Allekirjoitus puuttui ja kirjoitus oli sekava, mutta tiesin sen olevan
sinulta ja kirosin sekä tallasin ensin kirjeen jalallani, mutta
sitten paremmin ajateltuani otin sen ylös ja pistin kirjoituspöytäni
laatikkoon. Oli hyvä pitää se tallessa.
Poltin kokonaisen sikarin miettiessäni miten sinusta eroon pääsisin.
Olit kuin takkiainen, joka iskit kiinni, tai niinkuin vampyyri, joka
imit jokaisen ilopisaran minulta. Oli kerrassaan inhottavaa, että
nainen kehtasi rukoilla mieheltä moista.
Olin tottunut pitämään sinua himottomana ja puhtaana, mutta sinä
olitkin julkea ja halusi huonot. Minun tyttöni — — — en kuitenkaan
voinut tällä kertaa vedota häneen, muistaessani eilistä päivää. Läksin
ulos. Päätin tulla luoksesi ja antaa sinulle sellaisen iskun, joka
rakkautesi kuolettaisi kerta kaikkiaan.
Sinä otit minut vastaan itkenein silmin ja tuskaisin värisevin huulin.
Et ojentanut kättäsi nähdessäsi muotoni synkkyyden.
— Istu! Komensin minä ja sinä lysähdit häviten melkein kokonaan suureen
nahkatuoliin ja purskahdit itkuun.
— Ei kannata itkeä, ei se asiaasi auta. Minä olen mies, joka en myy
itseäni, enkä lapsiani jokaiselle sirottele. Jos tarvitset, kadulla on
kyllä miehiä, käänny heidän puoleensa.
Ja jos vielä kerrankaan kirjoitat minulle sellaisen kirjeen, annan
sen kiertää tuttaviesi käsissä, että hekin saavat nähdä ja mitata
siveyttäsi. Sinun julkeutesi on suurempi, kuin katunaisen. Aioin
jatkaa vielä, mutta sinä kohosit suoraksi, astuit lähemmäksi sanoen:
Vähempi olisi riittänyt, rakas ystävä. Ei niin suuria tiilikiviä olisi
tarvinnut heittää syntisen vaimon päälle. Muutoin, miksi käyttäydyt
tuolla tavalla ja teet itsesi huonommaksi kuin olet. Et itsekään usko
sanojasi, sillä sinä tiedät yhtä hyvin kuin minäkin, etten ole huono
nainen ja että rakkauteni sinuun on ainoalaatuinen. Ja vaikka sinä
rakastaisit maailman jalointa ja puhtainta naista et sittenkään voi
minua unhoittaa niinkauan kun sinua rakastan ja _minä rakastan sinua
viimeiseen hengenvetooni saakka_.
Näytä vain kirjeeni, en pelkää, enkä häpeä. En myöskään rakkauttani
kiellä ihmisten edessä, koska sen Jumalakin tietää ja näkee tuskani,
eikä kuitenkaan ota sitä minulta pois.
Kasvosi kirkastuivat ja silmiisi tuli lapsen katse.
Seisoin äänetönnä. Olit lyönyt minua omilla aseillani.
Kun jo olin eteisessä riensit jälkeeni ja pyysit: Lähetä kirjeeni
takaisin. Sehän on arvoton sinulle, mutta minulle se on pyhä. Olen
vuodattanut siihen äärimmäisen hätäni ja hirveän tuskani. Rakas,
lähetäthän?
— En? vastasin ja sysäsin oven armottomasti kiinni perässäni, rientäen
tyttöni luo.
Hänen vieraansa olivat saapuneet. Pelasimme verkkopalloa ja
ilonhuumauksessa unohdin sinut kokonaan.