-- Kuinka ihmeen hauskaa täällä on!
Ja loistavin silmin, punaposkisena ja paljasjaloin hyppi Elsa pitkin
rantaa kiveltä toiselle. Hameenhelmojansa piteli hän ylhäällä, etteivät
kastuisi, kun hän silloin tällöin antoi lämpöisten aaltojen huuhtoa
jalkojaan. Kihara tukka oli joutunut ihan pörrölleen, ja paksu palmikko
heittelihe edestakaisin joka kerta kun tyttö taas teki uuden hyppäyksen.
Hän läksi yhä edemmäs, vähän väliä katsoen taakseen rantaa kohti, johon
toverinsa oli jäänyt kukkia poimimaan. Vihdoin hän joutui suurelle
kivelle, josta ei enään päässyt kauemmaksi, ja tänne hän nyt jäi
seisomaan. Hän laski alas helmansa, pyyhki tukkansa silmiltään ja
katseli ympärilleen.
-- Ja kuinka ihmeen ihanata täällä on! Katso toki tänne, Aini, -- en ole
koskaan elämässäni nähnyt mitään näin kovin kaunista!
Innostuksessaan hän ojensi kätensä ja osoitti ympäri seutua, joka siinä
heidän silmiensä eteen levitti koko kesäisen kauneutensa. Pitkin rantaa
jossa he seisoivat pisti toinen niemi toisensa perästä vaaleanvihreän
helmansa sinilahteen, ja toisella puolen taas kohosi korkea vuoriranta,
jonka synkkä havumetsä kuvastui syvään, tummaan veteen. Kumpaisellakin
puolen ulotti pitkä niemi kärkensä melkein lahden poikki, ja kapean
salmen takana avautui aava ulappa, jonka toiselta rannalta näkyi kylä
kirkkoineen ja taloineen.
-- Lähdetään soutelemaan, Aini, tuo vene tänne, niin minä tästä yhtäkkiä
hypähdän siihen. Kyllä minä airot hoidan, järvihän on ihan tyyni, ei
tunnu pienintäkään tuulahdusta, -- oi, tule nyt, Aini, se olisi niin
hauskaa, niin kovin, kovin hauskaa!
Ja hän kääntyi Ainiin kädet ojennetuina, ikäänkuin odottaen, että tämä
heti lähtisi venettä tuomaan. Vaan Aini jäi seisomaan hymyellen
toverinsa innostukselle.
-- Emme nyt jouda tässä soutelemaan, Elsa kulta, tiedäthän sen. Parin
tunnin perästä saapuvat vieraamme; isä jo käski Heikin lähtemään niitä
asemalta noutamaan. Ja uutimet ovat vielä panematta poikain ylishuoneen
akkunoihin ja piparikakut leipomatta, sen sinä tiedät. Entäs kukat
sitte, joita tulimme poimimaan, -- Elsa kulta, meillä on kiire! Joudu
nyt pian, äiti jo varmaan odottaa meitä auttamaan!
Ja Aini kokosi kukat kaikki vyöliinaansa ja läksi rannalta nousemaan
taloa kohti. Elsa myös rupesi nyt hyppimään pitkin kiviä takaisin
rantaan, jossa hän kivien ja ruohojen väliltä alkoi poimia
lemmikkikukkia. Siinä niitä kasvoi niin suuria, sinisilmäisiä, --
oikeinpa ne mahtoivat nauttia siinä lämpöisessä, lauhkeassa
sammalturpeessa, ajatteli Elsa. Hän ei oikein olisi malttanut niitä
taittaa, vaan jäi siihen kumartuneena niitä katselemaan.
-- Lemmikki-kukka, kuinka hyvin tämä nimi sopiikin teille, puheli hän ja
silitteli niiden hienoja lehtiä. Siniväri, sehän on uskollisen lemmen
merkki; tahdon teitä koettaa, oletteko todellakin uskollisia -- -- -- --
-- -- --
Yht'äkkiä muisti hän Ainin varoituksen joutumaan, otti kiireesti kädet
täyteen kukkia ja läksi hänkin juosten koivujen lomitse taloon.
