Avaaja oli tuntematon mustiin puettu nainen. Hän katseli minua
oudoksuen.
Kävelin tuttuja teitä. Outo ikävä veti minua sinne. Saavuin talollesi.
Puutarhasi veräjä oli raollaan. Työnsin sen auki ja astuin sisään. Oli
aikainen kevät. Puutarhasi veräjä oli raollaan. Puutarhasi puut tekivät
lehtisilmuja ja niistä tuoksahti vastaan kevään lemu. Krookuskukat
olivat nupulla ja vuokko aukoi sinisilmiään.
Astuin pitkin aurinkoista käytävää ja saavuin talollesi. Ovi oli
suljettu. Soitin ovikelloa, mutta kesti kotvan, ennenkuin ovi avattiin.
Kysyin talon emäntää. Hän kääntyi ympäri sanaakaan sanomatta kulkien
hitain askelin ja palasi tuoden muassaan pitkän tytön. Sinun tyttösi.
Hän käveli katse maahan luotuna, mutta nähdessään minut kirkastuivat
hänen kasvonsa ja ojennetuin käsin juoksi hän vastaani. Tartuin hänen
käsiinsä, Ne olivat kylmät ja vapisivat.
— Lapsi! kuiskasin minä, vetäen häntä lähemmäksi itseäni, Sano minulle
missä on äitisi.
Sanatonna veti hän minut mukaansa. Kuljimme vaieten huoneiden läpi,
tullen sinun pyhättöösi. Siellä oli kaikki samassa järjestyksessä, kuin
vuosia sitten. Nurkassa alttari Ristiinnaulitun kuvineen, rukousjakkara
rukousnauhoineen ja itse makasit sinä valkealla vuoteella hiljaa kuin
nukkuva. Muotosi oli tyyni. Otsalla asui tyyni rauha. Sinun silmäsi,
avuttomine lapsikatseineen, jota en enää koskaan saisi nähdä. Huulesi
olivat avoinna ja niillä näytti asuvan kysymys elämän arvoituksesta,
johon et varmaankaan ollut saanut vastausta täällä, mutta joka jo
kenties oli sinulle selvinnyt.
Lankesin polvilleni vuoteesi ääreen, painoin pääni kylmää poveasi
vasten. Tuska raateli rintaani ja sydän pakahtumaisillaan toistin
nimeäsi ikäänkuin sinä olisit sen kuullut.
Oi, sinä ennen niin lämmin ja tunneherkkä olit kylmä ja tunteeton.
Hirveä oli kohtalon leikki! Silloin kun sinä tulit luokseni sydän
rakkautta tulvillaan, työnsin sinut tylysti pois. Nyt olisin antanut
kaikki voidakseni kuulla äänesi kaiun ja saadakseni yhden ainoan
katseen silmistäsi.
Oi, kuinka paljon sinua rakastin, kuinka paljon sinua olin rakastanut
aina, vaikka silloin olin sokea, enkä sydäntäni tuntenut.
Ohdakkeita olin tiellesi kylvänyt, ilonruusujen asemasta. Piikeillä
olin pääsi kruunannut, vaikka olisin voinut onnenseppeleen otsallesi
laskea. —
Kaikki hetket, ensi kohtaamisestamme asti vaelsivat sieluni silmien
ohi. Muistin tarkalleen jokaisen liikkeen, jokaisen keskenämme
vaihdetun sanan ja jokaisen oman ajatukseni. Kaikkina näinä hetkinä
olit sinä esiintynyt lempeänä, hellänä, kaikki uhraava sydämesi
rakkaudesta ylitse vuotavana. Minä kylmänä, tylynä ja armottomana usein
julmanakin kohtaasi. —
Joskus olin armopaloina tiputellut sinulle säälin muruja elämänilon
yltäkylläisyydestä, mutta sinä olit ne saanut maksaa moninkerroin
takaisin, sieluntuskien väärentämättömällä rahalla. Ja lopuksi olit
saanut yksin kulkea »huokaustensillan» yli ja kamppailla viimeisen
kamppailusi, sulkea viimeisen kerran lapsikatseiset silmäsi, hengähtää
viimeisen henkäyksesi ja senjälkeen kylmenit ja kangistuit, tulit
minulle saavuttamattomaksi!
Jumala, Jumala, miksi avasit silmäni liian myöhään? Miksi? Kyyneletön
tuska puistatti ruumistani. Olin menehtymäisilläni, silloin laskeutui
kevyt käsi olalleni ja vieno ääni kuiskasi: — Älä sure! Hänellä on
nyt rauha. Hänen väsynyt ruumiinsa lepää ja sielunsa kahleet ovat
murtuneet. Hän voi mennä kuhun tahtoo ja levätä kenen läheisyydessä
haluaa.
Minä kaipaan sanoin kuvaamattomasti armasta äitiäni, mutta minä
kuitenkin iloitsen, että _hänen_ kaipauksensa on täyttynyt, uni
muuttunut todeksi, aavistus näkemiseksi ja polttava kaiho häipynyt pois.
Tule! sanoi hän minulle, tarttuen käteeni, niin kerron sinulle jotain.
