Suuri valkea talo oli kaukana hiljaisessa metsässä. Suuret tummat puut
vartioivat sitä kolmelta puolen, neljännellä oli vaahtoisa virta,
muodostaen puutarhan takana jyrkän putouksen, aivan kuin vesiseinän.
Puutarhassa kasvoivat kesäisin tummat tuhatkaunot, vaaleanpunaiset
ruusut ja heleänväriset unikot, mutta pimentopuolella kasvoivat
tummasilmäiset orvokit sammaleisten kivien kupeella.
Kaikki ihmiset ja kasvit olivat vakavia, ikäänkuin suuren murheen
painamia. Tuulen suhina korkeiden puiden latvoissa kuului kaukaiselle
huokaukselle ja virran kohina oli valitusta joka toistui lakkaamatta,
yöt päivät.
Sitä suurta valkeaa taloa hallitsivat vahva, synkkä mies ja hento,
vaalea nainen, kulkien kumpikin tahollaan hiljaisina ja äänettöminä.
Ja harvoin, jos koskaan vaihtoivat he katseita tai sanoja keskenään,
Äänettöminä istuivat he aterialle, äänettöminä nousivat he siitä.
He olivat kuin vieraat ja kuitenkin yhdisti heitä pyhän kirkon
katkeamaton side.
Vahva, synkkä mies oli usein pitkät ajat matkoilla ja silloin valkean
talon salissa soivat ihmeelliset säveleet, hennon, vaalean naisen
pitkien sormien kosketellessa flyygelin kieliä. Ne säveleet kohosivat
korkealle, ne kiersivät iloiten siellä ja hiipivät sitten alas hiljaa
kuin voihkien kyynelettömän itkun haikeana nyyhkytyksenä.
Silloin vaipuivat vaalean naisen pitkät sormet liikkumattomina
koskettimille, hänen hennot hartiansa vavahtelivat ja rintaa kouristi
haikea kyyneletön nyyhkytys, mutta se ei koskaan avannut kyynelten
lähteitä. Sitten hän nousi ja kulki pois kukkiensa luo puutarhaan.
Kasteltuaan niitä hetkisen palasi hän takaisin saliin ja löysi sieltä
tavallisesti pienen, kalpean tyttönsä, jonka syvät orvokinsiniset
silmät olivat kyynelissä tenhoisan soiton vaikutuksesta.
Nähdessään kyyneleet tyttönsä silmissä, sulki vaalea nainen hänet
kiihkeästi syliinsä ja kantoi hänet puutarhan aurinkoisille käytäville.
Siellä hän käski lapsen leikitellä hoitajansa kanssa, jääden itse
istumaan varjoisan puun alle, määrättömyyteen tähdätty katse silmissään.
Pieni tyttönen leikki vakavia leikkejänsä, kunnes aurinko painui metsän
taa ja puiden pitkät varjot levisivät käytäville ja nurmikolle. Silloin
vaalea nainen kutsui hänet luokseen, suuteli häntä otsalle ja käski
mennä levolle. Ja lapsi meni, mutta rauhattomassa unessa eli hän synkän
päivän tapahtumat uudestaan, heräten aamulla väsynein silmin ja kalpein
poskin, toistaakseen samat elämykset vuodesta vuoteen uskaltamatta
kenellekään valittaa ikäväänsä tai kysyä keneltäkään mitään.
Tytön tultua suuremmaksi saapui valkeaan taloon kaunis, vieras nainen,
jonka suuret silmät hohtivat kuin tähdet ja ääni helisi kuin yöllisellä
lakeudella hopeatiuku. Hän oli viisas ja oppinut, osasi monet kielet ja
opetti niitä kalpealle tytölle. Hän tiesi kaikki maailman maat ja tunsi
niiden kansat ja ymmärsi selittää heidän tapansa tyttöselle, joten
hänkin viisastui ja oppi ymmärtämään paljon asioita.
Mutta valkean talon synkkä vahva haltija ei poistunut enää koskaan
kauaksi aikaa matkoille, vaan muuttui hilpeäksi ja iloiseksi vieraan
naisen tavoin. Laulaen usein kauniita laulujaan tähtisilmäisen naisen
säestäessä häntä.