Siellä oli tulinen kiire. Tuomari Berg ja hänen rouvansa odottivat
vieraita, vanhaa ystävätänsä eversti Eek'iä rouvineen, jotka aikoivat
lähteä vuodeksi ulkomaille ja nyt poikkesivat tänne jättämään lapsensa,
Esterin ja Arvin, kesäksi tuomarin huostaan tänne maaseudun
rauhaisuuteen. Nämä olivat melkein samanikäiset tuomarin Ainin ja Laurin
kanssa, ja näiden raitisten maalaisten seura tulisi varmaankin
vaikuttamaan heihin hyvin, arveli eversti kirjeessään, jossa pyysi
lapsilleen asuntoa ja hoitoa. Tuomarin rouva oli myös kohta ollut
taipuvainen ottamaan heidät vastaan. Tuomarilassa oli huoneita
tarpeeksi, ja vähän lisääntyvät taloustoimet eivät häntä
huolestuttaneet, -- ne olivat aina olleet hänen mielityönsä erittäinkin
näin kesällä, jolloin Aini oli kotona ja hänen ahkerana apuna kaikessa.
Joka kesä oli heillä aina ollutkin sukulaisia kesävieraina, ja muutama
päivä sitte oli Elsa serkku saapunut Tuomarilaan kesää viettämään. Elsa
oli 15 vuotias tyttö, herttainen ja iloinen ja aina valmis hänkin
auttamaan, vaikkei siitä juuri sen enempää tullut. Vilkkaalla
luonnollaan ryhtyi hän kaikkiin, vaan oli niin täynnä innostusta ja
ihailua, että usein unohti työnsä kesken. Kaikki kuitenkin pitivät
hänestä, ja erittäinkin tuomari seurasi ihastuksella Elsan vilkkaita
liikkeitä ja kauniita kasvonilmeitä, jotka niin muistuttivat hänen
rakasta sisartaan. Laurin kanssa taas olivat he alituisesti
pikkukinassa, tämä kun aina teki pilkkaa Elsan innostuksesta. Vaan
silloin Aini aina piti serkkunsa puolta, jota hän sydämessään ihaili ja
josta hän piti vanhemman sisaren hellyydellä.
Tänäpäivänä olivat molemmat serkukset sekä tuomarin rouva aamusta alkaen
olleet täydessä toimessa vieraiden vastaanottamista varten. Tytöt olivat
siivonneet ja parhaimmalla tavalla koristaneet ylishuoneet, ja heidän
ollessaan kukkia poimimassa, oli tuomarin rouva ikkunoihin pannut
puhtaat valkoiset uutimet. Elsa nyt järjesteli poimimansa kukat kimppuun
ja asetti ne pöydälle tyttöjen kamariin. Sinne olivat myöskin
järjestäneet kirjoituspöydän kaikkine tarpeineen, sillä everstin Ester
kuului olevan lahjakas tyttö, joka sekä kirjoitteli että piirusteli.
Sentähden oli Elsa myöskin seinälle ripustanut kauniin maisemataulun ja
tämän alle Topeliuksen ja Runebergin kuvat. Ikkunasta oli kaunis näköala
yli koko järven salmineen ja saarineen, -- tämäpä nyt mahtoi kelvata
mille runoilijasielulle hyvänsä, ajatteli Elsa, kun lähtiessään vielä
loi viimeisen katsauksen sievään, valoisaan kesähuoneesen. -- Poikain
huone taas oli rakennuksen toisessa päässä, ja tämänkin olivat tytöt
järjestäneet ja siivonneet.
Asetanko tännekin lemmikkikukkia, ajatteli Elsa; vaan kun sitte muisti
Lauria, joka varmaankin taas olisi nauranut hänen kukkasinnolleen,
päätti hän jättää sinne panematta, -- ehkä tuo vieraskin poika sille
vaan nauraisi. Sen sijaan toi hän tänne joukon kirjoja, jotka hänen
mielestään sopisivat luettavaksi 16 vuotiaalle pojalle. Se oli
suomalaista kaunokirjallisuutta; hän oli nimittäin Arvista kuullut, että
tämä oli suomenmielinen, vaikka olikin kasvanut ihan ruotsalaisissa
oloissa.
