II

Ruokasalissa istui tuomarin rouva lukien sanomalehtiä. Posti tuli

Tuomarilaan joka toinen aamu, vaan tavallisesti hänellä ei ollut aikaa

sitä tarkemmin tutkia ennenkuin näin iltapäivällä, jolloin taloustoimet

vähäksi aikaa olivat pysähtyneet. Sanomalehdet luettiin tarkasti alusta

loppuun asti ja päivän kysymyksiä ja tapahtumia seurattiin suurella

innolla. Sillä vaikka taloudelliset huolet Tuomarilassa ottivat suuren

osan sen asukasten elämästä, olivat kuitenkin sekä tuomari että hänen

rouvansa säilyttäneet intoa myöskin kaikille yleisille ja henkisillekin

asioille.

Lauri ja Elsa istuivat siinä myöskin kumpainenkin sanomalehti kädessään,

tutkien erittäinkin pikku-uutisia ja ilmoituksia.

-- Katsokaa, tässä on taas uudestaan sama ilmoitus ihan ensimmäisellä

sivulla, huudahti Elsa. "Kaksi koululaista, sisar ja veli, haluavat

kesäasuntoa jossakin seudussa, jossa he voisivat oppia suomea sekä

harjoittaa urheilua." Täti kulta, ottakaa heidät tänne, täällähän heillä

olisi tilaisuutta molempiin.

Ja Elsa oli taas täynnä innostusta.

-- Ja silloin minäkin kerran saisin tovereita kalastus-ja

metsäretkilleni, lisäsi Lauri. Arvi on niin hieno ja hiljainen, ettei

hänestä ole sellaisiin, ja tytöt ne ovat kerrassaan ihan mahdottomia.

-- Olinhan minä kerran sinun kanssasi nuottaa vetämässä, vaan sinä

toruit ja mellastit koko ajan, niin ettei minulla enään ole halua lähteä

sinun kanssasi, vastasi Elsa.

-- Älkää nyt kinatko, lapset, lausui tuomarin rouva rauhoittaen. Nyt on

vaan kysymys siitä, voisivatko he todellakin täällä oppia suomea. Tehän

puhutte enimmäkseen ruotsia keskenänne.

-- Niin, senjälkeen kun nuo hienot helsinkiläiset tulivat tänne,

pilkkasi Lauri. Nehän puhuvat niin huonoa suomea että oikein naurattaa.

-- Ester käy ruotsalaista tyttökoulua ja Arvi ruotsalaista lyseota, niin

eihän kumma, jos eivät osaa suomea puhua, kun sitäpaitsi koko heidän

ympäristönsä on ihan ruotsalainen, selitti Elsa.

Nyt kuului pihalta Ainin ääni, joka käski heidät sinne kahvia juomaan.

Kahvipöydän ääressä tätä asiaa sitte jatkettiin kaikkien muidenkin

läsnäollessa. Tuomari antoi rouvansa päättää asiasta, -- hän kyllä

puolestansa mielelläänkin näki nuorisoa ympärillään. Arvi ja Ester eivät

lausuneet mitään, vaan tuomarin rouva tahtoi tietää myös heidän

ajatuksensa ja huomasi, että heidänkin mielestä seuran lisääntyminen

olisi hauska.

-- Oikein iloitsen siitä, että nyt todellakin ruvetaan suomea puhumaan,

sanoi Arvi. Monta kertaa olen melkein hävennyt, etten osaa kansani

kieltä.

-- Oikein puhuttu poikani, vastasi tuomari. Joka tahtoo toimittaa ja

vaikuttaa kansan hyväksi, sen täytyy myös rakastaa ja osata kansan

kieltä.

-- Kyllä minäkin puolestani tahdon oppia suomea, vaikk'en usko sillä

tulevani ketään hyödyttämään, puhui Ester. Kun nimittäin olen lopettanut

kouluni, aijon lähteä ulkomaille maalaustaidetta harjoittamaan.

-- Vaan ethän kuitenkaan aijo jäädä sinne koko elinajaksesi, ja kun taas

palaat kotimaahan, tulet sittekin tarvitsemaan suomenkieltä, vastasi

Aini. Varmaankin tahdot sinä kuvata myöskin oman maasi luontoa ja kansaa

ja silloin sinun täytyy elää sen keskuudessa sekä osata sen kieltä.

-- Oma maa mansikka --, vaan luulen kuitenkin että minä tästä kohta

lähden jonnekin kauas etsimään ihmisiä, joiden kanssa voisi pitää oikein

hauskaa, keskeytti Lauri. Ollapa minulla polkupyörä!

