kirjeestä oli käynyt selville, ettei
näillä nuorilla ollut suuria vaatimuksia. Tyttöjen avaraan, valoisaan
huoneesen oli vaan muutettu neljäs sänky, ja poikain kamariin samaten
kolmas sija valmistettu. Tytöt olivat poimineet uusia kukkia, ja
tuoretta kahvileipää oli taaskin leivottu.
Nyt istuivat kaikki verannalla kahvipöydän ympärillä odottamassa uusia
kesävieraitaan. Silloin kuului yht'äkkiä suhiseva ääni, ja pitkin tietä
ajoi aika vauhtia suoraan Tuomarilan pihaan kaksi polkupyörää. Ne
pysähtyivät verannan eteen ja alas hyppäsi reipas 14 vuotias tyttö ja
vähän vanhempi poika. Heillä oli keveät polkupyöräpuvut yllä ja punaiset
verkalakit päässään. Vieraat tervehtivät kohteliaasti, pyytäen anteeksi,
että tulivat näin odottamatta. Mutta oli ollut paljoa hauskempi ja
myöskin mukavampi ajaa polkupyörällä kuin hevosella, ja sitäpaitsi eivät
polkupyörät mahtuneetkaan rattaille. Hevonen tuli kohta perästäpäin
tuoden matkakapineet.
Tämän selityksen jälkeen muuttui ensi hämmästys pian iloksi ja uudet
tulokkaat vastaanotettiin mitä ystävällisimmin. Heidän reipas,
luonnollinen käytöksensä miellytti erittäinkin tuomaria, ja pian oli hän
heiltä tiedustellut kaikki heidän sekä perheelliset että muutkin olonsa.
Heidän isänsä oli varakas kauppias Helsingissä, äiti taas oli jo kauan
aikaa sitte kuollut. Kun isän kaiken kesää täytyi oleskella kaupungissa,
olivat lapset aina omin päin viettäneet kesäänsä milloin missäkin
saaristossa. Vaan kun ruotsalaisesta yhteiskoulusta, jossa Väinö ja
Leeni kävivät, niin moni oppilas tänä keväänä ylioppilaskirjoituksissa
oli saanut repposet suomenkielessä, olivat he isän kanssa päättäneet
tänä kesänä oleskella jossakin seudussa, jossa voisivat oppia suomea.
Sanomalehti-ilmoitukseen olivat he sitte omasta puolestaan lisänneet
urheilun harjoittamisen. Sillä he olivat saaristossa tottuneet
oleskelemaan merellä ja kaupungissa sekä ratsastamaan että ajamaan
polkupyörällä, ja nyt he olivat peljänneet joutuvansa ehkä sellaiseen
paikkaan, jossa ei olisi tilaisuutta kumpaiseenkaan. Vaan kun olivat
kuulleet Tuomarilan sijaitsevan järven rannalla sekä kauniissa seudussa,
olivat he kiitollisuudella ottaneet vastaan tuomarin tarjomuksen. He
toivoivat, etteivät tulisi olemaan millään tavalla vaivaksi sekä että he
täällä voisivat oppia oikein umpisuomalaisiksi.
-- Niin, ja isä sanoi, että jos täällä voisin jonkun edessä harjoittaa
vähän matematiikkaakin, niin olisi se kovin hyvä, sillä olen kaiken
kouluaikani siinä aineessa ollut mahdottoman huono. Nyt sain ehdot
algebrassa ja se minua pelottaa, sillä kolmen vuoden perästä minullakin
on ylioppilastutkinto edessäni, selitti Leeni.
-- Ehkä sinä, Lauri, joka olet vahva matematiikassa, voisit laskea
Leenin kanssa jonkun tunnin päivässä, ehdoitti tuomari. Tehän olette
samalla luokalla, niin että sinun pitäisi osata laskea sen luokan
kurssin.