Talon vaalea hallitsijatar otti silloin lapsen mukaansa ja vaelsi hänen
kanssaan synkkiä metsäisiä teitä tölleihin viemään apua niiden köyhille
asukkaille. Heidän kiitoksensa kuullessaan saivat kalpean naisen silmät
kirkkaan katseen, pehmeä käsi taputti hellästi pientä pellavapäätä
ja äänen sointu oli hyväilevän hellä ja silloin tyttönen tiesi ettei
kellään lapsella ollut parempaa äitiä ja hänen nuori sydämensä paisui
onnesta omistaessaan sellaisen aarteen.
Näin vierivät taas vuodet. Tyttösen sanottiin saaneen kaikki
tarvitsemansa tiedot ja vieras nainen halusi lähteä pois. Hän oli
entistään iloisempi. Hänen äänensä helisi entistään kauniimmin, mutta
tähtisilmien pitkissä ripsissä väreilivät kyyneleet ja niiden katse
suuntautui usein talon haltijaan. Viimein koitti matkapäivän edellinen
ilta. Äiti ja tyttönen kulkivat tavallisilla retkillään, palaten vasta
myöhään, sillä matka oli ollut pitkä. Ilta oli kuutamoinen, siksi
seisahtuivat he kosken partaalle katsellen sen kuun hopeassa kylpevien
laineiden riemuisaa karkeloa.
Seisoen hiljaa pitivät he toistensa käsiä, silloin yhtäkkiä helähti
hopeanheleä nauru, siihen yhtyi toimen matalampi ja samalla näkivät
he voimakkaan miehen rintaansa puristaen kantaen sylissään vierasta
tähtisilmäistä naista.
Äiti parahti, tarttui lujasti tytön käteen jo juosten pakenivat he
taloon. Tuskallisesti puristaen tyttöä rintaansa vasten kuiskasi äiti
hyvää yötä ja riensi huoneeseensa.
Tyttönen meni myös makuulle ja nukkui, kumma kyllä, heti, heräten vasta
kuullessaan äitinsä huoneesta seuraavan kiivaan keskustelun:
— Pettynytkö? Kutsu vaan sitä sillä nimellä, jos tahdot, mutta kuka
petti ensin? Kuka toisen miehen hedelmöittämänä lasta rintansa alla
kantaen viattomana neitsyenä toiseen mieheen itsensä vihkiä antoi,
murskaten siten jo hääyönä miehensä elämän onnen, pahoittaen hänet
häpeäänsä peittääkseen jättämään maailman, sen ilot ja nautinnot
ja pakenemaan tänne metsän peittoon elääkseen halveksimansa naisen
rinnalla ja nähdäkseen toisen miehen hedelmän puhkeavan kukkaan. Onko
mielestäsi outoa, jos joskus haen lääkitystä vuosikausia saamiini,
alati vertatihkuviin haavoihini. Sano, millä oikeudella odotat minulta
uskollisuutta.
— Rakkauteni oikeudella.
— Rakkautesi, jonka kukan toinen mies poimi, jättäen minulle taitetun
varren.
— Mutta se taitettu varsi on kiintynyt sinuun. Sen juuret saavat
elinvoimansa vaan rakastamalla sinua. Ja näinä pitkinä vuosina en ole
lakannut uskomasta rakkauteni voimaan, enkä toivomasta sinun kerran
rakastumasta itseeni. Kuuletko, rakastan sinua ja kerjään rakkauttasi.
Olethan mieheni ja pyhä kirkko on yhdistänyt meidät.
— Rakkauteni on nyt saanut toinen nainen ja kirkko kiroaa porton
avioliiton, sen kai tietänet.
Kuului voihkaisu, sitten kiireiset kevyet askeleet ja senjälkeen oli
kaikki hiljaista.
Aamulla heräsi tyttö outoon hälinään. Sen kuullessaan kutistui
hänen sydämensä kokoon, kuin puristimella puristettuna. Hän muisti
yöllisen keskustelun ja luuli kaiken johtuvan siitä, mutta tullessaan
huoneestaan näki hän hätäytyneitä kasvoja ja itkeytyneitä silmiä,
jotka kaikki olivat kohdistuneina häneen ja sitten tuli hänen vanha
hoitajansa, silitti hellästi hänen hiuksiaan ja kuiskasi:
— Rakas, rakas, onnettomuus on kohdannut sinua: äitisi on löydetty
kuolleena putouksen alta suvannosta. Tuolla vuoteellaan lepää hän
entistään kalpeampana. Tule katsomaan häntä vielä.