Elsan ollessa ylisillä oli Aini äitinsä kanssa mennyt kyökkiin
vehnäleipiä ja piparikakkuja leipomaan. Tämän työn oli tuomarin rouva
aina itse tahtonut toimittaa eikä jättää palvelijoiden haltuun, ja tällä
tavoin oli Ainikin jo pienestä asti oppinut kaikenlaisia leivoksia
valmistamaan. Nyt olivat leivät paraikaa kypsymässä ja kohta sen jälkeen
oli vehnäleivokset pantava uuniin. Tuomarin rouva katsoi kelloa; se oli
kohta viisi, ja seitsemän ajoissa pitäisi jo vieraiden saapuman
asemalta.
-- Kyllä minä tässä jo leipiä katson, pane sinä vaan kahvipannu
kiehumaan ja lähde sitte pukeutumaan! Sinähän olet ihan jauhoissa,
tyttöseni.
-- Niin, äiti, vartavasten otimme tänään huonommat vaatteet
säästääksemme puhtaat vieraita varten. Eilen illalla me Elsan kanssa
silitimme vaaleanpunaiset hameemme, ja uuden vyöliinan aijon myös panna
ylleni. Ne varmaankin ovat hyvin hienoa väkeä nuo everstiläiset, --
onneksi muistin Laurille panna puhtaat vaatteet ja kauluksen kun läksi
asemalle, hän kun koko päivän on ollut työväen kanssa pellolla.
Aini asetti kahvipannun tulelle ja läksi sitte ylisiin pukeutumaan.
Sieltä tuli jo Elsa häntä vastaan valmiiksi puettuna, vaaleanpunainen
hame yllä ja punainen nauha tummassa tukassaan.
-- Pukeudu pian, minä jo otin vaatteesi esille ja ompelin valkoisen
pitsin kaulukseesi. Sillaikaa valmistan minä kahvipöydän ja sitte
lähdetään yhdessä veräjälle vieraita vastaan.
Ja hän juoksi portaita alas sellaisella vauhdilla, että melkein oli
joutua tuomarin syliin, kun tämä kulki etehisen kautta katsomaan, oliko
kaikki jo vieraita varten valmiina.
Tuskin oli Elsa ennättänyt saada kahvipöydän järjestetyksi ja rouva
leivät uunista, ennenkuin jo kuului vaunujen ryminä pihalta. Rouva otti
kiireesti kyökkivyöliinansa yltään, silitteli tukkansa ja meni
verannalle. Siinä jo seisoivat tuomari ja hänen takanaan Aini ja Elsa
uteliaina näkemään uusia tovereitaan. Eversti astui vaunuista komeana ja
kauniina ja syleili iloisesti vanhaa tuomariystävätään, sillä välin kun
tytöt auttoivat rouvaa ja hänen tytärtään.
-- Tervetultua kaikki yksinkertaiseen kotiimme, tervehti tuomarin rouva
ja vei vieraat sisään. Te kai olette väsyneet matkan vaivoista ja
tarvitsette jotain ravintoa. Kahvipannu tässä teitä jo odottaa, tehkää
hyvin -- -- -- --
Vanhemmat astuivat sisään, vaan Arvi ja Ester viipyivät vielä
etehisessä, matkakapineitaan järjestämässä. Elsa jäi heitä auttamaan,
sillä Lauri, joka tavallisesti oli ensimäinen kahvipöydän ääressä, oli
jo kiirehtinyt sinne ja Aini myös lähtenyt vieraille kahvia tarjoamaan.
-- Täällä on niin ihmeen kaunista kaikkialla, sanoi Arvi katsoen ulos,
en ole koskaan ennen oleskellut Suomen sisämaissa.
