Makasin sairaana ja odotin häntä, ylpeätä kesätoveriani, joka oli
luvannut tulla jo eilen. Jokainen liike rapussa ja eteisessä sai
sydämeni sykkimään nopeasti. En ollut nähnyt häntä pitkään aikaan ja
nyt kun näkisin, makaisin avutonna sairasvuoteessa, minä, joka aina
olin häntä palvellut, sain nähdä hänen auttavan itseään ja kenties
minuakin. Häpesin avuttomuuttani ja pieni katumuksen häive tuntui
sisimmässäni siitä, kun olinkaan häntä kutsunut. Kuitenkin joka hetki
odotin. — —
Minun rakas, ylpeä tyttöni, kyllä hän ymmärtäisi avuttomuuteni.
Silmäsin kelloa. Se kävi jo kahtatoista ja hänen oli määrä tulla
kymmeneltä. Mieleni kiihoittui ja kuume nousi lievästi. Silloin kuulin
kyselyjä eteisestä ja hetken perästä kiertyi oveni kädensia. Iloinen
huumaus kävi läpi ruumiini, mutta kun ovi aukeni, yllätti pettymys
minut. Sinä seisoit ovessa. Ulkona oli pakkanen ja sen johdosta olivat
poskesi punaiset. Päässäsi oli suuri valkoinen hattu, jonka alta tummat
kiharasi pistivät esiin. Päällysvaippasi valkea, tuuhea kaulus suojasi
kaulaasi ja teki sinut niin hennon näköiseksi. Olit kuin pieni tyttö.
Hymyilit, mutta nähdessäsi kasvoillani mielipahan varjon tuli silmiisi
hätääntynyt, arka ilme. Et astunut askeltakaan vuodettani kohti
ennenkuin kutsuin ja silloinkin tulit verkkaisin, pelokkain askelin.
Mieleeni muistui kertomus julmasta isännästä ja uskollisesta koirasta
ja tunsin halveksivani sinua. Sinä olit kuin koira ihmis-ruumiissa.
Katselin sinua ja toinen kuva kohosi sieluuni, kuva ylpeäsilmäisestä
tytöstä, joka ei milloinkaan olisi alistunut moiseen. Ojensin käteni.
Laskit omasi siihen. Se oli kylmä ja vapisi. Pitelin sitä hetken,
jättäen sen sitten irti. Silloin sinä hymyilit minulle, järjestit
vuoteeni ja hoidit minua kuin lastasi. Kaikki tuo ärsytti minua. Annoin
sinun olla hetken luonani, ja kun istahdit vuoteeni reunalle, sanoin:
eikö olisi parempi, jos menisit kotiisi, tänne voi tulla joku toinen
pian.
Sinä vavahdit kuullessasi ja silmäsi tulivat täyteen suuria kyyneliä.
Nyökkäsit ja kävelit ovelle päin. Sanoin silloin: Kiitos siitä, kun
tulit katsomaan!
Sinä käännyit minuun ja kysyit:
— Miksi kiität, kun kerran tarkoituksesi ei ole kiittää?
Vastasin rehellisesti, sillä tiesin sinun katsovan sieluuni — on kai
tapa kiittää ja siksi sen tein.
— Minun suhteeni sinun ei tarvitse tapoja noudattaa! Sanoit sinä ja
sanasi kuuluivat kuin haikea nyyhkytys.
Sydäntäni vihlasi, mieleni täytti ääretön lämpö, tahdoin kutsua sinut
takaisin, mutta ovi painui kiinni jälkeesi, vain rappusissa kuuluivat
kevyt askeleesi ja minä olin yksin ja odotin häntä, joka ei kuitenkaan
tullut.