Tyttö meni. Tutut vaaleat kasvot olivat entistään kalpeammat ja niillä
asui kuoleman vakavuus. Tytön rinnassa vihlasi kuin puukon pisto ja
sydämeen tuli haava, joka ei enään koskaan sen jälkeen ole lakannut
verta tihkumasta.
Äitinsä ruumiin vieressä seisten muisteli hän kohta kohdalta lyhyen
elämänsä ohi kulkeneet päivät ja silloin alkoi hän ymmärtää valkean
talon haltijain tuskaista vierekkäin kulkemista ja heidän yksinäisten
hetkiensä hurjaa kamppailua. Toisen sielun syvää halveksimista ja
häpeänsä peittämistä, toisen surua erehdyksensä vuoksi ja polttavaa
kaihoaan rakkautensa tähden.
Nyt kuolemassa oli erhe pyyhitty pois, ehkä anteeksikin annettu ja
rakkauden polttava jano oli ijäksi sammunut. Tytön hellä sydän sääli
kuollutta, mutta vielä syvemmin eloonjäänyttä miestä, joka nyt samalla
hetkellä oli tullut hänelle vieraaksi, ja, jonka hiljaisessa kodissa ei
enään tämän jälkeen ollut tytöllä mitään tekemistä.
Hän sulkeutui suojaansa, kokosi pienen omaisuutensa ja lähti
hautajaisjuhlan päätyttyä taivaltamaan tuntematonta tulevaisuuttaan
kohti, kantaen sielussaan äitinsä erheen poltinmerkkiä.
Hän kulki yön ja lepäsi vasta päivän koittaessa kivellä tien vieressä.
Levättyään hetken jatkoi hän taas matkaansa siksi, kunnes ensimäiseltä
asemalta pääsi junaan, joka vei hänet tuntemattomaan kaupunkiin. Siellä
vierasten ihmisten joukossa kulkien haki hän työtä ja, omaten hyvät
tiedot, saikin.
Hän oli nöyrä ja ahkera ja ihmiset alkoivat pitää hänestä paljon, mutta
hänen sielunsa yksinäisyys veti hänet toisista eroon, kulkeakseen
yksin. Ihmiset ihmettelivät sitä ja pitivät häntä kummallisena.
Päästäkseen siitä opetteli hän ja oppi taidon hymyilemään, vaikka sielu
nyyhkytti ja itki. Nyt karttui tuttavapiiri, Miehet pyörivät iloisen
tytön ympärillä ja halusivat voittaa hänet. Mutta hän oli varuillaan.
Ja leikin kuumimmillaan ollessa muisti hän sielussaan kantamaansa
poltinmerkkiä, eikä langennut.
Lopulta hän väsyi leikkiin. Antoi kätensä nuorelle miehelle, joka sanoi
tyttöä rakastavansa ja niin mies vei hänet suureen kauniiseen kotiinsa,
tehden hänestä sen hallitsijan. Ja heidän avarissa suojissaan kaikui
laulu ja nauru. Heidän puutarhansa kukkaset kukoistivat kauniisti ja
lintujen laulu helisi kirkkaasti koko päivät.
Mutta nuoren vaimon sielussa asusti aavistuksellinen tuska, muuttuen
usein suoranaiseksi hädäksi. Hän kertoi hätänsä miehelleen, mutta mies
hymyili ensin ja lopuksi tuskaantuneena käski hänen lopettaa houreensa
ja niin jäi vaimo yksin, tiet alkoivat eritä.
Vaimo muuttui sairaaloisen ärttyisäksi, pidättyen kaikesta ilosta,
viettäen aikansa lastensa parissa.
Ilo katosi, nauru hävisi, suuret suojat täyttyivät sadatuksilla ja
säestivät vastaan huokauksia ja tuskien musta peikko nosteli päätään
nauraen ilkeää nauruaan. Sen näki vaimo ja hänen tuskansa yltyi ja
hitaasti kuluivat tuskaiset vuodet.
Lapset kasvoivat ja sitämukaa alkoi vaimo viisastua ja mukautua
elämään, osaten jo vähän iloltakin. Mutta silloin tuli peljätty tuska.
