Kuljimme ympäri huoneissamme, tyttöni ja minä, katsellen kaikkea, joka
nyt oli _meidän_, — yhteistä omaisuuttamme.
Huonekalut, taulut ja jokainen esine oli kukin paikoillaan, hivellen
silmäämme kokonaisvaikutuksellaan.
Tyttöni rakkaat kädet olivat tässä kaikessa olleet mukana ja minusta
tuntui kuin ilman häntä ei mitään maailmassa voitaisi oikein tehdä,
eikä kauniiksi laittaa.
Kuljimme. Tässä oli sali, tuossa vierashuone, täällä tyttöni ja
tässä minun työhuoneeni. Ja tuolla sinisin seinäverhoin ja valkoisin
huonekaluin kaunistettu yhteinen pyhättömme, salaisuutemme kammio,
makuuhuoneemme.
Sen ovella puristin tyttöni kättä. Hän säpsähti hiukan, mutta sitten
loi hän minuun armaat ylpeät silmänsä ja minä kumarruin suudellen niitä.
Senjälkeen riensimme ulos. Aurinko paistoi kirkkaasti. Lumi hohti
valkeana ja sen pinnalla loistivat tuhannet kiteet. Se oli kuin onnemme
symbooli: valkoinen ja kirkas. Katselin tyttöäni, hänen poskensa
punoittivat ja hän käveli korkeana ja ryhdikkäänä kuin kuningatar ja
minä olin hänet omistaessani ylpeä kuin Jumala ja onnellinen kuin
suurikansainen kuningas.
Puhelimme häävalmistuksistamme, tilasimme kutsukortteja, teimme pieniä
ostoksia ja tulimme viimein tyttöni kotiin kädet täynnä tavaraa.
Sitten tyttöni lähetti minut pois. Hänellä oli töitä, pieniä
valmistuksia tulevaa matkaamme varten.
Mennessäni kuiskasin hänelle:
— Vielä muutama päivä, armas, ja sitten et minua lähetä luotasi pois.
— Niin, sanoi tyttöni naurahtaen, mutta jospa menet itse.
— Rakas, kuinka voit sanoa noin? sanoin hänelle, tuntien samalla
sydämessäni kumman piston.
Tyttöni nauroi ja suuteli minua. Samassa soi puhelin.
— Mene, mene nyt! sanoi tyttöni, rientäen vastaamaan.
Ovessa ehdin nähdä, kuinka hänen kasvonsa punehtuivat vastatessaan.
Matkalla kotiini tunsin mieleni masentuneeksi ja sisälle tultuani
tarvitsin polttaa koko sikarin, ennenkuin hyvä tuuleni palasi.
Hääpäiväni aamu vaikeni. Katsahdin ulos, taivas oli tuhkanharmaa ja
pilvet riippuivat alhaalla. Tuuli lennätti lunta pitkin katuja. Minua
puistatti ja kylmät väreet kulkivat pitkin selkääni. Minun onnenpäiväni
alkoi näin synkkänä ja pahanenteisenä. Olen jonkunverran taikauskoinen
säiden suhteen. Harmaat, myrskyiset päivät tiesivät epäonnistumista,
jolleivät aivan suoranaista onnettomuutta toimissani ja siksi kävelin
synkkänä huoneessani edestakaisin, koettaen vapautua painostavasta
tunteesta, mutta se piti minua kahlittuna.
Monta kertaa tein itselleni kysymyksen: rakastanko häntä, jonka kanssa
tänään aloitan yhteisen tien tuntematonta päämäärää kohti? Ja joka
kerta sain vastauksen: rakastan. Mutta olin kuitenkin kuin jotain
vailla ja vilu puistatti ruumistani samoin kuin pikku poikana kylmään
veteen astuminen. Ja jos silloin tarvittiin rohkeutta voidakseen sinne
hypätä, kuinka paljon enemmän sitä tarvittiin nyt, jolloin elämän
suurin ja tärkein askel oli otettava: liitettävä kohtalonsa toisen
ihmisen kohtaloon, kulkeakseen hänen kanssaan elämän monivaiheisella
tiellä.
Koetin muistella vanhempieni elämää. Niin pitkälle, kun muistini
kantoi, olin aina nähnyt heidät tyytyväisinä, hiljaisina, vakavina ja
avuliaana toisiaan kohtaan. Aina sovinnollisesti ja lempeästi keskenään
puhellen.
Tulisiko meidän elämämme yhtä onnelliseksi ja sopusointuiseksi,
Tulisimmeko me läpi elämän avuliaina ojentamaan toisillemme auttavan
käden ja olisimmeko me valmiit kantamaan toistemme kuormaa?
Tulisimme, tulisimme varmasti, sillä rakastetun kuorma on samalla
omamme. Rakastetun tuska on meidän ja rakastetun onni on onnemme.
Rakastetun ilo ilomme ja hän itse on sielumme autuus, on kaikki
kaikkemme täyttäen olentomme, luomalla meidät uusiksi, sillä rakkaus
on luova voima, joka tekee rakastetusta luojan ja rakastavasta uudesti
syntyvän, joka hakee ja saa ravintonsa rakkaudesta, elää ja iloitsee
rakkaudessa, ja jonka hedelmä on uhri ja täydellinen, sieluineen,
ruumiineen toiselle antautuminen ja toistensa seuraaminen elämän
vaiheissa ja sitten siellä kaukana tuntemattomassa, johon ajanraja
päättyy ja johon katseemme ei kanna...
Aamuinen tuuli oli yhtynyt myrskyksi piesten lumikuuroilla
akkunaruutuja. Kuljin huoneessani edestakaisin syvästi masennetuin
mielin, vaikka minun olisi pitänyt iloita, sillä tänään olisi tyttöni
puhdas ja valkoinen eriämättömästi minun, läpi ajan, halki ijäisyyden,
mutta iloita en voinut, sillä ulkona raivosi myrsky ja minä olin
jonkunverran taikauskoinen säiden suhteen.
Määrätty hetki koitti. Pukeuduin kiireesti ja riensin ottamaan vastaan
kauan kaihotun onneni, Myrsky raivosi ja ulvoi, mutta se ei minua
liikuttanut, sillä tuolla vilkkuivat valot, siellä kulki puhdas, valkea
tyttöni minua odottaen onnentäysin rinnoin ja ylpeissä silmissään hellä
katse.
Minuutit tuntuivat ijäisyydeltä, mutta vihdoin laskeutui kaunis, kapea
käsi omaani ja me seisoimme alttarin ääressä vannoen toisillemme
ikuista uskollisuutta.
Riemuitsin ja sydän nöyrtyneenä kuiskasin: Mikä olen minä, että
tällainen onni on osakseni tullut.
Jalo, puhdas tyttöni kulki vierelläni, omanani, ikuisesti omanani.
Rakkaus leijaili hiljaa, levitetyin siivin kirkon korkeissa holveissa
ja sydämemme soittivat onnen- ja elämänriemun kiitoshymniä.
Myrskyinen, ahdistusenteinen hääpäiväni kului iloiten loppuun.