Lauri oli vähän hämillään, mutta Leeni sitä ei huomannutkaan vaan kiitti
kohta iloisesti.
-- Kun en vaan tarvitse alottaa nyt heti, ennenkuin olemme ennättäneet
tutustua tähän uuteen paikkaan ja koko tähän ihanaan ympäristöön. Minä
näin matkalla niin erinomaisia marjapaikkoja, ja niin mainioita
polkupyöräteitä kun täällä sitte on! Eikö teillä muilla ole polkupyöriä?
Kaikki kielsivät, vaan Leeni siitä ei sen enempää.
-- Se ei tee ollenkaan mitään, me kyllä voimme tulla toimeen
kahdellakin. Tytöt saavat harjoittaa minun pyörälläni, -- ette tarvitse
muuta kuin lyhyemmät hameet vaan, siinä kaikki. Ja pojat taas saavat
opiskella Väinön polkupyörällä. Ja sitte me lähdemme ajamaan aina
vuoroin oikein pitkät matkat ja päin maan toimeen kilpailuja ja -- -- --
--
-- Vaan luuletteko varmaankin, että nuo polkupyörät kestävät tuollaisen
hirveän ajamisen, kysyi tuomarin rouva nauraen.
-- Kyllä, ne ovat parasta lajia, vakuutti Väinö. Mennäänpäs kohta
koettelemaan, ehdotti hän.
Ja nyt he kaikki läksivät pihalle harjoittamaan. Tytöt menivät kuitenkin
ensin pukemaan yllensä lyhyemmät hameet ja sill'aikaa pojat vähän
puhdistivat polkupyöriä. Vuorotellen sitä sitte istuttiin näille,
ajettiin vähän matkaa, kaaduttiin, ajettiin uudestaan ja kaaduttiin
taas. Väinö ja Leeni olivat opettajina, auttoivat istumaan, taluttivat
polkupyöriä ja antoivat hyviä neuvoja. Puolen tunnin perästä osasivatkin
jo Arvi ja Elsa jotakuinkin varmasti ajaa, -- Lauri oli jo kaupungissa,
oppinut toveriensa polkupyörillä. Ester oli vähän ujo eikä niin vikkelä
kuin Elsa, ja Aini taas tahtoi ensin antaa muiden oppia, -- hän kyllä
ennättäisi sittekin.
Tuomari ja hänen rouvansa seisoivat verannalla katsomassa kun nuoret
nauraen ja iloiten harjoittivat tätä uutta urheilua. Teki tuomarinkin
mieli vähän koettaa ja Väinö auttoi hänetkin polkupyörälle. Vaan
tyttöjen nauru, kun hän heti noustuaan hyvin kömpelösti kaatui, sai
hänet tällä kertaa luopumaan polkupyörähalustaan.
Hetken kuluttua kokoontui harjoittajien ympärille talon kaikki väki,
joka palasi heinäniityltä. Tämä oli näille maalaisille jotakin ihan
uutta ja polkupyöriä nyt tutkittiin ja ihailtiin kaikilta puolin. Nuoret
tahtoivat näyttää taitonsa, ja vuorotellen he nyt läksivät ajamaan
pitkin tietä minkä jaksoivat. Ukot ihmettelivät ja muijat seisoivat ihan
hämmästyneinä. Poikien teki mieli heidänkin ruveta ajamaan, ja muutama
vähän varakkaampi heistä alkoi jo tiedustella näiden pyörien hintaa.
Vaan kun kuulivat sen nousevan paljoa suuremmaksi kuin koko heidän
vuosipalkkansa, pudistivat he päätään.