-- Sittekun kunnollisesti pääset kuudennelle luokalle olen luvannut

sinulle polkupyörän, vastasi tuomari. Olisit kyllä voinut saada sen jo

tänäkin kesänä, sen sinä tiedät.

Lauri ei vastannut mitään. Hän oli keväällä jäänyt luokalle, vaikk'ei

suinkaan ollut huonopäinen. Vaan lukeminen oli hänestä mitä ikävintä

tekemistä. Hänen halunsa paloi kaikkiin muihin toimiin paitsi tähän. Hän

kuljeskeli pitkin katuja, poikkesi kauppapuoteihin ja seisoi siinä

ihmisten kanssa juttelemassa, hän luisteli, kävi tyttöjen kanssa mäkeä

laskemassa, hiihto- ja kävelyretkillä y. m. Ja kaikki pitivät hänen

seurastaan, sillä hän oli iloinen ja puhelias eikä vähintäkään ylpeä.

Hän oli perinyt isänsä kansallisen luonnon, ja kotona kansa oikein

ihaili tuomarin nuorta herraa, joka seurusteli heidän kanssaan pelloilla

ja niityillä sekä osasi kertoa niin hauskoja juttuja. Äiti kyllä ei

oikein pitänyt siitä, että Lauri niin paljon omin päin oleskeli ulkona

kaikenlaisissa töissä. Sillä hän luuli tästä johtuvan hänen usein niin

röyhkeän käytöksensä, joka yhä enemmän alkoi pistää silmiin Arvin ja

Esterin rinnalla. Ja hän toivoi Ainin kanssa, että Lauri uusien toverien

kautta enemmän tulisi oleskelemaan heidän joukossaan ja että hänen

mielensä ja käytöksensä vähitellen tulisi muuttumaan.

Päätettiin siis, että nuo kaksi koululaista otettaisiin kesäksi

Tuomarilaan asumaan. Nyt odotettiin heiltä vaan lähempää vastausta,

jotta sitte voitaisiin valmistautua ottamaan heidät vastaan.

Seuraavana päivänä ehdoitti tuomarin rouva, että kaikki nuoret

lähtisivät soutamaan kirkonkylään, sillä hänellä oli yhtä ja toista

siellä toimitettavaa eivätkä palvelijat joutaneet näin kiireellä

työajalla. Kaikki suostuivat tähän iloisella mielellä. Laurikin oli

tällä kertaa harvinaisen taipuvainen, ja kohta päivällisen jälkeen

menivät pojat laittamaan veneet kuntoon. Lauri, Elsa ja Ester astuivat

Ainin pieneen valkoiseen veneesen, Lauri soutamaan; toisessa taas, johon

Arvi ja Aini istuivat, souteli voudin Antti.

Ilma oli mitä kauniimmillaan ja kaikki mitä iloisimmalla kesätuulella.

Laurikin, joka tavallisesti ei viitsinyt vaivata itseänsä soutamalla,

tahtoi nyt oikein näyttää voimiaan ja souteli Antin kanssa kilpaa. Hän

oli voimakas, ja keveä vene pääsi pian toisen ohitse. Tytöt olivat

täynnä ihailua, ja kun Lauri nyt alkoi näyttää heille seudun kaikki

kauniit paikat sekä kertoa heille kaikenlaisia kansantarinoita,

kuuntelivat he syvimmällä hartaudella. Lauri oli oikein mainio kertoja,

ja tällaiset jutut olivat sekä Elsan että Esterin mieleen. Ester oli

ottanut piirustustarpeet mukaansa, vaan hän nyt ei joutanut

piirustamaan, katseli ja kuunteli vaan. Elsan elävässä mielessä kuvautui

kaikki niin todenperäiseksi, että hän melkein oli näkevinään ja

kuulevinaan kaikki mitä Lauri kertoi. --

Toisessa veneessä taas oli Aini joutunut Arvin kanssa innokkaasen

keskusteluun. Arvin sanat edellisenä päivänä, että hän tahtoisi oppia

kansansa kieltä, olivat Ainin mieleen painuneet. Hän olisi tahtonut

tietää, asuiko todellakin lämmin isänmaanrakkaus tuossa pojassa, jonka

hän oli luullut niin välinpitämättömäksi, mutta hän ei kuitenkaan

arvannut sitä kysyä. Vaan kun he sitte olivat soutaneet vähän aikaa ja

aava ulappa avautui heidän silmiensä eteen eikä Arvi voinut pidättää

ihailuaan tämän Suomenmaan ihanuudesta, silloin huomasi Aini

erehtyneensä Arvin suhteen, iloissaan tästä avasi hänkin mielensä, ja

näin he nyt alkoivat kertoa toisilleen ajatuksistaan ja tuumistaan.

