— Kuinka kauan vielä kestää tätä onnenaikaa? Katsoin kysyvästi sinuun
ja sinä jatkoit:
— Niin, epäilen, tokko se kestää kauan. Olenhan ollut onnellinen monta
kuukautta peräkkäin. Joka aamu herätessäni olen itseltäni kysynyt,
vieläköhän tämä päivä on yhtä kaunis kuin eilinen, vieläköhän ilta yhtä
armas?
Sitten olen päiväni viettänyt hiljaisessa levottomuudessa: jos en
näkisikään sinua tänään, jos et illalla luokseni saapuisikaan. Mutta
sinä olet tullut yhtä hyvänä kuin ennenkin ja sitten olemme istuneet
yhdessä, kertoillen toisillemme kaikenlaista ja silloin tällöin olemme
syleilleet toisiamme lempeästi ja hellävaroen, ettemme kuumenisi, eikä
veremme pettäisi meitä ja veisi erheeseen, jottemme joutuisi kantamaan
katumuksen kuormaa.
Näin minä olen aina tahtonutkin: olla ystäväsi, uskollinen orjasi.
Olla kuin Maria, istuen Kristuksensa jalkojen juuressa kuunnellen tai
Magdaleenan tavoin kyynelin jalkasi kostuttaa ja kuivata ne sitten
pääni hiuksilla.
Hivelin hiljaa hiuksiasi ja sinä jatkoit:
— En minä tiedä miksi sinua niin rakastan. Ethän sinä ole kauniimpi
monia muita joita tunnen, et sinä minua rakasta ja usein olet
tylystikin minua kohdellut, mutta en niitä muista, minä vaan rakastan.
Voidakseni lakata rakastamasta istun usein etsien vikojasi, suurennan
virheitäsi, joita kuitenkin seuraavassa silmänräpäyksessä jumaloin.
Katsos, virheitäsikin rakastan.
Puhuessasi näin, istuit lattialla käsivarret polvieni ympäri
kierrettyinä. Kyyristyin ja nostin sinut syliini, katsoen syvälle
lapsensilmiisi. Oli pimeä ja sain kumartua hyvin, hyvin lähelle
nähdäkseni ne. Niissä välkkyi kyynelhelmiä. Sydämeni heltyi. Vedin
sinut lähelleni ja painoin rintaani vasten niin rajusti, että itsekin
pelästyin.
Kuiskasit nimeäni, mutta samalla irtauduit otteestani, vedit huntusi
tiukemmalle kuiskaten:
— Irroitin itseni hehkusta. Pyhitin elämäni. Tahdoin olla
Vestan-neitsyt rakkauden pyhän tulen vartija.
— Paitsi minulle! Minun sinä olet silloin kun tahdon! sanoin sulkien
sinut syliini ja nostin korkealle.
Et vastannut, kiersit kätesi kaulaani ja suutelit otsaani. Suudelmasi
oli hellä ja viileä kuin äidin. Se asetti kiihkoni, viilensi vereni
rajuuden.
Istahdin, pidellen sinua sylissäni kuin lasta.
Luulen rakastaneeni sinua silloin. Oli vaikea erota, jättää sinut ja
mennä pois.
Aamu jo sarasti, mutta yhä seisoimme pidellen toistemme käsiä,
katsellen toisiamme. Sanat kuolivat huulille, mutta sydämemme puhuivat
sitä enemmän.