Tuuli puhalsi voimakkaasti. Aallot kuohuivat, purjeet pullistuivat
ja venheemme kiiti hurjaa vauhtia. Me istuimme kahden, hän ja minä.
Hän, kultakutrinen, ylpeäsilmäinen tyttöni. Hän istui vierelläni
purjeita hoitaen, minun ohjatessani. Hänen kasvonsa olivat vaaleat ja
ohkoisilla, punaisilla huulilla leikki ylpeä hymy. Hän, tyttöni, oli
rohkea. Ei hän peljännyt, vaikka kuohut venhettä viskoivat. Olimme koko
kesän purjehtineet kaikenlaisissa säissä, mutta ei milloinkaan ollut
hänen rohkeutensa pettynyt.
Minä ihailin häntä ja palvelin häntä mielelläni. Sillä tiesin, että
hänen pitkäsorminen kapea kätensä ei ollut luotu palvelemaan, vaan
palveltavaksi.
Hänen ylpeäin silmäinsä katse vaati ja minä täytin hänen kaikki
toiveensakin. Hänen tahtonsa oli lakini. Ylpeän tyttöni määräämä laki.
Kukaan ei ollut hänen vertaisensa. Kenenkään luona en niin hyvin
viihtynyt kuin hänen. Kenenkään tahtoa en niin mielelläni täyttänyt
kuin hänen. Ketään en kaivannut niin kuin häntä, sillä hän oli niin
kaukainen, niin saavuttamatoin, enkä minä koskaan tulisi hänen
likeisekseen.
Toverini kuullessaan retkistämme sanoivat minun olevan häneen
rakastuneen ja itsekin aloin niin luulla, sillä tulin usein kömpelöksi
ja turhanpäiten hempeämieliseksi ja rakentelin tuulentupia, joita
sitten retkeillessämme kerroin ylpeälle tytölleni.
Kuunnellessaan tuli hänen silmiinsä joskus outo välkähdys, joskus
kaareili huulillansa hymy, lämmin ja hellä ja silloin sydämeni sykähti
oudon riemukkaasti...
Sitten kului kesä loppuun. Ylpeä tyttöni matkusti pois. Jäin yksin. Ja
ikävääni haihduttaakseni saavuin luoksesi. Sinä otit minut vastaan yhtä
hellästi kuin ennenkin. Et kysellyt missä olin ollut, etkä mistä tulin.
Ja minusta tuntui kuin olisin luotasi lähtenyt illalla ja palannut
takaisin tänä aamuna. Oli niin kumman kotoinen tunne. Mutta sittenkin
minua kiusasi sinun palveleva rakkautesi, joka koetti lukea toiveeni
silmistäni ja täyttää ne ennen julkilausumistani.
Kaikissa sinun ahkerat kätesi minua palvelivat, mutta se teki minut
ärtyiseksi, armottomaksi, jopa julmaksikin.
Kiusasin sinua, olin sinulle tyly. Jätin sinut yksin silloin kun
enimmän minua ikävöit.
Kun kätesi ojensit hyvästiksi, painoin ovesi kiinni sanomatta
sanaakaan. Näin sinun lapsisilmäsi täyttyvän suurilla kyynelillä ilman,
että se mieltäni liikutti, sillä en rakastanut sinua. Minä rakastin
häntä, jonka ylpeät silmät eivät milloinkaan olisi kyyneliä tähteni
vuotaneet.
Minä vertasin häntä sinuun ja sinua häneen ja sydämessäni heräsi sääli.
Saavuin luoksesi useammin. Ja melkein aina näin että olit itkenyt,
mutta tultuani luoksesi, hymyilit surullista hymyäsi. Tartuit käteeni,
istutit minut sohvaan, istuen itse jalkaini juureen, painoit pääsi
polveeni, kuiskasit nimeäni. Minä kuuntelin vaieten, ajatuksissani
muistellen ylpeää tyttöäni ja meidän kesäretkiämme, ja kun ikäväni tuli
suuremmaksi sysäsin pääsi polveltani, sillä sinun nöyrä rakkautesi
inhotti minua, muistaessani samalla kertaa häntä, joka ei koskaan
alistuisi miehen polvia hyväilemään.
Sinä nousit pois, siirryit johonkin läheisyydestäni ja silmäsi
täyttyivät kyynelillä, sillä sinä rakastit minua ja surit sydämeni
kovuutta.