He olivat kumpainenkin luonnoltaan syvät, ja erittäinkin Aini oli jo

lapsuudestaan ollut ajatteleva tyttö. Hän oli keväällä lopettanut

tyttökoulunsa, jossa heidän äidinkielen opettajansa oli nuoriin

tyttösydämmiin herättänyt rakkautta isänmaahan, sen kieleen ja kansaan

ja kehoittanut heitä tekemään työtä sen etehen. Ainin mieleen olivat

hänen sanansa syvästi juurtuneet. Ja kun hän kotiin tultuaan kävi

rippikoulua ja vanha rovastikin nuorille puhui isänmaanrakkaudesta

Jumalan käskynä, oli tämä käynyt Ainille oikein sydämen asiaksi. Hän

mietti usein mielessään, millä tavalla hän voisi isänmaataan ja

kansaansa hyödyttää. Hänen tuli nyt tästälähin jäädä kotiin vanhempiensa

avuksi ja kodin iloksi ja hyödyksi, -- se oli hänen pyhä

velvollisuutensa, sen hän tiesi ja tunsi. Vaan kuinka hän samalla voisi

hyödyttää isänmaatansa ja kansaansa? Jos hän rupeaisi pitämään huolta

Tuomarilan alamaisten ja torpparien lapsista ja ompelemaan heille

vaatteita ja opettamaan heitä, -- eikö tämä jollakin tavalla voisi olla

isänmaan siunaukseksi? Ja hän oli päättänyt syksyllä alottaa oikein

täydellä todella.

Tästä hän nyt kertoi Arville ja tämä kuunteli ihmetellen. Tuolla tavalla

hän ei koskaan ollut ajatellut isänmaanrakkautta. Hänelle se oli tuo

lämmin tunne, joka virtaili läpi sielun ja sydämen, joka kerta kun hän

näki Suomen saariston ihanuutta tai täällä sen siintävien selkien

suloisuutta. Ja samaa tunsi hän myöskin lukiessaan isänmaan

taisteluista, sen kansan työstä ja kärsimyksistä kovina aikoina. Kyllä

hänkin tahtoi isänmaan etehen työtä tehdä, vaan ei hän koskaan ollut

ajatellut, että se voisi tapahtua opettamalla torpparien lapsia.

-- Millä tavalla sitte aijot työskennellä isänmaan hyväksi, kysyi Aini.

-- Tahdon saavuttaa sen nimelle kunniaa, sen kielelle arvoa, sen

kansalle mainetta. Tahdon julistaa maailmalle, että tämä kylmä Suomenmaa

on niin ihmeen ihana, että tämä köyhä kansa on sitä rikkaampi henkisessä

suhteessa, että tämä halpana pidetty Suomi on muiden maiden vertainen.

Kun vaan kerran pääsen ylioppilaaksi, niin aijon kaikki voimani, kaikki

työni uhrata rakkaalle isänmaalleni.

Aini kuunteli Arvia hehkuvin poskin. Kuinka kauniisti hän puhui, -- se

oli aivan toista kuin hänen jokapäiväiset ajatuksensa

isänmaanrakkaudesta. Jos hänkin voisi noin kauniilla, ylevällä tavalla

palvella isänmaatansa!

Jo lähenivät veneet rantaa, ja kaikki sekä hauskat jutut että totiset

keskustelut saivat jäädä toistaiseksi. Nyt oli mentävä kirkonkylään ja

toimitettava kaikki asiat ja ostokset. Lauri ja Arvi lähetettiin

suutarille, Elsa ja Ester postiin ja Aini meni Antin kanssa ostoksille.

Sitte päätettiin yhtyä kahvi-Maijan pienessä mökissä kosken rannalla

kahvia juomaan sekä levähtämään rasittavan soutelumatkan jälkeen.

Jo oli ilta joutumaisillaan, ennenkuin oltiin valmiit lähtemään kotiin.

Nyt ei Lauri enään viitsinyt soutaa vaan istui veneesen Esterin viereen.

