Heräsin yöllä sateeseen. Pisarat putosivat ikkunalaudalle, kuin kaihon
synnyttämät suuret kyyneleet. Mieleni tuli niin apeaksi. En saanut
unta. Heittelehdin vuoteessani edestakaisin, kuunnellen yönääniä.
Alhaalta kadulta kuului jalankulkijan kiireiset askeleet, sitten hetken
perästä hevosen kavioiden kapse.
Tein johtopäätöksiä: Jalankulkija oli myöhästynyt ja ajuri ajoi
kotiinsa, istuen rattaittensa takaistuimella, märkänä kuin uitettu. Oli
kastunut yöllisessä sateessa.
Portaista kuuluivat kevyet askeleet, sitten oven paukahdus alhaalla.
Yöllinen vieras. Onneton kadunkävijä, joka hetken maattuaan lämpimässä
vuoteessa sai lähteä sateeseen, ajattelin.
Poliisin pillin kimeä vihellys halkaisi ilmaa ja sitten taas hevosen
kavioiden kapsetta, muutamia hätäisiä ääniä ja hiljaisuutta.
Jonkun naapurin kello löi harvakseen kolme. Sälekaihtimien raoista
alkoi häämöittää päivän valo.
Viruin vuoteellani vatvoen ajatuksissani elämän ongelmia, miettien
kohtalon leikkiä, jossa ihminen sai olla leikkikaluna kykenemättä itse
määräämään tekojaan. — — —
Ystävät kutsuivat minua päättäväiseksi mieheksi ja olinkin olevinani
sellainen, mutta usein kuitenkin tein sitä, mitä en olisi saanut tehdä
ja menettelin päinvastoin kun olin päättänyt.
Leikkipallo, leikkipallo lennä sinne, kunne Kohtalonkäsi sinut viskaa!
Ivasi jokin ääni sisimmässäni.
Vahva mies, joustava ja kaunis, hyvän toimen omaava ja monessa
suhteessa toisten yläpuolella. Näytä voimasi ja rusenna heikkoja,
ne muuttuvat pian tomuksi ja lentävät hiukkasina tiehensä, häviten
näköpiiristäsi.
Kosta lempeys armottomuudella ja hyvät työt kiittämättömyydellä.
Palkitse rakkaus tylyydellä ja palvele koiran uskollisuudella sitä,
joka sinua orjanaan pitää. Polje uhraava rakkaus jalkojesi alle ja
nosta itsekkyys glooriaksi pääsi yläpuolelle. Rakenna talosi kukkulalle
ja katsele ylpeillen niihin, jotka laakson pohjaan majansa tekevät ja
pesänsä perustavat. Kulje pää pystyssä sen ohitse, joka rakkaudesta
tomua askeltesi jälissä suutelee. Hymyile ivallisesti hänelle, joka
alttarin sinulle rakensi ja sydämensä siinä antoi uhriksesi palaa.
Katsele sitä siksi, kunnes hiilet hiipuvat tuhkaksi tummuen. Hajoita
sitten tuhka tuuleen tai anna virran viedä, ettei houkkien jäljet
näkyisi, sillä houkkio hän on, joka sydämensä toiseen kiinnittää ja
toisesta itselleen jumalan tekee.
Naura hänelle, joka silmät kyynelissä jälkeesi katselee, niin et sääliä
tunne.
Katsele mielihyvin häneen, joka heikkoutensa voiman naamarilla
verhoaa ja irstaisuuden hyveellä peittää. Kutsu julkeaksi hänet, joka
sielunsa ovet selkoselälleen avaa, antaen sinun vapaasti katsella
sen kaikkiin kammioihin ja lukea sieltä hädän ja avuttomuuden. Mutta
kruunaa kainoudella hänet, joka päivän valossa itsensä verhoon käärii,
ollakseen alastonna edessäsi silloin, kun pimeys maan kattaa.
Sillä niin tekevät viisaiksi kutsutut. Opi heitä ja omista käärmeen
kavaluus, voidaksesi käyttää kaksikärkistä kieltä.
Näyttele, sillä elämä on suurin ja paras näytelmä, mutta älä anna
naamarin kasvoiltasi luiskahtaa, ettet paljastetuksi tulisi. Sillä
suurin viisaus on kätkeä itsensä ja hymyillä silloin kun kyyneleet
silmänurkissa polttavat ja tanssia riemunpolkkaa, kun sydän on
murheesta pakahtumaisillaan. Sillä autuas on hän, joka elämän
yltäkylläisyydellä itsensä ravitsee, voidaksensa muruja pudotella
niille, jotka silmät kyynelissä kynnyksillänne kerjäten viruvat ja
saatuaan murusen, jalomielisiksi meitä nimittävät. Kas siinä se
onkin elämän viisaus ja omistaessaan sen voi houkkiona ollen kehua
löytäneensä »viisauden kiven», jota vuossatojen kuluessa viisaat ovat
turhaan etsineet pinnistetyin aivoin ja unettomin öin. — — — Houkkio,
houkkio, nauroi ääni sisässäni, kohota »viisauden kivi» korkealle,
pystytä rakennus ja naura silloin, kun se sortuu omaan heikkouteensa,
kuin korttitalo.