Myöhään kesäiltaan asti nuoret tällä tavoin innostuneina harjoittelivat
pihalla ja pitkin teitä, ja heidän iloiset äänensä kaikuivat kauas yli
järven. Väinön ja erittäinkin Leenin reippaus ja iloisuus tarttui
muihinkin, ja Lauri oli suuresti mielissään, -- nyt hän kerrankin oli
saanut tovereita, joiden kanssa hän voisi pitää oikein hauskaa. Leeni
vasta Laurin mielestä oli tyttö! Aini oli aina niin totinen, Ester niin
liian hieno ja Elsa taas niin kiusallinen. Ja Väinö oli myöskin aivan
toista kuin tuo hiljainen Arvi.
Tätä ajatteli Lauri itsekseen seisoessaan siinä odottamassa, siksi kuin
toiset palasivat polkupyörineen ja hänen vuoronsa taas tuli ajaa. Ei
kukaan vielä ajatellutkaan väsymistä ja he olisivat siinä kyllä ajaneet
vaikka kuinka kauan, ellei tuomarin rouvan ääni olisi kutsunut heitä
sisään illalliselle.
-- -- -- -- Väinön ja Leenin kanssa oli kesä tullut Tuomarilaan kaikkine
iloineen ja hauskuuksilleen. Ilmat olivat mitä ihanimmat, aamut
loistavan kirkkaat ja illat niin vienon tyynet. Lehdiköt vihoittivat
kauniimmillaan ja metsiköissä alkoivat marjat jo kypsyä. Talossa oltiin
täydessä työssä. Heinänteko oli onnistunut hyvin, vilja vainioilla jo
kellerti, ja kaikki työväki nautti kesäilmojen ja kesätöiden
hauskuudesta.
Myöskin Tuomarilan nuoret olivat työssä mukana. Pari kertaa olivat
oikein täydellä todella kaiken päivää olleet heinäniityllä. Ja
kalastajia olivat he oikein mainioita. Joka ilta läksivät he vuorotellen
verkkoja laskemaan, ja aikaisin seuraavalla aamulla toi aina joku heistä
korin kaloja kyökkiin. Tämä olikin tarpeen, sillä näin keskellä kesää
oli usein vaikea saada muuta ruokatavaraa hankituksi, Tuomarila kun
sijaitsi vähän syrjässä. Tuomarin rouva sitte valmisti näitä kaloja niin
monella vaihtelevalla tavalla kuin vaan keksi, ja Aini oli hänen apunaan
näissä kyökkitoimissa. Sentähden hän ei joutanutkaan niin paljon
seurustelemaan toisten kanssa järvellä ja metsissä, kun käytiin
soutelemassa tai marjassa.
Tehtiin sitä kuitenkin nuorten kesken toisenlaistakin työtä. Muutama
päivä, sen jälkeen kun olivat saapuneet Tuomarilaan, tuli Leeni kerran
Laurin luo kirja kädessä. Jos he ehkä nyt alkaisivat tuota ikävää
laskemista; hän oli valmistanut heille niin hauskan pienen lukutuvan. Ja
hän vei Laurin alas rannalle, jossa lehdikkomajaan oli asettanut pienen
pöydän ja sen viereen tuolia. Siinä hän nyt aikoi nauttia kesästä ja
kauniista näköalasta, samassa kun hän laski noita ikäviä matematiikan
esimerkkejä. Ei Laurin suinkaan tarvinnut siinä koko ajan olla mukana,
hän vaan väliin tulisi näyttämään ja neuvomaan, niin kyllä Leeni sitte
koettaisi tulla toimeen omin päin.
Ja Lauri alkoi selittää ja laski Leenille koko joukon esimerkkejä. Ne
tuntuivat niin kovin helpoilta, kun Lauri ne laski, sillä hän ne selitti
omalla yksinkertaisella tavallaan eikä tehnyt pitkiä teoreettisia
selityksiä, joita Leeni koulussa ei koskaan ollut ymmärtänyt. Laskeminen
alkoi käydä oikein hauskaksi ja niin he siinä istuivat pitkän ajan,
ilman että Lauri ollenkaan ajattelikaan lähteä pois. He päättivät nyt
joka päivä tällä tavoin laskea jonkun tunnin.
