Tämän tarinan luin kauan, kauan sitten, silloin kun pienenä tyttönä
opettelin lukemaan. Ensikerran luettuani en ymmärtänyt sitä, mutta
sitten kun tulin isommaksi, luin sen uudestaan ja käsitin.
Se kuuluu näinikään:
»Kaukana suuren meren keskellä oli pieni saari, jossa kasvoi mitä
ihmeellisempiä puita ja jonka kukkaset olivat kauniimpia kuin minkään
muun maan kukkaset. Niiden erivärisyyttä ei jaksanut laskea ja niiden
tuoksu oli suloinen. Eläimet siinä saaressa olivat kauniit ja lintujen
laulu kaikui vuoden kaikkina päivinä.
Mikään ei häirinnyt saaren rauhaa, sillä kenenkään ihmisen jalka ei
ollut astunut vielä sen maalla, ainoastaan eläimet siellä asuntoaan
pitivät, eläen onnellisena vapaudessaan.
Mutta sitten eräänä päivänä ankkuroi valkoinen laiva saaren lähelle ja
pian souti vene saarta kohti.
Astuttuaan maalle huudahtivat tulijat ihastuksesta, sillä he tiesivät
löytäneensä rikkaudet. Kasvullisuus ja eläinkunta! Moista ei oltu ennen
nähty. Tämähän oli kuin paratiisi, kuin jumalten asuinpaikka.
Ja ihmiset jäivät moniksi päiviksi tänne, tehden laskelmia ja laatien
suunnitelmia ja riemuitsivat.
Saaren eläimet eivät osanneet pelätä, sillä kukaan ei ollut heille
vielä koskaan väkivaltaa tehnyt, siksi ihmiset saivat niitä ottaa
kiinni mielin määrin ja viedä laivaansa. Vasta sitten vankeudessa ne
rupesivat pelkäämään ja pyrkivät vapauteen, sekä koettivat omalla
tavallaan ilmoittaa vaarasta saareen jääneille. Ne ymmärsivät ja
alkoivat paeta, mutta niille viskattiin ansa ja otettiin kiinni.
Ainoastaan linnut välttivät vainoojain ansat lentämällä korkeuteen.
Mutta linnut olivat ihmisten mielestä niin kauniit ja niiden laulu niin
suloinen, siksi ei voinut antaa niiden jäädä. Täytyi pyydystää. Ansat
eivät yltäneet, täytyi houkutella. Mutta linnut olivat viisaat, eivät
tulleet liki.
Rantakivellä istui mies ja sirotteli muruja ja pieni emoton lintu
tuli varoen niitä syömään. Mies istui rauhallisena ja antoi syödä.
Seuraavana päivänä tuli lintu yhä rohkeammin ja viimein tuli se pelotta
nokkimaan miehen kädestä. Silloin miehen suuri käsi sulkeutui ja pieni
lintu jäi vankilaansa. Se värisi ja sen sydän oli pelosta haljeta.
Mutta mies ei päästänyt, vaan vei sen mukanaan. Pisti sen kultahäkkiin
ja kuletti kauas pois.
Pieni lintu istui häkissänsä ja suri. Se kaipasi vapauttaan ja pyrki
pois, mutta ovi oli ja pysyi suljettuna. Mutta linnun sydämessä asui
vapauden kaipaus. Lintu kykötti kultahäkkinsä orrella ja odotti päivää,
jolloin ovi aukenisi, jotta se pääsisi lentämään tiehensä, voidakseen
kohota siniseen avaruuteen.
Mutta vuosi toisensa jälkeen kului ja häkin ovi pysyi suljettuna. Pieni
lintu eli ja kasvoi kärsivin sydämin ja loistottomin silmin. Joskus se
painoi päänsä syvälle siipiensä suojaan ja uneksi vapaan lapsuutensa
ihanista metsistä ja hehkuvan lämpöisistä päivistä, jolloin se oksalta
oksalle hyppien lauleli onnellisena rintansa täydeltä. Nyt ei se enää
laulanut, sillä vankeudessa oli siltä kadonnut kyky laulaa.
Vihdoin eräänä aamuna herätessään se kuuli ihmeellistä ääntä, joka
hiveli suloisesti korvaa ja lämmitti sydäntä. Lintu hypähti ylös ja
katseli ihmetellen ympärilleen, luullen uneksivansa, mutta se ei
uneksinut. Se näki toisella ikkunalla häkin ja siinä istui toinen
lintu, sirona ja kauniina laulaen venytetyin kauloin, pää korkealla.
Pieni lintu tuskin uskalsi hengittää, niin suuri oli hänen ihastuksensa
ja rinnan täytti kummallinen tunne, tuntui melkein kuin sydän olisi
sulanut ja hän itse muuttunut toiseksi. Silmät alkoivat loistaa ja
tuntui kuin olisi noussut korkeuksiin, saaden lennellä vapaana,
onnellisena ja ajatuksissaan hän liiteli sen kauniin laulajan luo,
sillä hän rakasti sitä.
Laulajalintu huomasi pienen linnun, silmäsi häneen ja lauloi lämpimästi.