Veisaa autuudesta, kun veresi kaipaa rakkauden nautintoja ja itse
kerjäten rakkauden muruja anelet, kyllästyneenä ostorakkauteen.
Kun sydämesi markkinahälinässä kodinrauhaa kaipaa, kun vaimon
hyväilyjä halajat ja lasten lepertelyä korvasi kuulla isoavat. Naura
ja puhu elämän yltäkylläisyydestä ja vaateta itsesi itserakkauden
veripunaisella purppuramanttelilla. Tee niin, tee!
Hyi, sanoin itselleni, hypähdin ylös vuoteeltani pudistaen mielestäni
yölliset hourehaaveet, joilla olin sieluani kiduttanut.
Vedin kaihtimet ylös, sysäten ikkunat auki. Sade oli tauonnut. Tuuli
kiidätti repaleisia pilviä. Ne pakenivat toisiaan kuin pahantekijät
takaa-ajajiaan.
Kadut olivat märkänä sateesta. Kyyhkyset kylpivät katuojissa siipiään
räpytellen. Sanomalehtipojat juoksivat lehtipinkat kainaloissa ja
potkivat paljailla säärillään vesilammikoihin, räiskyttäen kuraa
ympärilleen. Joku piika sipsutteli maitokannuja kantaen kadun yli.
Kyllästyneenä katselemiseen menin kylpyyn ja pukeuduttuani kiirehdin
työhön.
Toimistossa oli paljon työtä, enkä joutanut muistelemaan yöllisiä
haaveitani.
Päivällisen syötyä riensin tyttöni luo. Monta kertaa ovikelloa
soitettuani tuli hän vihdoin avaamaan. Hän oli puettu aamupukuun, pitkä
kullankeltainen tukka hartioille valuen. Poskensa olivat punaiset,
silmissä outo verhottu katse.
Eteiseen mentyäni pidätti hän minut astumasta sisälle.
— Oletko sairas? kysyin.
— En! Vastasi hän epäröiden.
— Olet, olet! Hätäilin minä, sulkien hänen kauniit kätensä omiini.
— En ole, mutta mene nyt. En voi laskea sinua sisälle. Minulla, näes,
on kampaaja luonani.
— Enkö saa odottaa toisessa huoneessa?
— Et, mene nyt!
— Näinkö?
— Mitä sitten tahdot?
— Elä ole tyly, rakkahin! Pyytelin.
Hän naurahti vähän, ojensi huulensa suudeltavikseni, silloin painoin
hänet rajusti rintaani. Hän irtautui otteestani ja työnsi minut ovelle
päin, hokien:
— Mene, mene! Enhän voi antaa hänen odottaa itseäni.
— Saanko tulla myöhemmin?
— Et tänään. Huomenna — — — tai minä soitan silloin, kun sopii.
Menin pois ja kuulin kuinka avain kiertyi lukossa, sitten ovikello
nytkähti, sekin kierrettiin irralleen.
Koko päivä oli ollut pilvinen, ulos tullessani paistoi aurinko
häikäisevän kirkkaasti ja vieno tuulenhenki puhalsi. Kävelin nopeasti
koettaen arvailla syytä tyttöni omituiseen käytökseen ja mieleeni
tulivat sanat: Veisaa autuudesta, kun kerjäten rakkauden muruja anelet
ja markkinahälinässä kodinrauhaa kaipaat. —
Huomasin taas tulleeni samaan ja siksi suuntasin kulkuni Bulevardeille
häivyttääkseni ajatuksiani ihmisvilinässä, mutta hetken käveltyäni
tunsin hermoni kiihtyneiksi ja poikkesin sivukaduille, huomaten
hetkistä myöhemmin käveleväni tuttuja teitä. Poikkesin taloasi kohti.
Puutarhasi veräjä oli avoinna. Astuin sisään. Vastaani tuoksahti
ruusun, neilikan ja helitropin haju. Seisoin hetken ja hengitin
kukkien tuoksua katsellen niitä. Ruusut seisoivat pitkissä varsissaan
päät kumarassa sateen painosta. Vesipisaroita välkkyi niiden ihanilla
terälehdillä. Taitoin yhden ruusun, vieden sen ensin huulilleni ja
pistin sitten rintaani aikoen palata takaisin, kun samassa kuulin
laulua. Se tuli hiljaa, vienosti ja väräjävin äänin.