Hän vei minut sinun työhuoneesesi ja alkoi istuuduttuamme:
— Kun sinä olit mennyt pois, etkä enää palannut, kulki äitini kuumeisin
silmin ja avoimin, sanattomin huulin, näkemättä mitään, kuulematta
ketään. Unilääkkeillä saimme hänet nukkumaan, mutta silloin hän
unissaan huusi nimeäsi. Rukoili sinun palaamaan luoksensa edes kerran,
kerran saadakseen sinua nähdä ja sitten kuolla.
Sydämeni oli särkyä kuullessani äitini tuskallista valitusta, kirjoitin
sinulle, ja kertoen kaikki pyysin sinun tulemaan.
Et tullut. Kirjoitin vielä useammin, en saanut edes vastausta
kirjeisiini. Silloin päätin tulla itse. Tulin, mutta sinä olit
matkustanut pois vaimosi kanssa vieraalle maalle. —
Olin onneton, mutta tiesin tavottelusi turhaksi, sillä olit hyljännyt
äitini rakkauden ja jättänyt hänet toisen naisen tähden. Soimasin sinua
ääneen. Soimaukseni kuuli äitini ja se herätti hänet todellisuuteen,
Hän kutsui minut luoksensa; painoi pääni rintaansa sanoen:
— Älä soimaa lapsi. Rakkaus ei ole meidän vallassamme, rakkaus
vallitsee meitä, heikkoja ihmisiä. — Minä rakastan häntä, sentähden
sieluni häntä kaipaa. Hän ei minua rakasta, siksi hän on minut jättänyt
ja unohtanut, mennyt hänen luokseen, joka on sielullensa kallis. Mutta
minä siunaan häntä, minä koetan iloita hänen onnestansa. Mutta minä
tiedän hänen kerran palaavan luokseni, sillä hän tietää rakkauteni
suuruuden, hän tuntee sieluni lohduttoman ikävän.
Ja jos en enää hänen saapuessaan ole elävien joukossa, niin sano tämä
hänelle. Sano, että ymmärsin hänet. Sano että tiesin nuoruuden etsivän
nuoruutta, voidakseen nauttia elämänpuun hedelmistä. Sano hänelle,
etten häntä himoinnut, kaipasin vain, sillä hän on silmieni valkeus, on
kynttilä tieni pimeydessä.
Sano tämä kaikki, lapseni, hänelle jos omat huuleni ovat hänen
tullessaan käyneet sanattomiksi.
Purista lämpimästi hänen käsiänsä, jos omat käteni ovat kylmiksi
kangistuneet.
— »Sain ensinnä anteeksi sulta, joka enimmän kärseit multa!» Nämä sanat
tulivat mieleeni kuullessani tyttösi viime lauseen, tuntien samalla
kuin huultesi hellän kosketuksen otsallani ja sieluni huusi rakasta
nimeäsi yhä enemmän ja enemmän.
Tyttäresi jatkoi; — Sen illan jälestä muuttui äitini toisenlaiseksi.
Hän ei itkenyt enää niin paljon kuin ennen, hän ei valittanut, eikä
puhunut sinusta niin paljon unissaan, mutta hän rupesi huomattavasti
kuihtumaan. Sulavien liikkeiden siaan tuli jäykkyys, silmien lempeä
katse muuttui tuikeaksi ja entisen ahkeruuden siaan tuli sairaloinen
työkiihko. Melkein läpi vuorokauden teki hän työtä, levähtämättä,
Päivät puutarhassa, yöt sisällä huoneissa. Käsityö toisensa perästä
valmistui hänen ahkerissa käsissään ja mitä mutkallisempi ja vaikeampi
joku työ oli sen enemmän hän siitä piti.
Hätäisenä seurasin hänen toimiaan, sillä näin suuren sisäisen tuskan
pelottavassa määrässä jouduttavan hänen pois menoaan.
En koskaan voinut hänelle siitä puhua, mutta ymmärsin hänen tietävän
ajatukseni, sillä joka ilta hyvää yötä toivottaessaan hyväili hän minua
kuin viimeistä kertaa.
Rakas pieni äiti, surujen uuvuttama, tuskien näännyttämä, kaikkien
rakkaittensa hylkäämä ja monen ylönkatsoma virheittensä vuoksi, jotka
kuitenkin olivat minulle rakkaat, sillä ilman virheitänsä ei hän
koskaan olisi ollut niin hellä, eikä toisille anteeksi antava. En
milloinkaan olisi tahtonut häntä toisenlaiseksi. En milloinkaan olisi
toivonut häntä täydelliseksi, niinkuin toiset lapset toivovat äitiensä
olevan.
Nuori pää painui käsien varaan, hennot hartiat värähtelivät. Hän itki.
Nousin ylös, kävellen ympäri huonetta. Työpöydällä oli viimeinen
työsi: oviverhot. Olit ommellut siihen suuria valkoisia liljoja. Ensi
silmäyksellä näytti se valmiilta, mutta tarkemmin katsottuani näin
siitä puuttuvan yhden kukkasen, viimeisen. Et ollut ehtinyt saada sitä
valmiiksi. Kuolema oli herpauttanut ahkerat kätesi. Kaksi päivää sitten
olit istunut sen yli kumartuneena ja ommellut. Tuntui kuin henkäyksesi
olisi levännyt vielä sen yllä. Vein keskeneräisen työn huulilleni ja
sieluni tuskainen ikävä suli haikeaan itkuun.