Pienen linnun sydän sykki niin oudosti, se levitti siipiään, lennellen
edestakaisin, mutta muistaen kyvyttömyytensä kykähti orrelleen ja
ihaili sieltä sitä toista. — Kun olisi voinut laulaa, laulaa. Silloin
ehkä tulisi rakastetuksi. Ja pieni lintu istui häkissään katsellen sitä
toista, joka osasi laulaa niin kauniisti. Ja vankeuttakaan ei enää
muistanut, ei ajatellut, katseli vaan toista ja iloitsi.
Mutta eräänä aamuna oli hän suorastaan huumaantunut, sillä häkin ovi
aukeni ja pieni lintu muutettiin sen toisen kauniin linnun häkkiin.
— Se oppii ehkä laulamaan ollessaan toisen kanssa, sanoivat ihmiset
ja pieni lintu oli heille niin kiitollinen, koetti opetella, vaan
ei osannut. Suuri lintu oli sille niin hyvä ja hellä, istui sen
vieressä, hyväili sitä ja lauloi sille aamusta iltaan ja he olivat niin
onnelliset.
Yhtenä aamuna tuotiin taas siihen häkkiin uusi lintu. Se oli kaunis
ja sen laulu helkkyi vielä ihmeellisempänä kuin suuren linnun. Suuri
lintu istui sen viereen ja yhdessä he sitten lauloivat rakkautensa
ylistystä, lauloivat onnesta keväisen lemmen. Kumpikaan ei huomannut
pientä lintua, joka suru sydämessä istui katsellen heitä. Mutta pienen
linnun sydän oli hyvä, eikä se kadehtinut rakastettunsa onnea, vaikka
oli tullut hyljätyksi. Se iloitsi saadessaan nähdä rakastettunsa ja
kuullessaan sen äänen.
— Se on mitätön. Se ei koskaan opi laulamaan. Se raukka on mykkä. —
Täytyisi puhkaista sen silmät, ehkä se auttaisi. Sokea lintu parhain
laulaa, puhelivat ihmiset.
Kuullessaan heidän sanojaan, kouristi kuin rautakäsi pienen linnun
sydäntä. Mitä hänellä sitten olisi, jos silmät vietäisiin. Hän ei
koskaan enää saisi nähdä armastaan. Oi, oi, häntä katsellenhan jaksoi
elää. Vankeuskaan ei vankeudelle silloin tuntuisi. Kului päiviä ja
joka aamu herätessään katseli hän onnellista rakastettuaan ja hänen
kumppaniaan, kuuli heidän lempeän kuhertelunsa ja uskotteli itseään,
että rakastetun sanat tulivat hänelle ja iloitsi valheonnestaan.
Mutta sitten, sitten yhtenä päivänä tapahtui se kauhea. Pieni lintu
otettiin toisten häkistä pois, työnnettiin tulinen rautapuikko silmiin
ja sitten, sitten ei se enää nähnyt mitään. Se oli sokea. Pisto teki
niin kipeätä silmissä, mutta vielä enemmän sydämessä. Kaikki, kaikki
oli mennyt. Armas oli hyljännyt se rakasti toista. Mutta kun olisi
saanut nähdä, saanut katsella häntä ja iloita hänen kauneudestaan,
olisi jaksanut elää.
Pieni lintu oli niin onneton, sen suru niin äärettömän suuri ja se
suuri suru opetti hänet laulamaan.
Kerran aamun sarastaessa se tunsi oudon tunteen puristavan rintaansa ja
samalla helähti kurkusta ääni, niin sointuva, niin kaunis, tuskainen
ja kyyneltäysi ja hänen laulaessaan unohti rakastunut lintupari
kuhertelunsa. Suuri lintu vetäytyi vähän edemmäksi ja muisti kerran
vähäsen rakastaneensa pientä lintua, silloin, jolloin ei se osannut
laulaa.
Mutta pieni lintu lauloi ja lauloi. Sitten kun laulu helisi kaikkein
kauniimmin pakahtui pienen linnun sydän surusta. Se halkesi. Ääni
särähti särkyneesti. Pää vaipui rinnoille. Lintu horjahti pudoten
kuolleena maahan.
Suuren linnun toveri kuiskasi armaalleen:
— Nyt se raukka on kuollut,
— Niin, sanoi suuri lintu, koroitti äänensä ja lauloi pienen linnun
muistolle. Mutta sitten se unohti pienen linnun rakastettunsa vierellä.
Ihmiset ottivat pienen linnun, katselivat sitä ja sanoivat:
— Kaunein laulu on lyhkäsin.
Senjälkeen viskattiin pieni lintu roskasäiliöön, eikä kukaan sitä enää
muistanut.
Tämä satu oli minulle lapsena outo, mutta elämä opetti minut sitä
ymmärtämään.
Näin lopetit sinä satusi. Painoit pääsi olkaani vasten, huoaten syvään.
Laskin käteni vyötäisillesi puristaen sinua itseeni ilmoittaakseni
ymmärtäneeni sadun minäkin.