Sinä päivänä oli sinun nimipäiväsi. Muistin sen sattumalta ollessamme
meren aavalla selällä, tyttöni ja minä. Muisto toi mieleeni monta sinun
kanssasi vietettyä päivää.
Muutin suuntaa ja purjehdin kaupunkia kohti. Tyttöni tahtoi aavemmalle,
minä kaupunkiin. Olimme ensikertaa erimieltä.
Hän tahtoi tietää todellisen syyn. En sanonut. Silloin katsoi hän
terävästi silmiini, heitti ylpeästi päätään ja vaikeni koko matkan.
Erotessamme sanoi hän minulle hymyillen: — Kiirehdi hän odottaa.
Katsoin kysyvästi häneen. Silloin hän viskasi minulle sanat:
— Kyllä tiedän, mihin menet, katsos, minä tiedän kaikki.
— Mutta rakas, sanoin koettaen pidättää häntä, mutta hän kiirehti pois
ivallisesti nauraen ja ovi sulkeutui hänen perässään. Kaduin tekemääni.
Menin hänen jälkeensä, mutta ovi pysyi suljettuna.
Vihasin sinua, joka olit syynä siihen että loukkasin häntä, joka oli
sielulleni rakas.
Menin kotiin, pukeuduin ja saavuin luoksesi. Talosi oli valaistu.
Sieltä kaikuivat vastaani vienot säveleet. Seisoin puutarhassa kauan
kuunnellen. Viimein menin sisälle. Luonasi oli paljon vieraita, mutta
näin vain sinut. Olit puettu vaaleisiin, rinnassasi ja tukassasi
olivat punaiset ruusut. Ne sopivat sinulle niin hyvin. Olit mielestäni
kauniimpi kuin koskaan ennen. Nähdessäsi minut riensit ilosta
huudahtaen luokseni, ojentaen molemmat kätesi. Jollei olisi ollut
muita, olisin ottanut sinut syliini ja suudellut sinua. Nyt puristin
vain käsiäsi, sinä ymmärsit ja silmäsi loistivat ilosta. Kuitenkin
vielä samana iltana tuotin sinulle suuren surun sanoillani.
Koko iltana et väistynyt vierestäni iloitsit ja lavertelit lapsen
lailla. Kerroit töistäsi ja hauskuuksistasi, Yht'äkkiä sanoit:
— Ota minut joskus mukaasi purjehtimaan. Tahtoisin niin mielelläni, en
ole ollut vuosiin purjehtimassa.
Sanasi suututtivat minua, vaikenin, mutta sinä luit äänettömän
vastaukseni.
Silmäsi täyttyivät kyynelillä, nousit viereltäni, poistuen huoneesta.
Kun sitten muutamien hetkien perästä palasit, näin käyneesi läpi suuren
tuskan, jonka mainingit eivät olleet vielä asettuneet, kuitenkin
iloitsit ja nauroit, mutta naurusi oli Pajatson naurua. Se kaikui
korvissani vielä kauan senjälkeen kun olin poistunut luotasi. Soimasin
itseäni hukkaan kulutetun illan tähden ja surin tyttöni yksinäistä
iltaa. Molemmat olisimme voineet viettää sen hauskasti yhdessä ja
sinäkin olisit säästynyt surulta.