XXV. YHTEINEN TIE.

Kuljimme ympäri huoneissamme, tyttöni ja minä, katsellen kaikkea, joka

nyt oli _meidän_, — yhteistä omaisuuttamme.

Huonekalut, taulut ja jokainen esine oli kukin paikoillaan, hivellen

silmäämme kokonaisvaikutuksellaan.

Tyttöni rakkaat kädet olivat tässä kaikessa olleet mukana ja minusta

tuntui kuin ilman häntä ei mitään maailmassa voitaisi oikein tehdä,

eikä kauniiksi laittaa.

Kuljimme. Tässä oli sali, tuossa vierashuone, täällä tyttöni ja

tässä minun työhuoneeni. Ja tuolla sinisin seinäverhoin ja valkoisin

huonekaluin kaunistettu yhteinen pyhättömme, salaisuutemme kammio,

makuuhuoneemme.

Sen ovella puristin tyttöni kättä. Hän säpsähti hiukan, mutta sitten

loi hän minuun armaat ylpeät silmänsä ja minä kumarruin suudellen niitä.

Senjälkeen riensimme ulos. Aurinko paistoi kirkkaasti. Lumi hohti

valkeana ja sen pinnalla loistivat tuhannet kiteet. Se oli kuin onnemme

symbooli: valkoinen ja kirkas. Katselin tyttöäni, hänen poskensa

punoittivat ja hän käveli korkeana ja ryhdikkäänä kuin kuningatar ja

minä olin hänet omistaessani ylpeä kuin Jumala ja onnellinen kuin

suurikansainen kuningas.

Puhelimme häävalmistuksistamme, tilasimme kutsukortteja, teimme pieniä

ostoksia ja tulimme viimein tyttöni kotiin kädet täynnä tavaraa.

Sitten tyttöni lähetti minut pois. Hänellä oli töitä, pieniä

valmistuksia tulevaa matkaamme varten.

Mennessäni kuiskasin hänelle:

— Vielä muutama päivä, armas, ja sitten et minua lähetä luotasi pois.

— Niin, sanoi tyttöni naurahtaen, mutta jospa menet itse.

— Rakas, kuinka voit sanoa noin? sanoin hänelle, tuntien samalla

sydämessäni kumman piston.

Tyttöni nauroi ja suuteli minua. Samassa soi puhelin.

— Mene, mene nyt! sanoi tyttöni, rientäen vastaamaan.

Ovessa ehdin nähdä, kuinka hänen kasvonsa punehtuivat vastatessaan.

Matkalla kotiini tunsin mieleni masentuneeksi ja sisälle tultuani

tarvitsin polttaa koko sikarin, ennenkuin hyvä tuuleni palasi.

Hääpäiväni aamu vaikeni. Katsahdin ulos, taivas oli tuhkanharmaa ja

pilvet riippuivat alhaalla. Tuuli lennätti lunta pitkin katuja. Minua

puistatti ja kylmät väreet kulkivat pitkin selkääni. Minun onnenpäiväni

alkoi näin synkkänä ja pahanenteisenä. Olen jonkunverran taikauskoinen

säiden suhteen. Harmaat, myrskyiset päivät tiesivät epäonnistumista,

jolleivät aivan suoranaista onnettomuutta toimissani ja siksi kävelin

synkkänä huoneessani edestakaisin, koettaen vapautua painostavasta

tunteesta, mutta se piti minua kahlittuna.

Monta kertaa tein itselleni kysymyksen: rakastanko häntä, jonka kanssa

tänään aloitan yhteisen tien tuntematonta päämäärää kohti? Ja joka

kerta sain vastauksen: rakastan. Mutta olin kuitenkin kuin jotain

vailla ja vilu puistatti ruumistani samoin kuin pikku poikana kylmään

veteen astuminen. Ja jos silloin tarvittiin rohkeutta voidakseen sinne

hypätä, kuinka paljon enemmän sitä tarvittiin nyt, jolloin elämän

suurin ja tärkein askel oli otettava: liitettävä kohtalonsa toisen

ihmisen kohtaloon, kulkeakseen hänen kanssaan elämän monivaiheisella

tiellä.

Koetin muistella vanhempieni elämää. Niin pitkälle, kun muistini

kantoi, olin aina nähnyt heidät tyytyväisinä, hiljaisina, vakavina ja

avuliaana toisiaan kohtaan. Aina sovinnollisesti ja lempeästi keskenään

puhellen.

Tulisiko meidän elämämme yhtä onnelliseksi ja sopusointuiseksi,

Tulisimmeko me läpi elämän avuliaina ojentamaan toisillemme auttavan

käden ja olisimmeko me valmiit kantamaan toistemme kuormaa?

Tulisimme, tulisimme varmasti, sillä rakastetun kuorma on samalla

omamme. Rakastetun tuska on meidän ja rakastetun onni on onnemme.

Rakastetun ilo ilomme ja hän itse on sielumme autuus, on kaikki

kaikkemme täyttäen olentomme, luomalla meidät uusiksi, sillä rakkaus

on luova voima, joka tekee rakastetusta luojan ja rakastavasta uudesti

syntyvän, joka hakee ja saa ravintonsa rakkaudesta, elää ja iloitsee

rakkaudessa, ja jonka hedelmä on uhri ja täydellinen, sieluineen,

ruumiineen toiselle antautuminen ja toistensa seuraaminen elämän

vaiheissa ja sitten siellä kaukana tuntemattomassa, johon ajanraja

päättyy ja johon katseemme ei kanna...

Aamuinen tuuli oli yhtynyt myrskyksi piesten lumikuuroilla

akkunaruutuja. Kuljin huoneessani edestakaisin syvästi masennetuin

mielin, vaikka minun olisi pitänyt iloita, sillä tänään olisi tyttöni

puhdas ja valkoinen eriämättömästi minun, läpi ajan, halki ijäisyyden,

mutta iloita en voinut, sillä ulkona raivosi myrsky ja minä olin

jonkunverran taikauskoinen säiden suhteen.

Määrätty hetki koitti. Pukeuduin kiireesti ja riensin ottamaan vastaan

kauan kaihotun onneni, Myrsky raivosi ja ulvoi, mutta se ei minua

liikuttanut, sillä tuolla vilkkuivat valot, siellä kulki puhdas, valkea

tyttöni minua odottaen onnentäysin rinnoin ja ylpeissä silmissään hellä

katse.

Minuutit tuntuivat ijäisyydeltä, mutta vihdoin laskeutui kaunis, kapea

käsi omaani ja me seisoimme alttarin ääressä vannoen toisillemme

ikuista uskollisuutta.

Riemuitsin ja sydän nöyrtyneenä kuiskasin: Mikä olen minä, että

tällainen onni on osakseni tullut.

Jalo, puhdas tyttöni kulki vierelläni, omanani, ikuisesti omanani.

Rakkaus leijaili hiljaa, levitetyin siivin kirkon korkeissa holveissa

ja sydämemme soittivat onnen- ja elämänriemun kiitoshymniä.

Myrskyinen, ahdistusenteinen hääpäiväni kului iloiten loppuun.

Kohtalon leikkiä · 第 29 / 31 题