Luikerrellen ensin ilkeänä huhuna, sitten tullen esiin täytenä totena,
sattuen kuin raskaat vasaran iskut kipeälle paikalle. Mies rakasti
toista, etsi huviaan toisen seurassa, hyljäten vaimonsa yksin. Vaimon
rakkaus oli sammumaisillaan, mutta hän koetti pitää sitä vireillä
kaikin keinoin. Hän katseli miestään, etsien hänen tekojensa hyviä
puolia, mutta kaikesta huolimatta tieto tapahtumasta pisti sielussa
kuin lihaan syöpynyt oas. Ja viimein ei vaimo enää jaksanut, hän purki
raivoisana tuskansa miehelle. Mies kuunteli ääneti, vasta kaiken
kuultuaan sanoi hymyillen:
— Rauhoitu, pienokaiseni! Ei kannata tehdä suureksi pientä asiaa. Ei
kannata hätäillä naisten vuoksi, jotka saatuaan jonkun kukkavihkon tai
ehkäpä illallisen, heittäytyvät miehen syleiltäväksi. Heitä pidetään
nautinnon välikappaleina ja sitten ei enään omisteta ajatustakaan
heille. Vaimon rakkaus sitävastoin säilytetään pyhänä. Ja nyt, rakas,
unhoitamme kaiken, niinkuin ei mitään olisi tapahtunutkaan.
Hän syleili vaimoaan, joka sieti sen mukautuen näennäisesti, mutta
sydämeen jäi auhtoisa tunne, joka nakersi siellä kuin kalvava mato
päivät ja yöt.
Anteeksianto ja sovitus ei suonut unohdusta. Tuskaansa lievittääkseen
tarttui vaimo työhön. Hän raatoi kuin palkkapiika ja hymyili, vaikka
silmännurkassa kiilsi kyynel. Hän nauroi iloisesti silloin kun sielua
repi kovemmin tuska. Näin kuluivat vuodet. Iloinen koti tuli tuskien
taloksi. Naurun lähteistä juontui kyynelten vuo.
Kadonneet olivat ihanteet, särkynyt elämän usko ja sialle kohosi
lapsuuden aikainen kummitus, joka vainosi vaimoa yöt, eikä päivälläkään
jättänyt rauhaan.
Ja sitten, kun vaimon rakkaus mieheen oli sammunut, johdatti kohtalo
hänen tielleen toisen.
Hän toinen tuli kuin päivänpaiste, iloisena ja elämää uhkuen. Vaimo
kiintyi häneen kuin veljeen, kuin ystävään ensin, mutta kauemmin
seurusteltuaan rupesivat tunteet saamaan toisen muodon. Yö yön jälkeen
valvoi nainen ja tuijotti makuuhuoneensa valkeaan kattoon, johon aina
muodostui yksi kuva, yhdet ainoat kasvot tullen lopulta rakkaiksi,
niin rakkaiksi ja muuttuen hänen elämänsä ensimäiseksi tekijäksi.
Sen huomattuaan pelästyi nainen, koettaen kaiken repiä pois, mutta
se oli myöhäistä. Kuva oli syöpynyt hänen sieluunsa ja pysyi siellä
lähtemättömästi. Vastaan taisteleminen ei auttanut. Rakkauden ylivoima
voitti ja heikkona hetkenään antoi hän toiselle sielunsa ja ruumiinsa.
Tallasi äitiyden jalkainsa alle, häpäisi, samoinkuin miehensäkin
aviovuoteen ja tuli tuomitsemainsa naisten kaltaiseksi. Mutta hän tuli
vielä pahemmaksikin toisia tuomitsemiaan, hän iloitsi rakkaudestaan ja
antaumuksensa onnesta. Ja kun rakastettu hylkäsi hänet armottomasti,
rakasti nainen miestä sitä enemmän. Rakasti niin, että jumaloi
rakastettunsa virheitäkin.
Naisen sielun tuskat olivat hirveät. Jokaisena yksinäisenä hetkenään
hän kuroitti kätensä Jumalan puoleen voidakseen päästä rakkaudesta,
mutta »Jumala oli kuuro ja taivas vaskesta», jonka läpi huudot eivät
päässeet. Epätoivossaan päätti hän kuolla, mutta kaivaten rakastettunsa
näkemistä ei hän voinut tehdä sitäkään ja niin kulki hän yksin »via
dolorosaansa», sydän itkien verikyyneliä.