-- Minä taas olen sisämaan lapsi ja oikein rakastan näitä seutuja,
vastasi Elsa. -- Sitte auttoi hän Esteriltä hienon päällystakin, pyysi
vieraat sisään ja seurasi heitä ruokasaliin, jossa kahvia juotiin.
Elsa nyt katseli heitä tarkemmin. Kuinka kaunis ja hieno oli tuo Ester!
Vaalea kihara tukka, suuret siniset silmät ja niin solakka ruumiiltaan!
Arvi taas oli vähän lyhyempi vaan hänkin hienon näköinen. Vaalea tukka
hänelläkin vaan tummat silmät ja Elsan mielestä niin syvä katse.
-- Raitis elämä ja ilma täällä maalla teidät kyllä pian saa voimakkaiksi
ja punaposkisiksi niinkuin minun lapseni ovat, sanoi tuomari ja
taputteli Elsan punaisia poskia. Täällä te saatte juosta ja soudella ja
kalastaa ja käydä heinässä ja marjassa ja sitte syödä ja juoda oikein
maalaislasten tavalla. Sepä voimia antaa.
-- Niin, ja sinä, Aini, otat Esterin huostaasi ja opetat hänet oikein
taloudelliseksi, lisäsi everstin rouva. Hän näet ei osaa tällaisia
piparikakkuja leipoa eikä muitakaan ruokia valmistaa. Vaan hän kyllä
mielellään oppii, eikö totta, Ester?
-- Kyllä, kun ette vaan väsy minuun, sillä olen kovin tyhmä kaikissa
käytännöllisissä asioissa. Eihän niitä sellaisia Helsingissä tarvita. --
Kyllä niitä aina tarvitaan, vastasi tuomarin rouva, -- eihän kukaan voi
tietää mihin sitä maailmassa joutuu. Ja sitä paitsi pitävät
taloudelliset toimet ihmisen terveenä ja raittiina sekä sielun että
ruumiin puolesta, sillä nämähän käyvät käsikädessä tässä maailmassa.
-- Vaan kaupungissa useimmiten ei ole tilaisuutta totuttamaan lapsiaan
sellaisiin, sanoi everstin rouva. Kyökkipiiat siellä eivät kärsi edes
emännän pistävän nokkaansa kyökkiin, saatikka sitte lasten, ja
leipominen siellä ei tule kysymykseenkään. Sentähden olen hyvin
kiitollinen siitä, että olen saanut lapseni tänne kesäksi tutustumaan
maalaisoloihin ja käytännöllisiin toimiin.
-- Niin, sekä myöskin näihin ihaniin sisäjärviseutuihin, lisäsi eversti.
Meillähän on jo monta vuotta ollut oma huvila saaristossa ja siellä
olemme tähän saakka oleskelleet kaiket kesät.
Kahvia juotuaan läksivät sitte kaikki ulos Tuomarilan ympäristöä
katselemaan. Tuomarila sijaitsi järven rannalla rehoittavien metsien,
peltojen ja niittyjen ympäröimänä. Piha ulottui melkein rantaan asti ja
siinä kasvoi korkeita koivuja, joiden välistä järven aallot välkkyivät.
Puiden suojaan oli asetettu valkoisia istumia pyöreän kivipöydän
ympärille, jossa kauniina päivinä usein aamupäiväkahvi juotiin. Tänne
nyt istuttiin ihailemaan kaunista näköalaa järven yli, jota ilta-aurinko
kirkkailla säteillään paraikaa kultasi. Tuomari oikein ylpeydellä
huomautti vierailleen ympäröivän seudun kauneuksia ja eversti, joka
nuoruudessaan oli ollut vähän taiteilija, oli suuresti ihastunut.
-- Sitte lähdettiin vieläkin lähemmä rantaa katsomaan veneitä ja
kalastusneuvoja, joita Tuomarilassa ahkeraan käytettiin.
-- Te kai olette siellä saaristossa oppineet kalastamaan oikein
saaristolaisten tavalla, kysyi Lauri Arvilta.
