Kuljen kuin pohjattomalla syvyydellä muistellen viisaan miehen sanoja:
»Ei ole mitään uutta auringon alla, sillä kaikki on turhuus, ja onni
häipyy niinkuin varjo valon kirkkaudessa».
Vasta taannoin olin onnellinen kuin jumala ja rikas kuin suurikansainen
kuningas, nyt kuljen pohjattomalla syvyydellä hakien oljenkortta,
pelastuakseni sen avulla hukkumasta, sillä tuskien aallot vyöryvät
ylitseni, etsien hukuttaakseen minut. Mutta oljenkortta en löytänyt ja
sisälläni nauroi joku, pilkaten häpeääni.
Onnenseppele, jonka ylpeänä olin otsalleni painanut, muuttui
kidutusvanteeksi pääni ympärille. Rakkaus, joka kaikkivaltiaana
oli rinnassani vallinnut, muuttui käärmeeksi, sylkien saastaa,
myrkyttääkseen ympäristönsä kuolettavalla myrkyllä.
Rakkaus, rakkaus, ruusunhohteinen ja rakkauteni luoja, valkea ja
puhdas, jotka vielä muutama tunti sitten hallitsivat minua, missä
olivat ne nyt? Tuhkana! Voi, jospa en olisi häntä mielessäni korottanut
muita korkeammalle, ei pettymykseni olisi nyt niin suuri eikä, eikä
hääyöni salattuine iloineen olisi muuttunut rakkauteni kuolinhuoneeksi.
Oih! Ja tämä tapahtui vain muutamia tuntia takaperin, silloin kun veri
tulena palaen avasin morsiuskammioni oven.
Valkeassa yöpuvussaan seisoi ylpeä tyttöni peilin edessä aukoen vaaleaa
tukkaansa, joka putoili hartioille kuin suunnaton kultakimppu.
Kädet syleilyyn ojennettuina riensin hänen luokseen, mutta hän pidätti
minut sanoen: — Ei vielä! Vasta sitten, kun tunnustukseni olet kuullut.
Hän istahti tuolille, vetäen hiukset olkapäiltä rintansa peitoksi,
katsellen minua rohkeasti ylpeillä silmillään ja jatkoi:
— Tutustuessani sinuun olin sellainen, jommoinen tänä iltana soisin
olevani: puhdas ja koskematoin.
Mielistyin sinuun ensinäkemältä ja mieltymys seurustellessamme muuttui
rakkaudeksi. Lopullisesti rakastin sinua hurjasti ja tulisesti,
uneksien hetkestä, jolloin voisin antautua sinulle kokonaan. Vereni
polte vei päivieni ilon öitteni unet. Jos joskus nukahdin, heräsin
autuaan uneni kuumaan hehkuun, ruumis märkänä hiestä, sielu surullisena
unikuvien katoamisesta.
Näin menivät päivät, vierivät viikot toivon ja pelon vaiheella.
Silloin kerran oli toivoni toteutumaisillaan. Lepäsin sylissäsi
antautumis-riemun huumauksessa, lukien silmistäsi palavan veresi
poltteisen janon. Olin autuas, autuas! Silloin muotosi synkistyi.
Muistit _hänet_, jonka kerran olit samallaisin tuntein syliisi
sulkenut. Veresi polte sammui. Istuit kylmänä vierelläni, koettaen
ottaa käteni. Vedin sen pois. Halveksin sinua, kykenemätöntä,
miehuutonta miestä. Vihasin ja kirosin sitä naista, joka varjon tavoin
väliini tullen oli riistänyt minulta autuaan hetkeni.
Senjälkeen olin viikkoja omituisessa horrostilassa miettien miten
kostaisin sinulle. Olit nähnyt haluni, tunkeutunut pyhättööni, katsonut
sieluuni, mutta lukittujen ovien taa ei rangaistuksitta kurkistella ja
minä kostin.
Tapasin miehen, jota aikaisemmin olin rakastanut ja antauduin hänelle.
Onnellinen suhteemme kesti kuukausia, sitten tuli seuraus näkyviin,
matkustin pois. Lapsen synnyttyä palasin takaisin mennäkseni hänen
kanssaan naimisiin, mutta hän oli kyllästynyt minuun ja niin suostuin
tulemaan sinulle. Sinä olit herättänyt haluni tyydyttämättä sitä. Sinä
olit syypää »lankeemukseeni». Sinä olit kylvänyt siemenen, sinä sait
korjata sadon, sillä et ole hitustakaan parempi minua. Sinä makasit
toisen sylissä sillä aikaa, kun minun sylini oli sinulle avoinna ja
sinä sen kylmästi hylkäsit, vaikka sanoit rakastavasi minua.
Nyt olemme samanarvoiset, nyt voimme joko halveksia toisiamme tai
rakastaa toisiamme.
Kumpikaan ei voi viskata ensimäistä kiveä.
Hän lopetti. Istuin kuin salaman iskun lyömänä ja jos aurinko olisi
pudonnut taivaalta, en olisi siitä enemmän hämmästynyt kuin hänen
puheensa kuullessani.
»Kutsu julkeaksi hänet, jotka sielunsa ovat selkoselälleen avaa,
antaen sinun vapaasti katsella sen kaikkiin kammioihin, lukeaksesi
sieltä hädän ja avuttomuuden, mutta kruunaa kainoudella hänet, joka
päivän valossa itsensä verhoon käärii, ollakseen alastonna edessäsi
silloin, kun pimeys kattaa maan!» huusi joku ääni sisässäni ja minä
tunsin maan vajoavan jalkojeni alta. Moni hämärä asia selvisi niinä
silmänräpäyksinä minulle. Tuskien aallot kuohuivat ylitseni, sillä
kuljin pohjattomalla syvyydellä hakien oljenkortta, johon pelastuakseni
tarttuisin.