-- Oi, jos sinä aina olisit minua auttamassa, sanoi Leeni kerran. Sinä
osaat niin kovin hyvin selittää juuri sitä, mitä minä en ymmärrä.
Tämä koski Lauriin. Jo pari kertaa tätä ennen, kun toiset olivat
kertoneet kouluoloistaan Helsingissä, oli Laurinkin tehnyt mieli sinne.
Ehkä hän siellä olisi tullut parempaan kouluintoon ja lukeminen
onnistunut paremmin. Tuntui siltä, kun kaikki siellä Helsingissä
olisivat sellaisessa täydessä kouluinnossa, jota Lauri ei koskaan ollut
tuntenut. Ei hän tästä kuitenkaan voinut syyttää pikkukaupunginkaan
kouluoloja, sillä olihan esimerkiksi Aini ollut luvustaan innostunut,
vaikka oli käynyt koulua samassa pikkukaupungissa kuin Laurikin. Vaan
hänen teki nyt kerran niin kovin mieli Helsinkiin. Siellä hän alkaisi
ihan uudestaan, -- niin, jos hän rupeaisi lukemaan oikein ahkerasti nyt
kesän aikana, niin ehkä hän syksyllä voisi päästä 6:lle luokalle. Ja
sitte hän jo kolmen vuoden perästä tulisi ylioppilaaksi, -- samaan
aikaan kuin Leenikin. Jos nimittäin Leeni vaan läpäisisi tuossa
matematiikassa, -- vaan siinä Lauri kyllä häntä auttaisi, jos vaan
pääsisi Helsinkiin.
Lauri kertoi tästä tuumastaan Ainille, joka taas lupasi puhua siitä isän
kanssa. Tämä suostui mielelläänkin, jos Lauri vaan voisi päästä 6:lle
luokalle.
Nyt rupesi Lauri ahkeraksi. Saksan ja venäjän kieliopit, joiden tähden
oli jäänyt luokalle, otettiin esille, ja hän pyysi Väinön korjaamaan
hänen kirjoituksiaan. Leeni taas tarjoutui kuulustelemaan häneltä koko
vanhan- ja keskiajan historian tapaukset ja henkilöt, -- hän taas oli
historiaan hyvin perehtynyt. Leeni oli Laurin lukemisesta kovin
innostunut ajatellessaan, kuinka hauska heillä vielä tulisi olemaan
yhdessä Helsingissä.
Sillä välin kun nämä molemmat tällä tavoin seurustelivat toistensa
kanssa yhteisessä työssä ja tuumassa, istuivat toiset nuoret taas
yhdessä milloin missäkin hauskassa paikassa tai tekivät yhteisiä
metsä-ja järviretkiä. Polkupyöräajelua harjoitettiin myöskin ahkerasti,
vaan siinä ei voinut olla mukana muuta kuin kaksi kerrallaan, ja Elsa ja
Arvi olivat tähän eniten mieltyneet. Elsa oli itselleen valmistanut
sievän polkupyöräpuvun sinisestä kankaasta, valkoisilla nauhoilla
koristettu, ja pieni valkoinen verkalakki sievästi hänen tummaa
päätänsä, kun hän punaposkisena ja reippaana ajeli pitkät matkat Arvin
seurassa.
Aini jäi tavallisesti heitä katsomaan vähän alakuloisella mielellä. Hän
ei joutanut niin ahkeraan harjoittamaan, kun aina oli niin paljon muuta
toimittamista, ja sitä paitsi Arvi näytti enemmän välittävän Elsan
seurasta näillä retkillä kuin hänen. Sentähden oleskeli Aini enemmän
Esterin ja Väinön kanssa, jotka olivat saaneet oikean taiteilijainnon ja
pitkät ajat istuivat piirustelemassa jollakin kivellä järven rannalla.