Välistä hän pitkinä yksinäisinä öinään kuvitteli istuvansa lattialla,
rakkaimpansa jalkojen juuressa, nojaten päänsä hänen polviinsa ja
silloin kertoi hän ajatuksissaan hänelle tuskistaan, toiveistaan ja
hädästään.
Välistä taas hän ajatuksissaan kulki kylmänä ja tunteettomana
rakastettunsa ohi, rientäen iloihin, joita toiset valmistivat. —
Rakastettu katseli hänen jälkeensä vähän pettyneenä, sitten kohautti
olkapäitään ja meni menojaan, tunteetonna hänkin. Ja silloin valtasi
naisen lohduton ikävä, joka, ei poistunut, vaikka hän alttarin edessä
polvistuen hätänsä Jumalalle kantoi. —
Kerran näki hän, nainen kumman unen:
Hän oli elänyt monta, monta vuotta, tullut vanhaksi ja harmaapäiseksi,
mutta sittenkään ei hänen kaipauksensa jättänyt häntä.
Eräänä kylmänä talvi-iltana, jolloin taivas oli tumma ja ainoastaan
tähdet valaisivat sitä, läksi hän etsimään sydämensä valittua. Hän sai
kulkea kauan etsien, sillä taloja oli paljon ja niissä asui satoja
ihmisiä. Hän oli jo lakata etsimästä, kun huomasi seisovansa upean
kirkkaasti valaistun palatsin ovella.
»Siellä _hän_ on!» sanoi ääni naisen sisällä ja sen opastamana nainen
pyrki taloon.
Palvelija avasi oven ja päästi hänet eteiseen, jonka korkeasta
kuvastimesta nainen näki kuvansa. Hän oli rääsyihin puettu. Tumman
päähineen alta pilkistivät harmaat vanuneet suortuvat, mutta suruisten
kasvojen hipiä oli puhdas ja valkea. Silmien katse lämmin, kuin äidin
ja kirkas kuin lapsen. Palvelija luuli häntä kerjäläiseksi, ojentaen
hänelle almun, mutta hän ei lähtenyt pois, hän tahtoi nähdä vain hänet
ja sitten mennä. Viimein hän saapui. Hän oli muuttunut. Vanhentunut
ja tullut lihavaksi. Kasvot olivat ryppyiset. Ja vaikka hän oli
muuttunut, sittenkin nainen rakasti häntä, rakasti niin, että sydän oli
rakkaudesta haljeta.
Mies katsoi häneen oudosti, kuin vieraaseen, mutta nainen riensi hänen
luokseen kuiskaten:
— Etkö tunne, minä se olen, minä, joka sinua rakastan enemmän kuin
kukaan muu!
— Mutta minulla on vaimo ja monta lasta, sanoi mies, en voi sinulle
olla enää mitään.
— _Minullakin oli mies, oli lapset_ ja sittenkin rakastin ja rakastan
vielä aina — ijäti, sinua, sinä ainoa!
— Olet köyhä, tarvitsetko apua? Autan mielelläni. Mies kopeloi
povitaskuaan puhuen liikeäänellä.
Nainen teki torjuvan liikkeen!
— Ei, ei rakas! En rahojasi tarvitse, tarvitsen vaan nähdä kasvosi,
olla vaan luonasi! Älä aja pois!
Anna minun kuolla sylissäsi! Suutele huuliani kerran, kerran vain,
sitten kuolen.
— Sinä olet sairas, ja siksi pyydät mahdottomia! Mene! Vaimoni voisi
nähdä, lapseni saattaisivat tulla. Hyvästi! Hän kääntyi ympäri ja meni.
Nainen hoippui ulos. Hän laskeutui hitaasti rappuja, lysähtäen kokoon
rakastettunsa talon viimeiselle astuimelle. Hän suuteli kylmää
rappukiveä, koska tiesi rakastetun jalkojen sitä koskettaneen. Sitten
hänen sydämensä pakahtui ja kärsinyt sielu leijaili vapauteen.
Aamulla näkivät palvelijat kuolleen köyhän naisen, menivät ja
ilmoittivat tapahtuman herralleen. Herra jäi mietteisiinsä hetkeksi,
sitten hän sanoi:
— Jättäkää hänet poliisien haudattavaksi. Hän oli varmaankin se
kerjäläinen, joka täällä illalla kävi. Hänen olisi pitänyt antaa olla
yötä kattoni alla, ehkä hän ei olisi silloin kuollut. — No hyvä näinkin.