-- Emme sitä juuri ole koettaneet muuta kuin leikiksi vaan, vastasi
Arvi. Kyllä kansa kauempana saaristossa melkein yksinomaan elää
kalastuksella, vaan ei sitä siellä huviloiden keskuudessa paljo
harjoiteta.
-- Vaan täällä te saatte oppia kalastamaan oikein täydellä todella,
lausui tuomari. Lauri kyllä teille näyttää parhaimmat kalapaikat ja on
varmaankin mielissään kun nyt saa toverin kalastusretkilleen.
Lauri katsoi vähän epäilevästi Arviin, jonka hienot käsivarret eivät
suinkaan näyttäneet siltä, että olisivat voineet saada Tuomarilan suurta
kalastusvenettä liikkumaan. Ja Ester sitte, hän näytti vieläkin
heikommalta eikä ollenkaan tuntunut välittävänkään minkäänlaisista
kalastustoimista. Hän oli Elsan kanssa lähtenyt vähän kauemma toisista
ja seisoi nyt siinä Elsan lempipaikalla, korkealla kivellä, ihastuksella
katsellen kauniita näköaloja, -- niitä hän vielä tänä kesänä aikoi
paperille piirtää.
Rannalta vei tuoman sitte vieraansa puutarhaan ihailemaan rouvansa
kaikkia kukkas- ja kyökkikasvimaita. Nuoret menivät katsomaan
hedelmäpuita ja marjapensaita, joista vielä toivoivat saavansa paljonkin
iloa.
-- Voi, jos hedelmäaika jo pian tulisi, täällä ei ole vielä
minkäänlaista syötävää, valitti Lauri.
-- Niin, Lauri on aikonut itselleen sitte rakentaa majan tänne pensaiden
väliin, että oikein saisi tarpeekseen nauttia, kertoi Elsa nauraen.
Illallisen jälkeen läksivät sitte kaikki levolle, ja tuomarin rouva
saattoi jokaisen makuuhuoneesensa. Pojat menivät omaan kamariinsa ja
myös Elsa ja Ester läksivät yliselle, -- Aini jäi vielä äidin kanssa
neuvottelemaan taloudellisista asioista huomispäivää varten. Kun hänkin
sitte vihdoin meni ylisille yhteiseen makuuhuoneesen, olivat jo molemmat
toiset tytöt uneen uupuneet. Aini jäi heitä katselemaan. Siinä lepäsi
Ester niin suloisen kauniina valkoisessa yöpuvussaan ja toisella
vuoteella taas Elsa punaposkisena ja tumma tukka hajallaan. Kuinka
kauniita he olivat! Ja hän katsoi peiliin, josta hänen yksinkertainen,
jokapäiväinen ulkomuotonsa oikein pisti hänen silmiinsä. Eikö hänkin
kuitenkin voisi näyttää vähäsen kauniimmalta, jos hän hieman enemmän
pitäisi huolta ulkomuodostaan? Elsallakin aina oli jokin soma nauha
tukassaan tai helmiä kaulassaan. jos hänkin koettaisi? Vaan Elsalla
olikin niin valkoinen iho ja niin kauniit hiukset, kun sitä vastoin
hänellä -- -- -- -- -- Hän levitti tukkansa ja huokasi, kun näki sen
ihan suorana riippuvan alas hartioilleen. Vaan yht'äkkiä hän sitte taas
palmikoi sen kokoon, kääntyi pois peilistä ja alkoi riisuutua.
Mitä turhia hän olikaan tässä ajatellut? Eihän ulkonäkö ole minkään
arvoista, sen hän kyllä tiesi, kun vaan muuten on hyvä ja jalo ihminen.
Ja siksi hän tahtoi pyrkiä. Elämässään tahtoi hän kerran jotakin jaloa
ja hyvää toimittaa, -- ja täällä kodissaan tahtoi hän olla hyödyksi ja
iloksi, rakkaitten vanhempain, Laurin, Elsan, Esterin ja kaikkein
iloksi.
Ja näin mielessään päättäen hän laski kädet ristiin, niinkuin oli
tottunut pienestä asti, ja vaipui pian rauhalliseen uneen.