Sinä kirjoitit minulle rakkauden hehkuisia ja kaihoisan ikäviä
kirjeitä, joissa pyysit minun saapumaan luoksesi. Sinä pyysit vain
saada nähdä minua. Halusit vain kuulla ääneni ja kuulla huoneittesi
kajahtelevan reippaiden askelteni äänestä, voidaksesi taas olla
onnellinen.
Sinä pyysit, rukoilit ja kerjäsit minua luoksesi, mutta minä en tullut,
sillä minä en rakastanut sinua, etkä sinä ollut enää ihanteeni.
Sinä kirjoitit kulkevasi yön hämyssä niitä katuja myöten, joita tiesit
minun kulkevan, voidaksesi edes siten olla lähelläni.
Sinä kerroit jokaisena päivänhetkenä ajattelevasi minua ja toivoit
saavasi istua lattialla voidaksesi nojata sairaan pääsi polviini,
taikka jollen antaisi sinun siinä olla, istuisit sinä jossain hiljaa ja
äänettömänä katselisit minua, sillä sinä rakastit minua ja minä olin
sinun kaikki kaikkesi. Sinä pyysit minulta itsellesi lasta, voidaksesi
rakkautesi minusta siirtää häneen ja kuullaksesi hänen suustaan ne
sanat, joita minä _en koskaan_ tulisi sinulle sanomaan: _»rakastan
sinua!»_
Näin sinä kirjoitit, mutta minä olin armoton, enkä luoksesi tullut. Ja
kun omatuntoni minua kovuudestani soimasi, menin kaduille ja kujille
ja ostin rahalla rakkautta niiltä, jotka sitä myivät ja nautin yön,
viskatakseni heidät aamun koittaessa kadulle jälleen, unohtaen, että
heitä oli ollutkaan. Ja niin menivät päivät, viikot vierivät ja
kuukaudet kuluivat, mutta ostetun rakkauden hurmiohetket jättivät
jäljet ruumiiseeni tuottaen samalla tuskia sieluuni ja silloin minä
vihasin sinua, vihasin niin kuin vaan ihminen voi toista ihmistä
vihata, joka häneltä sielun rauhan riistänyt on.
Vanhenin muutamassa viikossa enemmän kuin useissa vuosissa. Mieleni
hilpeys haihtui, jättäen jälelle synkkyyden.
Silloin kerran päätin mennä luoksesi ja antaa vihani kuohuvan sapen
virrata ylitsesi.
Sinä päivänä oli taivas pilvinen ja harmaa kuten mielenikin.
Kuljin kiertoteitä, kuohuttaen mieltäni vihaan ajattelemalla
kohdannutta onnettomuuttani, johon sinä olit syyllinen.
Viimein saavuin kotisi luo ja samassa näin pilvien haihtuvan ja aurinko
paistoi täydeltä terältään.
Tapasin puutarhasi veräjän avoinna ja menin sisään. Hiekka narisi
jalkojeni alla puutarhakäytävällä, jota myöten kiiruhdin.
Pysähdyin portailla. Ovesi oli suljettu, mutta ei lukittu. Menin sisään
samoillen tyhjissä, avarissa huoneissasi löytämättä ketään.
Viimein perimmässä huoneessa, joka oli makuuhuoneesi, kuulin valittavan
äänen. Raotin ovea ja katsoin sisään. Olit pystyttänyt sinne alttarin,
jonka päällä oli Ristiinnaulitun kuva. Alttarin ääressä olit polvillasi
rukoillen. Kuuntelin sanojasi. Ne kulkivat tuskallisen hätäisinä
huultesi yli. Sinä pyysit Vapahtajaa kuolettamaan rakkautesi minuun.
Sinä pyysit häneltä voimaa voidaksesi riistää sydämestäsi kuvani. Sinä
rukoilit ja itkit.
Sydämeni heltyi. Halusin palata luoksesi, sulkea sinut syliini ja
lohduttaa sinua, mutta minä olin raukka ja raukkana pakenin, jättäen
sinut, raadellun, kärsivän naisen ja pakenin.
Juuri kun olin puutarhastasi astumaisillani kadulle, vilahti jotain
valkoista pensaan välistä ja sinun pieni tyttösi syöksähti eteeni.
Hän katseli minua suurin tutkivin silmin kysyessään:
— Miksi olet ollut näin kauan poissa?
En osannut vastata. Lapselle en voinut valehdella, vielä vähemmin sanoa
oikeata syytä poissaolooni. Katselin häneen äänetönnä. Silloin hän
jatkoi:
— Äiti on itkenyt paljon. Hänellä on ollut hirmuisen ikävä sinua. Öillä
kuulen hänen unissaan puhuvan sinusta. Pelkään äidin kuolevan kun sinä
et enään tule hänen luoksensa ja silloin olisin minä yksin, niin yksin
maailmassa!
Äiti varmaan nytkin odottaa sinua. Mene hänen luokseen tai olitko jo
siellä?
— Olin äitisi huoneissa, mutta en voinut häiritä hänen hartauttaan. Hän
rukoili.
— Äiti rukoilee usein sinun puolestasi. Hän ikävöi sinua. Sanonko
hänelle, että olit täällä ja lupaatko tulla pian hänen luokseen?
— Sano vaan että olin, sanoin lapsellesi aikoen mennä, mutta hän otti
käteni, katsoi silmiini ja toisti kysymyksensä. En voinut kieltää,
siksi sanoin:
— Tervehdä äitiä ja sano, että tulen pian hänen luokseen.
Lapsi katsoi vakavasti silmiini, suuteli kättäni ja riensi pois,
luoksesi, viemään tervehdystäni ja minä jatkoin matkaani sydän
kummallisesti heltyneenä, eikä mielestäni poistunut sinun tuskallinen
hätähuutosi.