— Ehkä parempikin! Kuolevalle on sama, missä kuolee ja emmehän
voi kaikkia maankulkijoita auttaa. Olemme auttaneet tarpeeksi jo,
sanoi heleä nais-ääni tullen miehen luo ja pujottaen kätensä hänen
kainaloonsa, sitten hän jatkoi: Mutta sinä olet niin hyväsydäminen ja
jalo, että tahtoisit omaisuutemme sirotella kaikille tuommoisillekin,
joita ei tunne eikä tiedä, lie ollutkin joku huono nainen, joka
kohtalonsa ansaitsi.
— Ei pidä tuomita, sanoi mies ja hänen suupielensä nytkähtivät oudosti,
ehkä hän oli jalompi ja parempi meitä.
— Pyh! Tuoko? Olisit nähnyt kuinka hänen kasvoillaan kuolleenakin näkyi
synnin jäljet. Mutta mennään, ruoka on valmis, lapsemme odottavat.
He menivät, mies synkkänä ja nainen ylpeänä kuin loukattu kuningatar.
Mutta sielu, joka leijaili heidän lähellään, tuli surulliseksi, sillä
hän näki rakastettunsa sydämeen, jossa katumus armottomuuden tähden
alkoi herätä ja sielu laskeutui alas ja kuiskasi rakastetun sydämelle:
Älä kadu! Ei ole mitään katumista, sillä minä sain kaikki, kun sain
sinua rakastaa, kun sain olla hetken omasi ja oppia sinulta rakkauden,
sillä sinä, sinä ainoa, opetit minut rakastamaan. Kiitos kaikesta!
Kiitos rakas siitä, että olit joskus minulle niin hyvä! Sinä pidit
minua joskus sylissäsi ja painoit minua vasten sydäntäsi ja silloin
olin rikas ja ylpeä. Muista minua joskus, mutta älä kadu mitään, ei
sitäkään, että ajoit minut ovestasi ulos. Se vaan joudutti vapauttani
ja nyt saan olla luonasi aina, ovet ja lukot eivät minua pidätä.
Miehen sielu tajusi lohdutuksen sanat. Hänen silmiinsä kohosivat
kyyneleet. Hän tiesi nyt, mitä oikea rakkaus oli.
Näin sinä kerroit minulle kesäyön hämyssä, istuen lattialla, pääsi
polviini nojaten. Tummat kiharasi reunustivat somasti pieniä kasvojasi
ja silmäsi olivat niin syvän siniset. Äänessäsi kuului pidätetty
nyyhkytys. Se hellytti sydäntäni, nostin sinut syliini ja sinä kiedoit
käteni kaulaani kuiskien nimeäni. — Ja sillä hetkellä olit minulle niin
läheinen, etten koskaan voinut uskoa voivani elää sinutta. Sanoinkin
sen sinulle, mutta kuullessasi sanani pudistit surullisesti hymyillen
päätäsi.
Sinä tunsit minut, sinä tiesit, etten sinua rakastanut.
Mutta ennenkuin lähdin pyysit minun lupaamaan tulla luoksesi usein
ja minä lupasin, sillä tunsin olevani sen sinulle velkaa niiden
kärsimysten tähden, jotka olin sinulle tuottanut armottomuudellani.
Ja kuitenkin sinä olit niin hyvä ja hellä. Sinä luotit minuun. Sinä
uhrasit kaikki tähteni. Sinä tahdoit palvella minua ja tehdä kaikki
puolestani.
Kun olin lähdössä pois, hiivit sinä lähelleni ja kuiskasit minulle
salaisuuden _meidän yhteisen salaisuutemme_, joka oli ollut, mutta jota
ei ollut enään. Surut olivat voimasi heikentäneet ja sitten onnettomuus
oli sen vienyt. Olit senjohdosta ollut kauan sairas, luullut
kuolevasikin. Sinä surit kadonnutta toivettasi, jonka olemassa olon
tiesit vasta silloin, kun se oli jo sinulta kadonnut. Minä puristin
sinua rintaani vasten, iloiten onnettomuudestasi. Niin armoton olin,
koska en sinua rakastanut, iloitsin siitä, jota sinä surit. Sinä tiesit
sen, mutta annoit anteeksi hymyillen.