Seuraavana päivänä saavuin tyttöni luo. Hänen kylmyytensä viilsi
veitsenä sielussani. Pyysin anteeksi eilistä menettelyäni, vakuuttaen
olleeni pahoillani koko illan. Hänen ylpeät silmänsä loistivat, minä
hyväilin häntä lämpimästi, suutelin hänen huuliansa ja olin onnellinen.
Välistä muistuit mieleeni kuin kaukainen kuva, pieni ja vähäpätöinen,
joka ei merkinnyt minulle mitään.
Minun tyttöni, puhdas ja valkea, en koskaan olisi hänestä luopuva. En
milloinkaan ole enää loukkaava häntä sinun vuoksesi.
Menimme merenrantaan, nostimme purjeet ja lasketimme kauas ulapalle.
Meri vaahtosi ja kuohui. Se kohotti vain iloamme.
Tyttöni lauloi, kuuntelin häntä onnellisena. Sitten laskimme saaren
rantaan, sytytimme tulen ja valmistimme ruokamme. Senjälkeen samoilimme
ympäri. Minä keräsin marjoja ja pistelin niitä tyttöni suuhun ja sitten
suutelin häntä. Hän lepäsi käsivarsillani rentona ja antautuvaisena,
suljetuin silmin.
Minut valtasi hurja kiihko. Veri humisi aivoissani ja sydän löi
haljetakseen.
Olimme kahden, kahden... Olimme nuoret. Olimme voimakkaat. Rakkaus
paloi rinnoissamme. Elämä oli ihana ja antaumuksen ja omistamisen onni
suuri.
Nostin hänet syliini ja kannoin pehmeälle nurmelle laskien hänet
siihen. Tyttöni ruumis poltti käsivarsiani. Kumarruin alas ja suutelin
häntä mieletönnä. Hänen rintansa nousi ja laski. Huohottava hengitys
kulki hänen huuliensa välistä. Silmissä paloi kiihko.
Heittäytyin hänen ylitsensä — — silloin yht'äkkiä kuulin sinun äänesi.
Aivan kuin nyyhkien kuiskailit nimeäni.
Kylmä puistatti minua. Kiihkoni katosi. Hellitin otteeni, istahtaen
rauhallisesti tyttöni viereen ja otin hänen kätensä omaani. Hän vetäsi
sen pois. Hypähti ylös, järjesti pukunsa ja hiuksensa sekä käveli
nopeasti rantaan.
Vihasin sinua. Kaikkialla ja kaikissa tilanteissa olit tielläni,
riistäen iloni.
Kirosin kohtaloa, joka sinut oli tielleni tuonut. Ihmettelin elämän
monimutkaisia probleemejä, joita ei ihminen pysty ratkaisemaan. Jos
olisin hitusenkaan sinua rakastanut tai edes pitänyt sinusta, olisin
ollut askeleen lähempänä ratkaisua, mutta tunteeni olivat kohtaasi
ainoastaan viha, halveksiminen ja sääli senjälkeen, kuin olin sinulle
ollut julma ja syvästi loukannut sinua ja silloinkin sääliin sekaantui
itsemoite siitä, etten ollut jaksanut hillitä itseäni ja olla
loukkaamatta.
Rakastettuni oli nyrpeä ja minua harmitti — menettelyni. Olin
mielestäni kuin miehisen miehuuteni kadottanut. Koetin puhella
tytölleni leikkisään sävyyn, mutta sain yksitavuisia vastauksia.
Tilanne oli kiusallinen. Viimein vedin kelloni esiin huomauttaen
ajankulusta hänelle.
— On paras, että lähdemme sanoi hän, muutoin jäämme yöksi merelle.
Irroitin venheen, tarjosin käteni häntä auttaakseni, mutta hän hypähti
ketterästi venheeseen, kättäni huomaamatta.
Katselin häntä. Ohuen silkkisukan läpi kuulsi kaunismuotoinen nilkka
ruusunpunaisena. Kuuma aalto kulki läpi ruumiini. Hypähdin jälessä,
otin hänen jalkansa ja suutelin sitä nilkan kohdalta. Hän vetäsi
hameensa ylös ja ojensi polvensa. Siinä oli soma kuoppa. Suutelin
sitäkin. Sitten avasin hänen puseronsa ja suutelin hänen valkoisia
rintojaan niin kauan, että hän tuskasta voihkaisi, Silloin tulin
järkiini. Avasin purjeet, tartuin peräsimeen ja navakassa myötätuulessa
kiisi venheemme suuressa aallokossa. Emme puhuneet matkalla muuta kuin
jonkun mitättömän sanan keskenämme.
Mitä lie tyttöni ajatellut, hän istui synkkänä silmäkulmat kokoon
vedettynä. Minusta tuntui kuin olisimme olleet epäonnistuneet varkaat.
Rantaan päästyämme sanoi tyttöni:
— Huomenna en tule purjehtimaan. Odotan vieraita.
— Etkö minua odota kysyin ilkamoiden.
— Sinuakin jos niin tahdot.
Autolla ajaen saatoin hänet kotiinsa ja sitten riensin sisartani
tervehtimään.
Vietettyäni iltani hänen seurassaan tuntui siltä kuin olisin kylpenyt
raikkaassa vedessä ja puhdistunut kaikesta liasta.
Kotia tultuani heittäydyin vuoteeseeni, nukkuen unia näkemättä.