Aini otti mielellään soutaakseen omaa venettään, -- se oli ollut hänen

uskollinen ystävänsä monena tyynenä kesäiltana. Elsa istui tällä kertaa

Arvin kanssa toiseen veneeseen, ja kun oli päästy vähän matkaa järvelle,

alkoi hän vuorostaan kertoa Arville kaikki Laurin kummitusjutut, lisäten

niihin aina oman mielikuvituksensa piirteet. Silloin tällöin yhtyi

Anttikin Elsan kertomuksiin, selittämällä ne kansan käsityksen mukaan.

Elsan tummat silmät oikein säihkyivät, kun he soutivat erään syvän

lahden sivuitse, johon jyrkkä ranta kuvasti synkät honkansa. Siihen oli

ennen muinoin sota-aikana nuori tyttö heittäytynyt kuolemaan, kun

vihollisten päällikkö oli tahtonut hänet vaimokseen, senjälkeen kuin

hänen sulhonsa oli kaatunut sodassa. Eikö tuo ollut kauniinta

uskollisuutta ja isänmaanrakkautta, kysyi Elsa. Niin hänkin varmaan

olisi tehnyt, ennenkuin olisi jättänyt itsensä isänmaan ja sulhonsa

surmaajalle, lisäsi hän.

Arvi hymyili Elsan innolle vaan katseli ihastuksella hänen eloisia

kasvojaan, jossa jokainen ajatus niin kauniisti kuvastui.

-- Eihän tuollainen uskollisuuden uhraus nyt enään meidän aikanamme tule

kysymykseen, vaan voimmehan muullakin tavalla osottaa uskollisuutta

isänmaatamme ja rakastettuamme kohti, lausui Arvi totisena.

Toisessa veneessä souteli Aini hiljaa, ajatuksiin vaipunueena. Silloin

tällöin nosti hän airot ja antoi niiden levähtää, siksikuin veden pinta

oli tyyntynyt kirkkaaksi peiliksi. Sitte laski hän ne taas ja katseli,

kuinka kauniisti aurinko kimalteli vesipisaroissa, jotka roiskivat hänen

ympärillään. Tyyneys, hiljaisuus, -- olihan se suloista kyllä, vaan

vielä ihanampaa oli kuitenkin, kun aurinko pääsi kimaltelemaan

vaahtoisissa laineissa. Hän tunsi ikäänkuin aavistuksen, -- tulisiko

hänenkin elämänsä tyyni pinta kerran särkymään ja auringon säteet sen

laineita sitte sitä kauniimmin kirkastamaan? -- -- -- -- --

-- Oikeinhan tuo on meidän Tuomarilamme ranta, mainio piirtäjä sinä

oletkin, Ester, huudahti samassa Lauri. Ester oli nimittäin istunut

siinä ihan ääneti, piirtäen toisen kuvan toisensa perästä

piirustuskirjaansa, ja Lauri oli katsellut hänen työtään, silloin

tällöin lausuen arvostelunsa ja joskus hyväksymyksensäkin. Nyt kun hän

viimeisellä lehdellä tunsi kotirannan koivikkoineen ja rakennuksineen,

hän ei voinut pidättää ihailuansa.

-- Kun vaan kerran pääsen ulkomaille oppimaan, niin saatpa vielä nähdä

mitä kaikkia minä voin aikaan saada. Kaikki mitä kaunista on aijon

piirtää paperille, ja kun sitte kerran olen voittanut kunniaa ja

mainetta, niin et enään tule kysymään, miksikä tämä hyödyttää, vastasi

Ester puoleksi leikillä.

Lauri tunsi itsensä voitetuksi vaan olisi kuitenkin vanhan tapansa

mukaan tahtonut vastata jotakin. Mutta hän ei löytänyt mitään sopivaa,

ennenkuin jo oltiin perillä. Pojat laskivat veneet rantaan ja veivät

airot talaasen, sillä välin kun tytöt kantoivat ostamansa tavarat

sisään.

Siellä oli tuomarin rouva valmistanut teepöydän, johon nyt kaikki

riemulla kiirehtivät. Nuoret olivat mitä iloisimmalla tuulella; Elsa

kertoi tuomarille heidän matkastaan ja Ester näytti piirtämänsä kuvat,

joista tuomari tunsi melkein kaikki, tuttuja paikkoja kun olivat. Lauri

jutteli suu täynnä vehnäleipää ja Arvikin oli tänä iltana oikein

puhelias. Myös Ainin tavallisesti niin totiset kasvot melkein loistivat

ilosta, kun siinä teepöydän ääressä hoiti emännän virkaa.

Tavallista ilosempi ja kodikkaampi mieliala vallitsi nuorten kesken, --

yhteinen hauska retki ja yhteiset keskustelut olivat yhdistäneet heidät

lähemmä toisiaan.