Väinö oli nimittäin myöskin piirtäjä ja aikoi ylioppilaaksi tultuaan
polyteknilliseen opistoon ja sitte arkkitehdiksi. Hänenkin mielessään
kangasti ulkomaan tutkimusmatka, ja Italian ihanista taiderakennuksista,
joista oli lukenut taidehistoriassa, hän innostuksella kertoi Esterille.
Aini kuunteli heidän tulevaisuuden tuomiaan vähiin katkeralla tunteella,
-- ei hän suinkaan koskaan voinut päästä kaikkea tuota kaunista
ihailemaan. Eikä hänellä ollutkaan taipumusta mihinkään tuollaiseen,
niinkuin kaikilla noilla muilla oli. Vai voisiko hänkin kelvata johonkin
muuhun, johonkin suurempaan kuin näihin pieniin toimiin täällä kotona?
Kun sitte Arvi ja Elsa tulivat sinne mukaan ja vuorostaan alkoivat
tuumia omasta tulevaisuudestaan, joka heillekin kangasti iloisena ja
kauniina, lisääntyi Ainissa tuo itseänsä epäilevä mieliala.
-- Miksikä sinä sitte, Elsa, kerran aijot tässä. kysyi Ester eräänä
päivänä Elsalta.
-- Miksikä aijon? En ole sitä oikein vielä päättänyt. Vaan enköhän sitte
rupea joksikin opettajattareksi, kun ensin olen käynyt tyttökoulun läpi
ja sitte oleskellut vähän aikaa Helsingissä laajentamassa tietojani ja
ehkä vähän huvittelemassakin, vastasi Elsa leikillisesti.
-- Sinä sopisit parhaiten rouvaksi, Elsa, jonkun etevän miehen rouvaksi,
jonka kodin sinä hoitaisit ja kaunistaisit, sanoi Arvi, ihastuksella
katsoen Elsaan.
-- Minäkö rouvaksi? Enhän minä osaa leipoa enkä ruokaa laittaa enkä
muutakaan sellaista. Ainihan se rouvaksi supisi, vastasi Elsa.
Aini punastui. Hän ei koskaan ollut ajatellut itseänsä rouvana, ei
koskaan muuna kuin oman kotinsa, ja äitinsä apuna. Vaan nyt avautui
hänelle toinenkin tulevaisuuden mahdollisuus, -- voisiko hän todellakin
ajatella -- -- -- --
-- Tarvitaanhan siihen muutakin kuin vaan taloudellisia ominaisuuksia,
väitti taas Arvi. Pitäähän vaimon voida olla miehensä apuna
henkisessäkin suhteessa eikä vaan aineellisessa.
-- Minä tässä olen voittaja sittekin, -- katsokaa vaan, enkö minä
päässyt ainakin kymmenen sekuntia ennen Lauria, -- huusi samassa Leeni,
joka vuorostaan oli ollut Laurin kanssa polkupyörällä ajamassa. He
olivat olleet kauas aina tuohon kauniisen kuusimetsään saakka, jossa
kasvoi niin monta harvinaista kukkaa. Niitä he olivat tutkineet ja
sieltä sitte taittaneet itselleen oksia ja koristaneet polkupyöränsä,
niin että näytti, ikäänkuin olisivat tulleet jostakin juhannusjuhlasta.
-- Ainahan sinä tuollaisissa oletkin etevä, mihin vaan tarvitaan
vikkelät jalat, nauroi Väinö. Jo pienenä sinä kiipesit puihin niinkuin
pieni orava.
-- Pieni orava sinä oletkin, tyttöseni, sanoi tuomari, joka samassa tuli
ulos katsomaan, mitä siinä nuoret toimittivat. -- Oikeinhan te istutte
tässä parittain lintujen lailla, viserrätte kai iloisia lauluja. Niin,
niin, lapset, visertäkää vaan, ei se kesä tässä maan kovin kauvan kestä.