Laulaja olit sinä. Lauloit »Toscan rukousta». Seisoin avatun akkunasi
alla kuunnellen. Jokainen säe vihlasi rintaani. Tiesin miksi lauloit,
ketä rukoillessasi muistelit. En jaksanut kuulla loppuun. Maa poltti
jalkojeni alla ja minä pakenin, kuin pahantekijä, kulkien katuja
edestakaisin, kuullen aina hätäisen rukouksen soinnut korvissani.
»Autuas on hän, joka elämän yltäkylläisyydellä itsensä ravitsee,
voidakseen muruja pudotella niille, jotka silmät kyynelissä
kynnyksillämme kerjäten viruvat...» ivaili yöllinen ääni sisässäni ja
päästäkseni siitä päätin tulla luoksesi muruja viskellen.
Pimeys kattoi kaupungin, kun ohjasin askeleeni talollesi. Portti oli jo
suljettu. Kolkutin siihen hiljaa. Valo ilmestyi akkunaasi ja hetkistä
myöhemmin istuin luonasi suuressa valoisassa salissa.
Sinä seisoit nojaten uunin reunaan. Katselin sinua. Olit puettu mustaan
pukuun ja päätäsi verhosi pitkä valkea liina.
Sinä näit katseeni, punastuit ja sanoit nauraen:
— Katsot pukuani, mutta minä leikin nunnaa. Olen leikkinyt novissia
kauan ja tänä iltana päätin tehdä nunnanlupaukseni.
Silmäsi olivat kyynelissä, mutta sinä hymyilit.
— Mutta ennenkuin kokonaan »jätät maailman», niin soittaisit vielä
muutaman sävelmän, ilveilin minä.
— Minkä sinä tahtoisit minun soittavan?
— Saat arvata mitä toivon.
— Kuinka minä sen tietäisin?
— Telepatiian avulla. Sehän on sielujemme välinen silta, pitkitin minä
leikkien, vaikka näin kuinka kärsit ja kyynel toisensa perään tippui
silmistäsi.
— En voi arvata, mutta jos vähän autat, ymmärrän lopun.
— En sano, mutta tule likemmäksi ja katso silmiini.
Sinä tottelit ja menit senjälkeen soittokoneen luo, valitsit hetken
nuotteja, sitten sanoit: »nyt löysin».
Sormesi näppäsivät pianon kieliä ja pian kaikuivat Massenet'in
»Elegian» kyyneltäydet säveleet.
Elegia, elegia olit sinä itse, — se vertaus tuli taas mieleeni,
kuten kerran ennen — elegia: niin hento, kyynelherkkä ja kaukainen.
Jokapäiväisen ihmisen saavuttamattomissa. — Vestan-neitsyt pyhän tulen
vartija, kalpea lilja luostarin puutarhassa.
— Muruja, viskaa nyt muruja ja ota kiitos jalomielisyydestäsi, ivasi
yöääni sisässäni.
— Minä arvasin! Riemuitsit sinä saapuen luokseni. Ojensin käteni ja
vedin sinut viereeni sohvalle. Istuimme siinä myöhään yöhön. Pitelin
sinun viileää kättäsi omassani, tunnustellen valtimoa, jonka lyönneistä
arvasin, mikä tunne kulloinkin sielussasi liikkui.
— Sinä olet niin hyvä, — sanoin sinulle — aivan toisenlainen kuin muut.
Jos vaan voisin rakastaa sinua.
— Kyllä _ne muut_ ovat minua paremmat, — mutta niillä olet sinä _ja
niitä sinä rakastat_.
Mimmoisia mahtaisivat olla minun asemassani? Kuitenkin olen iloinen
ja onnellinen, jos tulet joskus, vaikka näinkin harvoin luokseni. Kun
olet ollut luonani, jaksan olla hyvä jokaiselle. Ikävöin sinua aina ja
ikävissäni tulen ärttyiseksi, eikä kukaan voi tehdä mielikseni. Koko
ympäristöni saa kärsiä ja ikävöidä kanssani.
Kun nousin lähteäkseni, kysyit sinä:
— Oletko tyytymätön itseesi siksi, kun iltasi kulutit täällä?
— En, minun iltani kului hauskasti.
— Koska tulet taas? Älä ole kauan poissa.
— En mitään lupaa, tulen niin pian kun sinua ikävöin.
— Sitten se kestää kauan, kunnes tulet, sanoit sinä hyvin alakuloisesti
hymyillen.
— Päivä sarastaa, meidän on molempien jonkun verran nukuttava tänä
yönä. Hyvää yötä noviisisanoin, ja sinä vastasit:
— Nunnanvalani teen kai myöhemmin! Hyvää yötä, rakas, ainoa.